Hyvinkää Love

Persoona peliin

Sorry, edelleen liipataan idoleita - ehkä aihepiiri vähän monipuolistuu (tai ainakin kirjoitukset vähenee) taas muutaman viikon päästä. Tällä kertaa lähden kuitenkin katu-uskottavammasta musiikki-ilmiöstä liikkeelle - bändistä, joka on puurtanut omaa musiikkiaan vuosikaudet ennen suurta menestystä. Kävin eilen Lauri Tähkä & Elonkerjuuta kuuntelemassa täpötäydessä konserttisalissa. Olisin ehkä nauttinut enemmän jos olisin keskittynyt kuuntelemaan enemmän kuin analysoimaan, mutta analyysin tuloksia nyt tässä. Kuulun niihin pintaliitäjiin, jotka ovat kuunnelleet vain tuoreempaa hitti-Tähkää, eikä aiempaa keikkakokemusta ole. Huomasin heti olevani alakynnessä, kun ympärillä hörähdettiin nauramaan jo ensimmäisistä, minusta varsin pitkäpiimäisistä välispiikeistä. Laten karisma alkoi vasta loppua kohden valua kohti konserttisalin kasiriviä (sekin vaikeutti tunnelmaan pääsyä - olen selvästi turhan tottunut eturiveihin).

Oli huvittavaa seurata, miten jokunen kiihkeä fani seisoi jo keikan alkumetreillä laajan istumakatsomon joukossa ja tanssi täysillä. Ei sitä silloin tajua miten pöllöltä näyttää, kun itse on fiiliksessä mukana. Satavarmasti olen itse herättänyt vastaavaa huomiota syöksymällä ensimmäisenä lavan eteen erään aiemman vuosikerran Idols-tähden keikoilla. Samoin hymyilytti se, miten naisvaltainen yleisö kohahti Tähkän jokaista hassua ilmettä ja elettä, ihan samalla tavalla kun itse olen nauranut sydämestäni jokaiselle lantionheilautukselle ("hetkeen KIIHkeään..."). Ehkä olisin kohissut mukana, jos olisin tuntenut ne loputkin biisit ja päässyt tehokkaammin tunnelmaan. Nyt en ehtinyt. Pääsyy oli se, ettei bändin tai edes solistin persoona ollut minulle tuttu. Tähkää olin nähnyt vain lehtien sivuilla - en edes muista mitään kunnon TV-haastattelua.

Ja tästä päästään taas idoleihin. Idols-formaatin nerokkuus on siinä, että artistit tehdään tutuiksi ennen kuin heillä on välttämättä ainuttakaan omaa kappaletta. Taitavasti tehdyillä viikottaisilla haastatteluinserteillä saadaan kilpailijoiden persoona peliin. Heistä tulee ihkuja tai symppiksiä, jostain ehkä salaperäinen, mutta kuitenkin katsojalle tuttu. Sen jälkeen on melkein sama mitä laulavat tai miten laulavat. Katsoja rakastaa sen oman suosikki-idolinsa ääntä, ilmeitä ja eleitä, ja elää mukana jokaisessa sekunnissa. Vaikka minäkin vähitellen lämpenin Tähkän ja kumppaneiden hulvattomasta lavameiningistä, ei ollut lähelläkään, että olisin kokenut samanlaisia väristyksiä kuin viime sunnuntaina yhden ainoan, Rautavaarasta pölyjä puhaltelevan telkkaribiisin aikana.

Eihän se TV:stä tuttu persoona pitkälle kanna, jos ei jatkossa tuota hyvää musiikkia, eikä varsinkaan, jos asenne ja karisma eivät riitä oikeilla keikkalavoilla. Mutta hyvä lähtökohta se viikottainen tulevien kuulijoiden olohuoneessa visiteeraaminen on, sekä artistiehdokkaalle että kuulijalle. Ainakin tällaiselle tyhmälle laiskalle musiikinharrastajalle, joka ei jaksa innostua kuuntelemaan uutta artistia pelkän radiohitin perusteella. Idols (ja nuorempana Tangomarkkinat - hmh, onkohan tässä jotain outoa?) on mulle oivallinen oikotie loistaviin keikkaelämyksiin.

Kommentit