Sun hymystä mä voimaannun

Melankolian riemut

Seuraavan turneen pääkohde oli Kouvolan yöelämässä. Alkuillan koukkaukseen taisin saada inspiraation jo tammikuussa, kun kävin toteamassa, että Möysän musaklubi on mahtava keikkapaikka - ainakin se tuntui siltä, kun siellä juhlittiin Hei elämä! -julkkareita. Kannattaisi siis ennemmin odotella keskiyötä Anna Puun Mössö-keikalla kuin jossain Kouvolan pubissa, eikä pieni lisäajelukaan hidastanut - Lahteen on tullut suhattua niin usein ja ilolla, että matkakin tuntuu lyhentyneen.

Möysä ajoi minua pienen raivon partaalle vastaavasti kuin jotkut suosikkiartistit: keikkapaikka, jolle sydämestäni toivon menestystä, tuntui parhaansa mukaan itse pilaavan sitä. Artistiosastolla tuskailen tyypillisesti säälittävää some-toimintaa - tiedotuksen vajavaisuutta ja reagoimattomuutta fanien kysymyksiin ja kommentteihin. Persoonastahan se on kiinni, ketä huvittaa ilahduttaa yleisöään keikkatilanteiden ulkopuolellakin. Kaikki eivät ole "anssikeloja", ja some-hiljaisiin tottuneena suorastaan riemastun, jos joku osallistuu faniyhteisönsä keskusteluun. Mutta jos ei viitsi edes painaa peukkua kauniille kiitoksille, joita saapuu ennemmin satunnaisesti kuin satoja päivässä, saa syyttää itseään, jos kehujat katoavat ihastelemaan muuta musiikkia.

Hillitsen sisäisen some-komentajani, kun tarkoitus oli vain tuoda esiin tämä analogia: kuten noita yleisönsä laiminlyönnillä itseään sabotoivia muusikkoja, hienoa live-klubia haluaisin pelkästään kehua ja kannustaa (#supportmössö). Valitettavasti asiakaspalvelu antoi viitteitä siitä, miksi paikasta on kuulunut enemmän yrityssaneeraus- kuin musiikkiuutisia. Hyvissä ajoin ennen keikkaa syömään pyrkivien pöytävaraukseen suhtauduttiin nihkeästi - väitettiin jopa, että varaus maksaa (ei sen maksun perään kukaan enää paikan päällä kysellyt). Lippuja ei voinut varata, vaikka kuvittelisi, ettei se olisi valtava vaiva tai riski (ehtisihän liput myydä ovelta, jos varaaja ei saapuisikaan). Suositeltiin turvautumaan Tikettiin tai luottamaan arvioon, etteivät liput myy loppuun ennakkoon. Mitä jos sittenkin myisivät? Häädettäisikö ennakkovarauksella ruokailevat keikan alkaessa ulos?

Anna Puu @ Möysä Lahti 8.10.2016
Luotimme siihen, ettei niin huonosti kävisi, ja yritimme ostaa liput tiskiltä heti saapuessamme. Siellä ohjeistettiin ostamaan narikasta, kunhan se aukeaisi, mutta vahtimestari ilmestyi tarkistamaan lippuja heti kun olimme saaneet (erittäin herkulliset) pöperöt pöytään. Saimme sentään puhuttua sen verran lisäaikaa, ettemme joutuneet syöksymään narikkaan kesken ruokailun. Ulkona telttanarikassa ei vastustettu takkien viemistä yhtä kylmään autoon, mutta yritettiin silti veloittaa narikkamaksut - ja valaistiin, että lippuja olisi saanut tiskiltäkin (jolta niitä oli juuri kyselty). Toivottavasti yleisö, jota hiljaisen alkuillan jälkeen kertyikin melkoinen määrä, ei havainnut surkuhupaisaa sähläämistä, vaan vain upeasti toimineen keikan.

Anna Puu on omanlainen erityistapaus musiikkihistoriassani: supersuosikki Koop Arposen Idols-vastustaja, jonka ääntä pidin alunperin suorastaan ärsyttävänä. Vasta kolmannen levyn Kolme pientä sanaa "osui" ja Säännöt rakkaudelle "upposi", jonka jälkeen aloin ihastella kahta ensimmäistäkin. Anna opetti, että ensivaikutelma artistista voi pettää, ja kuulijakin voi kehittyä. Edellinen live-kokemus oli tosin hieman onneton: pilasin viime joulun alla keskittymiseni Flute of Shamen "jäähyväiskeikkaan" hätäilemällä sieltä Annan keikalle, myöhässä ja turhaan, kun en Korjaamon ison hallin takaosassa enää millään päässyt tunnelmaan.

Nyt ei eturivipaikkakaan ollut hyvä, kun lavan eteen aseteltu laatikkorivistö päästi vieressäni seisoneen puoli askelta lähemmäksi, eli käytännössä linjalle kohti solistin mikrofonia. Vakuuttelin itselleni, että näkisin - ja hyvin näinkin - mutta keikkaa odotellessa tilanne ärsytti. Stressasin ajatusta, että olen tottunut niin täydellisiin keikka-asemiin, että tuskin kannattaisi supersuosittujen artistien ruuhkakeikoille mennäkään ("apua, Antti Tuiskua seuraavaksi..."). Epäsuosiollisen mielentilan täydensi se, että klo 21 alkavaksi ilmoitettu keikka alkoi vasta klo 21.30. Vaikka olin tuon viivästyksen melkein arvannutkin, huoli jatkokeikalta myöhästymisestä konkretisoitui.

Anna Puu bändeineen @ Möysä Lahti 8.10.206
Kaiken tämän jälkeen en itse keikasta osaa sanoa mitään viisasta. Anna on hurmaava ja intensiivinen esiintyjä, ja häneltä löytyy lumoavia kappaleita, debyyttialbumin Melankolian riemuista tuoreimman Rakkaudella-albumin helmiin. Outo ulkopuolisena ihailun tunne illassa kuitenkin leijui - verrattuna vaikkapa taannoisiin Aurora-keikkoihin, joilla elin ja hengitin mukana. Anna on ihana, Aurora "oma", ja siinä on selittämättömän selvä ero. Tuskin olisin samalla tavalla riemastunut musiikin kohtalonomaisuudesta elämässäni, jos jatkokeikalle saapuessamme olisi kajahtanut Annan biisi. Auroran Sä hiffaat pyörähti soimaan sillä sekunnilla kun astuimme Mulligan'sin narikasta salin puolelle - toivottavasti samalla hetkellä vastaan kävelleet muusikot eivät loukkaantuneet, kun heitä halatessani hehkutin "parempaa musiikkia".

Kouvolan yössä soitti tietenkin BNC (76), mutta vaihteeksi Elias-vetoisesti. Huhtikuinen tuurauskeikka Molly Malone'sissa oli minulle liian outo, mutta nyt olosuhteet olivat suotuisammat. Bilemeininki oli hurjaa Kouvolassakin, muttei sentään lasimurskassa kahlaamista. Tärkeämpi pohjustus oli tieto siitä, että Markus patsasteli edelleen Viihdepalatsin lavalla "Tina Turnerin" rinnalla. Yhden onnea on huomattavasti mukavampi seurata, kun on varma, ettei se kumpua toisen epäonnesta - sairaudesta, äänenmenetyksestä, bänditouhuun väsymisestä tai ties mistä huolestuneiden spekuloimasta lomantarpeesta.

Kohtuullisen onnelliselta Elias vaikuttikin bändin kanssa esiintyessään. "Ujon trubaduurin" ponteva pyrkimys laulaa silmät auki näytti hetkittäin hieman huvittavalta, mutta sopi bileiltaan paremmin kuin alkuaikojen täydellinen piiloutuminen musiikin sisään. Bändin settiä vaihtosolisti virkisti - ainakaan ei pystynyt joka käänteessä arvaamaan mikä biisi tulisi seuraavaksi. Pari X factor -bravuuria oli ihana kuulla pitkästä aikaa, mutta alkuvuosien lumous oli surullisen kaukana. "Jäikö elämäni suurimmasta hurahduksesta vain tämä - mahdollisuus kuulla Eliasta tuuraavana bilebändisolistina pari kertaa vuodessa?". Yritin sinnikkäästi tanssia mukana, mutta velloin enemmän melankoliassa kuin riemussa. Puhtainta riemua koin sen hetken, kun Elias lauloi Raappanan Kauas pois -kappaletta - suomi-reggae on tosiaan valloittanut sydämeni.

Brand New Classics feat. Elias Hämäläinen @ Mulligan's Kouvola 8.10.2016
Olen suoltanut sivutolkulla hömppäfilosofiaa sieluunsopivasta suomi-musiikista, mutta tuskin olisin sysännyt syrjään Eliaksen laulujakaan, jos olisin saanut niitä kuunneltavaksi silloin kun olivat vielä tuoreita. Viidessä vuodessa niille louhittu kolo sydämessäni lienee kasvanut umpeen, ja ääneen olen turtunut niin, ettei se säväytä "samoissa vanhoissa" lainabiiseissä kuin hetkittäin. Ja kun näitä on vielä kaksi - veljekset tuhlaamassa miljoonan taalan talenttejaan esiintymällä ihmisille, joille ilmeisesti on aivan sama kumpi tai kuka laulaa, kunhan meno tanssilattialla säilyy.

Minua vaivasi aivan kohtuuttomasti se, ettei solistinvaihtoa tuotu millään tavalla esille. Some-aktiivisuudessa nämä ovat toivottomimpia tapauksia, joten ennakkomainontaa en osannut odottakaan. Mutta Eliaksen nimeä ei mainittu lavallakaan, saati, että olisi selitetty miten hienosta syystä Markus oli poissa. Olihan siitä useampi kuukausi, kun bändi oli viimeksi samalla lavalla esiintynyt, mutta lukuisten keikkojen jälkeen luulisi, että joku olisi huomannut pienen mutta merkittävän eron bändin kokoonpanossa. Jos ei huomannut, olisi pitänyt huomauttaa: "tässä on nyt tällainen aika ainutkertainen setti". Tavallaan oli kunnioitettavaa, ettei Elias tuonut esille itseään vaan hoiti roolinsa bändissä, mutta kun uskon, että omasta nimestä olisi ollut ennemmin hyötyä kuin haittaa - ei ihan turha bändi, kun varamiehenäkin suuren laulukisan voittaja.

Sattui vielä olemaan sama ilta, kun Saara Aalto esiintyi brittien ensimmäisessä X factor -live-konsertissa, joten eikö X factor -titteli olisi ollut mainitsemisen arvoinen? En tiedä kuinka moni tunnisti ja tajusi. En tiedä kuinka moni innostui Eliaksesta tai vastaavasti kaipasi Markusta, mutta minusta kumpaakin vähäteltiin vaihtamalla tuosta vaan päittäin. Kumpikin vähätteli itseään ja omaa ääntään, kun tuurasi ja antoi tuurata selittämättä (ihan kuin yhdellä Kouvola-keikalla olisi niin suurta merkitystä - ehkä ei, mutta asenteella on). Kumpikin junttasi itseään tukevammin bilebändilaulajaksi ilman omaa nimeä ja materiaalia. Ehkä minua vaivasi eniten nimenomaan se, että olivat niin kepeästi vaihdettavissa: ei Mössön lavalle olisi voinut heittää vaikka Chisua Anna Puun sijaan.

Cover-osastoa alkaa olla kuultu tarpeeksi, ja se on sääli. Ei näistä tyypeistä - veljeksistä ja heidän mainioista muusikkoystävistään - haluaisi luopua. Ainoa toivo tuntuu tässä kohtaa olevan, että tuuratun ura saisi Viihdepalatsin lavalta uuden suunnan ja sysäyksen, mutten uskalla odottaa mitään. Huoli ja välittäminen jyllää tuplana, mutta suojelen itseäni toiseen kohdistuvista oman materiaalin odotuksista - riitti kun hajotin itseni totaalisesti kertaalleen. Ehkä alan toipua siitäkin, kun kykenin kotimatkalla kuuntelemaan Eliaksen ainokaisen albumin ensimmäistä kertaa varmaan pariin vuoteen. Yön pimeydessä jokainen rivi tuntui merkitykselliseltä: "Mä vaan soitan..." (se on huomattu), "Sä uskoit tähän mieheen tahroineen" (pitkään uskoinkin), "Mä erehdyin uskomaan, mä erehdyin luulemaan..." ja lopulta kuitenkin:

"Hyvä että me vaellettiin. Hyvä että voin muistella,
 kaikkea kokemaani. Hyvä, että näin mitä näin. 
Hyvä näin." (Arizona/Mexico)

Kommentit