Mun ensimmäinen

Sirpaleiden seasta


Vaati hillitöntä itsehillintää, ettei edellinen kirjoitukseni karannut tangentin suuntaan, ja jatko-osa oli vain ajan kysymys. Tykästyin toki aidosti Kristiina Wheelerin ääneen ja musiikkiin, kiinnostuin tyypistä, ja empatisoin vaikeita asioita, joita hän toi esiin julkisuudessa. Mutta murehtimiseen asti olisin tuskin edennyt, elleivät kaikki aiheeseen liittyvät ajatukset peilautuisi jo olemassaolevista huolista vahvistettuina takaisin. Kuten kaikki vähänkin musiikkia koskettava, tämäkin aihe kietoutuu omituisen sydämelläfanittajan päähuolenaiheeseen (ja pääilonaiheeseen), eli Eliakseen (ja nyt myös Markukseen).

Huolisopan ensimmäinen ainesosa on laulukieli. Brittitaustainen Kristiina aloitti uransa englanniksi, ja selitti vaihtoa suomeen sillä, että oli huomannut saavansa yleisöön paremman kontaktin välispiikkihöpöttelyllä kuin Hitchin to Helsinki-albumin kappaleilla. Enkkumateriaalia ei tunnettu eikä ymmärretty. Tätä en voi ohittaa murehtimatta muidenkin kieltä vaihtavien artistien seassa vastavirtaan uivaa Eliasta. Voice of Finlandin (minun makuuni liian täydellinen) Saara Aaltokin käväisi juuri kertomassa iltapäivälehdille, miten toivotonta on saada edes levytyssopimusta, kun ei suostu tinkimään kansainvälisestä kielestä.

Oman surutyöni Eliaksen kielenvaihdosta olen tehnyt jo aikaa sitten. Olin innoissani ja iloisesti yllättynyt suomenkielisestä debyyttialbumista, mutta sittemmin täydellisen vakuuttunut siitä, ettei Elias voi muuta kuin palata musiikillisille juurilleen, sydämensä laulukieleen. Veli Markus lienee yhtä "jenkki", vaikka cover-bändinsä Brand New Classicsin ohjelmistossa muutama pakollinen suomibiisi pyöriikin. Huikean hienot näytteet uudesta materiaalista eivät kuitenkaan haihduta huolta siitä, miten ura edistyy yleisölle vieraammalla kielellä, kun se kotimaisellakin oli takkuista.

Samaan soppaan sekoittuu huoli pitkästä tiestä biisinteosta levynjulkaisuun. Ensimmäisissä Sirpaleista koottu-albumiin liittyvissä haastatteluissa Kristiina antoi ymmärtää, ettei levy-yhtiön kanssa kaikki mennyt sujuvimmalla mahdollisella tavalla. Media vaan innostui Kristiinan masennuksesta ja siitä toipumisesta, eikä urkkinut minua kovasti kiinnostavia musabisneskiemuroita, mutta ehkä hyvä niin - turha kaivella vanhoja kahnauksia taustavaikuttajien kanssa, kun levy on saatu laadukkaana julkaisuun asti. Toivottavasti loppu-hyvin-kaikki-hyvin myös Eliaksen ja Markuksen levyprojektissa - kesäsinkkuakin osaisi taatusti arvostaa vielä enemmän, kun sitä ehti odottaa jo viime kesänä.

Median innostumisesta tuli vielä mieleen, että jos Kristiina ei saa nostettua upeaa levyään myyntimenestykseksi, vaikka poseeraa lumoavana naistenlehden kannessa, kertoo koskettavasti elämänsä kipeistä käänteistä, ja pulppuaa haastatteluissa räiskyvän iloista persoonallisuutta, mitä toivoa on hillitymmän karisman Hämäläisillä? Heitä tuskin kiinnostaa jakaa yksityiselämäänsä viihdemedioille, mutta pärjääkö nykypäivän artisti, jos tahtoo vain tehdä musiikkia? Maailmalla kasvaneilla katusoittajaveljeksillä olisi toki taustatarinaakin vaikka muille jakaa, mutta pakko uskoa, että nimenomaan talentti ja äänet tekevät heistä vielä tähtiä - kaikesta turhasta murehtimisestani huolimatta.

Kommentit