Sun hymystä mä voimaannun

Tulen uudestaan

Keikkavuoteni käynnistyi läheltä, mutta tarina koukkaa kaukaa. Lappeenrannan asemaravintola Resiinan Lauluntekijäin illassa esiintyi duo Heidi Bergbacka ja Miitri Aaltonen. Miitri lienee tunnetumpi Kotiteollisuuden kitaristina, mutta minä löysin paikalle Heidin ansiosta. Heidi lämmitteli Zero Ninea IX-julkaisukiertueen Etelä-Suomen keikoilla syksyllä 2009. Pidin silloin hänen hieman Nightwish-tyylisen MoonMadness-bändinsä materiaalista, ja jäin seurailemaan sen jatkokäänteitä.

Tulevina vuosina some-merkinnät sijoittivat laulajatarta huvittavan usein omille kulmilleni. Onhan minulla mystisen kohtalonomainen tapa törmätä tuttuihin soittajiin yllättävissä ympyröissä. Aktiivikeikkailuni käynnistellyt torniolaisduokin lyöttäytyi yhteen juuri lappeenrantalaisen rumpalin kanssa, mistä seurasi kymmeniä Suomi-pops, tops & flops -keikkoja O'Jess-keikkojen kylkiäisiksi. Hiljalleen selvisi, ettei pohjalaistyttöä vetänyt Etelä-Karjalaan minun muusikkomagneettiuteni vaan toinen muusikko, nykyinen aviomies, ja nykyään saatan törmätä elämäni bändin ehkä viimeiseen lämmittelijään arkiympyröissäni. Maailma on pieni, mutta lähikeikalle suoriutuminen vei vuosia.

Heidi Bergbacka & Miitri Aaltonen @ Lauluntekijäin ilta / Resiina Lappeenranta 12.1.2018

Vihdoin sain taas nauttia Heidin upeasta äänestä livenä, rempseän Miitrinsä säestyksellä. Teeman perusteella odotin omaa musiikkia, mutta duo esittikin muiden tekijöiden hittejä. Huippuhetkiin kuului Mokoman Kuu saa valtansa auringolta ja säestäjän bändiltä lainattu Tuonelan koivut, tosin ehkä lähempänä Jipun versiota. Tyypillistä yleisötoivetta oli ennakoitu mainiosti persoonallisella Paranoid-sovituksella. Pikkuravintolan yleisö tuntui koostuvan pitkälti duon läheisistä ja ystävistä, mutta ulkopuolisempikin viihtyi seassa.

Seuraavana viikonloppuna BNC (88) soitti tammikuun kolmannen ja neljännen Rymy-Eetu-keikkansa. Minäkin halusin kokea yhden - edellisestä Rymy-reissustani oli jo uskomattomat kuusi kuukautta. Viisivuotinen liitoni bändin perässä on selvästi alkanut laahata. Samat laulut alkavat olla kuultuja ja paikat nähtyjä. Tai niiden piti olla, mutta elämä yllätti, kuten sillä tapana on.

Matkamessuvisiittiin yhdistettyyn keikkailtaan suuntasin yksin - mieheni jätti minut tutulle ovelle. Vaikka seurassa on mukavampi, yksin meneminen ei ole minulle ongelma - keikalla keskityn keikkaan. Ilahdutti kuitenkin, kun toinen yksinäinen, sattumoisin juuri ikäiseni nainen, ujuttautui juttusille odotteluajaksi. Myös Vilin vilahdus ihmisjoukossa riemastutti. Hänen tuoreet matkakuvansa olivat pakottaneet asennoitumaan astetta ilottomampaan show:hun, mutta tunnollinen kosketinvirtuoosi oli lomaillut lämpimässä tasan kahden Rymy-keikan välin.

Brand New Classics (Juhana Jansson, Markus Hämäläinen, Vili Itäpelto) @ Rymy-Eetu 20.1.2018

Aloitin illan hillitysti pöydässä kuunnellen, mutta jotain siinä sitten tapahtui. Ehkä se oli Kaksoiselämää, josta olin vasta kuullut huhua ystävältäni."Vaikken koskaan luotasi poistunutkaan, tulen uudestaan", lauloi Markus maailman komeimmaksi julistamallani äänellä, ja yhtäkkiä olin taas siinä, sydämellä nauttimassa enkä kiukuttelemassa biletouhuun tuhrautuvalle talentille. Itku oli kurkussa ison osan iltaa, mutta hyvällä - tavallaan.

Elämä on kokonaisuus, enkä liikuttunut vain musiikista. Musiikki livahtaa sisään sielun rei'istä, ja mielen riekaleissa se näköjään tulvii. Mietin hetken voinko kirjoittaa tästä, mutta naiselle, joka on jo 20 vuotta sitten jakanut synnytystarinansa "maailmalle", ei kai juuri mikään ole liian yksityistä. Ja ehkä näitä asioita on hyvä avata - kohtalotovereitakin tuntuu löytyvän. Olen jo raportoinut jokusen "terapiakeikan", ja nyt on myönnettävä, että tämä oli täsmälääkettä työuupumukseen.

Päivälleen vuotta aiemmin ajelin mieheni kanssa matkamessuille suoraan työhaastattelusta, Mika Ikosen hersyvän energian hoivattavaksi (Kaikki on oolrait on muuten ollut aikamoisen osuva ja tarpeellinen voimabiisi jo pitkään). Hain työhön, jota olin tehnyt jo pari vuotta jatkuvassa epävarmuudessa, pöytääni vähän väliä siivoillen - peläten, että työni tipahtaisi toisten ylikuormitettujen niskaan tai tekemättömäksi (ja minä samalla työttömäksi, mutta se tuntui toisarvoiselta). Kaiken piti vihdoin olla hyvin, mutten ehtinyt pysähtyä ja sulatella. Jo ilmassa juosten tipahdin elämäni hektisimpään kevääseen. Kesäloman piti elvyttää, mutta syksy puhalsi taas uusia tuulia - pidemmän päälle hienoja, mutta alkuun paineita ja ristiriitoja aihettavia. Jäin parin isomman vastoinkäymisen ja pienempienkin haasteiden kanssa liian yksin. Itsenäisimmänkin touhuilijan oli pakko taipua, opetella pyytämään apua. En makaa kotona itkemässä, mutten ole täysissä voimissakaan. On höllennettävä otetta ennen kuin maila kimpoaa kokonaan käsistä.

Kotipsykologina päättelen, että kaksoiselämäni keikkahulluna on ylläpitänyt toimintakykyäni. Jos en olisi huuhtonut huoliani keikkahurmoksilla, olisin kai vajonnut pohjaan jo aikoja sitten. Rymyn ruuhkassakaan en itkenyt riittämättömyyden tunteesta vaan kiitollisuudesta. Minulla on hyvä mies ja hämmentävän hieno jälkikasvu. Ja sitten on näitä ihania "poikia", joista saan kantaa huolta, ja jotka - enemmän tai vähemmän tietämättään - kannattelevat minua.

Lavallakin oli taatusti väsyneitä, kun toista pitkää iltaa putkeen veivasivat, sankarillisesti. Erityisesti Markus tuntui ottavan yleisöään iloisemmin kuin pitkään aikaan, ja arvostan suuresti jos hän - kuten kuvittelin - pinnisteli hitusen ylimääräistä vuokseni. Ainakin rakas vanha Chicken Fried tuntui omalta ilman omistustakin. "Kun taas saavun, luotas löydän kaiken entisen" (Hetki lyö) kaikui syvältä.

Varmasti jupisen taas pian uudistumisen tarpeesta, mutta nyt tuttu ja turvallinen oli parhautta - taisin kaivata hyvää ja pysyvää. Toki hieman tuoreemmat helmet riemastuttivat: Autiosaaren ja Enter Sandmanin olin sentään kuullut vasta pari kertaa. Molemmat räjäyttivät tunnelman täpötäydessä yökerhossa ja ovat itselleni ihan eri kategoriassa kuin iänikuiset perus-rock'n'rollit. "Mannapuuroa ja mansikkaa" (Kemiaa) oli joskus rumpali Tuomaksen bravuuri, mutta olihan se vielä huikeampi Markuksen laulamana, suoraan yleisön edessä.

Neljän setin keikka väsytti fyysisesti, mutta henkisesti olen ehkä taas hieman ehjempi - ainakin yksi tärkeä palikka elämässäni on taas paremmin paikallaan. Dilemmaksi jäi vain se kannattaako hyvää ahnehtia vai pitää taas suosiolla pidempi tauko. Mikä lie todennäköisyys, että olen lähimainkaan yhtä liekeissä, jos kuuntelen samat setit uudelleen heti viikon päästä?

Kommentit