Mun ensimmäinen

Ihkut pärstäkertoimet


Blogin aihepiiri ei näemmä muutu mihinkään, kun huomasin taas kerran analysoivani idoleita. Julistin Idols-semifinalisti Jusun syötävän söpöksi, mutta nielaisin sentään ajatukseni Ilpon, alias mini-Kepan, valloittavasta hymynvirneestä, johon hieman vampyyrimaiset kulmahampaat luovat seksikkään särön (oho - nyt sekin lipsahti). Lausunnot sotivat periaatettani vastaan - en halua ruotia idoleiden ulkonäköä tai kohdella heitä muutenkaan minkään sortin objekteina.

Tässä kohtaa lukija varmaan rallattaa, että “juttele sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan”, mutta intän sinnikkäästi, että tämä on totta. Olen kai poikkeuksellisen estoinen, kun en näe fanittamistani nuorista miehistä sen enempää päivä- kuin yöuniakaan, yksittäisiä viattomia pikkupätkiä lukuunottamatta. Keikoilta palaan haltioituneena, mutten puuma-kuumana (no, kerran kesähelteellä eräs esiintyi aika lähellä, hikinen paita aika auki... muttei siitä sen enempää). Samoin suhtaudun tosikkomaisen torjuvasti ulkonäköön kohdistuvaan “ihkutteluun”. Tekopyhältähän tämä vaikuttaa, kun itse saatan tuijotella lumoutuneena keikkakuvaa, ja heti perään vaivautua, jos joku kommentoi sen kohdetta komeaksi. Kuvittelen kai itse ihastelevani kuvassa vain taiteilijan sisäistä kauneutta.

Ulkonäkö ja sisäinen vetovoima - mikä artistin tapauksessa lienee ääni, musiikki ja se mystinen “x factor” - limittyvät erottamattomasti toisiinsa, ja TV-idolikisoissa soppaan sekoittuu vielä “inserttipersoona”. En minä ainakaan pysty sanomaan mikä näistä lopulta on se merkitsevin tekijä. Jusu ei kuulosta yhtä hyvältä Idols-levyllä, missä hurmaava hymy puuttuu, mutta mistä sitä tietää, vaikka muutama viikko lisää hymyilyä TV-ruudussa saisi äänen hienovaraiset sävyt avautumaan minullekin. Kilpakumppanit Ilpo ja Martti vakuuttavat levylläkin, mutta Ilpo taitaa edelleen saada päässäni bonuspisteitä tuomareiden Zero Nine-vertauksesta, ja Martti on aikuisempi kuin muut ja tulee Keravalta kuten Elias - eli kyllä näitä täydellisen subjektiivisia syitä mahdolliseen fanitukseen on paljon muitakin kuin pärstäkerroin.

Olen kai maininnut, että pidin Koopia ensisilmäyksellä kolhona ilmestyksenä, mutta kummasti piirteet pehmenivät, kun ääni pienellä viiveellä hurmasi. Eliaksen ääni solahti otsahiusten suojasta suoraan sydämeen, mutten toki silti seurannut X factor-jaksoja silmät kiinni. Katse seurasi väkisin Eliaksen kasvoja - kuin ystävää ventovieraiden joukossa. Edelleenkään en osaa sanoa, onko hän komea vai karisman kaunistama tavallinen talliainen. Idoli-akateemisesti mielenkiintoista olisi tietää, olisiko Elias voittanut kisansa - ja olisiko hän hurmannnut minut - kymmeniä kiloja kookkaampana, jota on kertonut nuorempana olleensa. Pienemmät fyysiset muutokset, kuten Koopin vitsikäs painonpudotushaaste bändikaverinsa kanssa, menevät minulta rehellisesti sanottuna ohi ja hukkaan. Sorry, pojat - mutta toki itsensä takia kannattaa treenata!

Kumpaakaan edellämainituista ei tulisi mieleenkään kutsua syötävän söpöksi, ja ero on arvostuksen tasossa. Idoliehdokkaista voin heittää seksisymboliläppää, mutten näistä, jotka ovat syvästi koskettaneet musiikillaan. En väitä, etteikö idoliaan suloiseksi tai seksikkääksi hehkuttava fani voisi arvostaa häntä yhtä lailla, mutta minulla on ylikorostunut tarve pysytellä asialinjalla, kehua artistia artistina. Aidosti tärkeistä tyypeistä en voi vitsailla...  tai no, voin, mutta vain sellaiseen tyyliin, jota pystyisin tarvittaessa jatkamaan kohteen edessä. Sen olen nimittäin omista pienistä fanitusympyröistäni oppinut, että jopa elinikäisen ihailun kohteen kanssa saattaa päätyä juttusille, ja silloin helpottaa, jos häneen suhtautuu jotenkuten ihmisenä.

Kommentit