Ukkonen kutsuu

Elokuu toi tullessaan suuria kuvioita - henkisesti merkityksellisiä ja konkreettisestikin suurempia festareita, kun tavallisesti keikkailen pienissä puitteissa. Aavistuksen jopa hermoilin ihmismassoja, ja erityisesti sitä uskallanko ottaa toisen koronarokotuksen vain pari päivää ennen super-tärkeää menoa. Mutta kun lähtöpäivä koitti, tuskin muistin koko piikkiä - käsivartta kopeloimalla saatoin juuri tunnistaa mihin oli pistetty. Olin vain kiitollinen, että minulla oli jo aavistus toisen rokotteen tuomaa lisäsuojaa. Vuorossa oli kauan odotettu ja jännitetty Joensuun Rock in the City, joka minulle oli nimenomaan Zero Ninen keikka. Seitsemän vuoden odotuksen jälkeen kokisin vielä toisen samana kesänä! 

Heinäkuista Oulun reissua suunnitellessani pääni läpi oli vilahtanut ajatus, että liekö järjetöntä matkustaa sinne asti kun oli tiedossa keikka lähempänäkin, mutten todellakaan tarttunut siihen. Erityinen ensikeikka minun piti kokea, eikä Zero Nine -elämyksen tuplavarmistaminenkaan ollut hätävarjelun liiottelua näin epävarmoina aikoina. Juuri avautuneet festarinäkymät olivat taas alkaneet kurjistua kohti alkusyksyn korona-ankeutta, ja matkalla Joensuuhun luin uutisen saman sarjan Pori-festarin peruutuksesta. Rock in the City oli aiemmin pyörähtänyt Lappeenrannassakin, mutten osannut olla pettynyt, ettei "minun" bändini ollut mukana. Olisin luultavasti ollut moisesta yllätyspaukusta liiankin täpinöissäni, mutta pahimpien odotuspaineiden purkauduttua ottaisin bändin ilomielin vastaan tännekin. Onnistuin muuten vahingossa herättämään Kulttuuritila Nuijamiehen talkooporukassa keskustelun aiheesta "Zero Nine sopisi meidänkin lavalle". 

Zero Nine (Timo Käsmä, Kepa Salmirinne, Mikko Korpela, Mara Mäntyniemi)
@ Rock in the City Joensuu 6.8.2021 

Kesäfestarin avausvuoro puoli neljältä iltapäivällä oli luonnollisesti erilainen kuin rykäisy rock-klubilla iltamyöhään. Aikainen aloitus yllätti, mutten lähtenyt muuttamaan kauan ennen aikataulujulkistusta viriteltyä yöpymiskuviotani. Zero Nine -muusikot tuskin hyppivät riemusta varhaisesta soittoajasta - Kepa mainitsi spiikissäänkin "aloittavan bändin koiran homman" - mutta itse otin siitä ilon irti: saisin räpsiä tärkeitä kuviani päivänvalossa, ja seurailla illan muita esiintyjiä rennosti juuri sen verran kun jaksaisin, sitä tärkeintä enää jännittämättä.

Zero Nine (Jarski Jaakkola, Kepa Salmirinne)
@ Rock in the City Joensuu 6.8.2021
Olin ajoissa portilla vaihtamassa lippuani rannekkeeseen, ja onnistuin ujuttautumaan asemaan, missä kuulin ja etäisesti näinkin soundcheckin. Jo aluetta lähestyessäni kaikunut rumpujen pauke täydentyi muiden soitinten testailulla ja sillä sykähdyttävimmällä, eli Kepan laululla. Ajatella, että sain kuulla sitä uudelleen näin pian! Kun portit avautuivat, syöksyimme parin tutun fanin kanssa valloittamaan eturiviä. Lavakaiteen ääreen asemoiduttiin vieri viereen, mutta taakse jäi pientä hajurakoakin. Tunnelma oli leppoisan odottavainen. Muut esiintyjät olivat vakiintuneita festarijyriä, mutta Zero Nine erikoistapaus, jota varten oli matkustettu kauempaakin. Saman "heimon" edustajia tunnisti sieltä täältä punatekstisistä bändipaidoista. Niitä myytiin festarialueellakin, mutta omani olin poiminut jo Oulusta. Paikallislehden toimittaja nappasi kai lähinnä kukkaseppelein varustautuneet seuralaiseni haastatteluun mutta minäkin myhäilin vieressä. Sääli, että yhteiskuvamme lavan edestä päätyi vain nettiartikkeliin maksumuurin taakse enkä voi sitä tähän upottaa.


Kuten olen jo kertonut, keikkaputkeni jatkui kiivaana elokuun loppuun, ja syyskuun alussa tein astetta raskaamman reissun viikoksi sairaalaan. Nyt olen käytännössä täysin palautunut, mutta ottihan tauti operaatioineen aikansa ja henkisen veronsa, joka pyyhki keikkamuistoja päästäni tehokkaammin kuin sujuvampi paluu arkeen olisi tehnyt. Olenkin erityisen kiitollinen kattavasta ja laadukkaasta tallenteesta, jolla voin palautella tunnelmia - kuvattuna vain hieman eri kulmasta kuin itse keikkaa seurailin. Video todistaa, etten nähnyt unta, vaan elämäni bändi tosiaan on edelleen voimissaan. Soitto kulkee ja sedät jaksavat heilua. Muista ajankulua ei juuri huomaakaan, mutta Oulussa olin aavistuksen huolestuneena noteerannut soolokitaristi Timon "piiloutumisen" basistin taakse "vain" soittamaan. IX-albumin julkaisukiertueella hän heilui vielä etulinjassa suorastaan flirttailemassa palvoville faneille. Oli ilo nähdä häneltäkin nyt hieman iloisempaa lavaliikehdintää käsittämättömän ketterien kitarasormien lisäksi. "Käsmä on jumala" kajahti yleisöstä, enkä väittäisi vastaan.

Zero Nine (Mara Mäntyniemi, Kepa Salmirinne, Iro Murtola)

Festarien yhteydessä tehdyssä mainiossa haastattelussa Kepa ja Timo kertoilevat muun muassa, että bändillä on "lystiä" keskenään. Erityisesti kiinnitin huomiota lausuntoon "itsensä viihdyttämisestä" valitsemalla settiin yllättävämpiä, jopa ennen livenä kuulemattomia biisejä - toki jokusen "pakollisen" järkäleen lomaan. Juuri näinhän legendaarisen bändin tuleekin toimia - tehdä hommasta mielekästä itselleen. Yleisö kuuntelee kiitollisena mitä bändi tarjoilee ja keikkatilaisuuksiakin nähtävästi tyrkytetään, kunhan soittajia huvittaa soittaa ja vieläpä niin paljon, että jaksavat matkustaa keikkapaikalle. Joensuun jälkeen saattaisi jopa taas uskaltaa haaveilla eteläisemmistäkin keikkapaikoista, kuten Zero Ninen faniryhmässä kovasti puuhatusta Tavastiasta. Klubihistoriikin mukaan bändi on esiintynyt siellä viimeksi tammikuussa 1989, eli minunkaan ei tarvitse katua keikan missaamista - olinhan vielä täpärästi alle täysi-ikäinen.

Vaikka bändin tuotannosta kaikki todellakin kelpaa, olin erityisen kiitollinen siitä, että tällä kertaa kuultiin myös "uusinta uutta". En tiedä miksi yhdellä tuoreimman albumin biisillä on minulle niin iso merkitys, että kehtaan sen puutteesta jupista jopa suoraan bändin muusikoille, kuten taisin Oulussa tehdä. Kai siinä on jotain on sen suuntaista ajatusta, että bändi, joka uskoo uusimpaansa, saattaisi todennäköisemmin julkaista lisää - ihan kuin 12 vuotta vanha IX-materiaali olisi suhteessa niin paljon tuoreempaa kuin vaikkapa komea Quiet Men (Shouting!!!) 17 vuoden takaiselta N.E. Files -albumilta. Itselleni tärkeintä tuoreinta Can't Rewrite the History -kappaletta en oikein enää tohdi haaveilla kuulevani - olen vain kiitollinen, että sen joskus kuulin. Mutta olin riemuissani kun jo Oulu-keikan päätösraidaksi kaavailtu Thunder's Calling sai nyt soittovuoronsa - painokkaasti vaadittuna encorena.

Minä "fanityttönä" iki-idolini kanssa
Kappale nousi viimeistään nyt albumin toiseksi tärkeimmäksi. Edustakoon se sitä luonnonvoimaa, mikä bändi minulle 35 vuoden kestofanituksen jälkeen on. Tulevasta ei voi varmuudella tietää, mutta ainakin tämän hetken tuntuma on se, että kun tämä bändi kutsuu, minä ilmoittaudun eturiviin. En nyt ehkä joka viikko lähde kovin kauas - enhän nytkään lennähtänyt Kuusamoon viikko Oulu-junailun jälkeen - mutta johonkin keikkaan on satsattava aina kun Zero Nine aktivoituu. Voin vain kuvitella millaiset täpinät saan aikaan, jos bändi tosiaan alkaa touhuamaan keikkojen lisäksi uutta levyä. Sellaistahan viime aikojen lausunnot varovasti lupailevat - myös komea Kepan haastattelu ihan tästä viime päiviltä.

Oulussa tuntui tärkeältä vaihtaa edes muutama sana muusikoiden kanssa, mutta Joensuussa en osannut sellaista odottaa. Esiintyjäthän pyörivät omalla alueellaan festariaidan takana. Iloisena yllätyksenä törmäsin kuitenkin Kepaan, joka oli pujahtanut yleisön puolelle tervehtimään faneja. Minäkin saatoin heittäytyä tilanteeseen ihan muina fanityttöinä, ja muiden "peesissä" pyytämäni yhteiskuva hymyilyttää muistona erikoiskesästä. Oulussa oli kohdattu enemmän ihmisinä kuin fanina ja idolina, eikä moisen pyytäminen tullut pieneen mieleenkään.

Andy McCoy feat. Sofia @ Rock in the City Joensuu 6.8.2021

Joensuun festarit ilmensivät sitä, että rock on kestävyyslaji. Ennakkoon ajattelin juuri Zero Ninea konkareina, mutta olihan samalla aikakaudella aloittaneita muitakin. Andy McCoy ja Mike Monroe esiintyivät erikseen, enkä kummastakaan liiemmin innostunut. Välähdykset Hanoi Rocks -tuotannosta olivat nostalgia-arvollaan Miken setin huippuhetket, vaikkei bändi varsinaisesti "minun juttu" silloin aikoinaankaan ollut. Heti Zero Ninen jälkeen vuoroon tullut Andy olisi mennyt ohi juuri koettua sulatellessa, mutta piti hyökätä lavan lähistölle, kun kuulin tutun nimen. Andyn taustalaulajasta hetkeksi isompaan rooliin pompahtanut Sofia Zida oli joskus ilahduttanut minua minikeikalla monesta yhteydestä tutun - ja nyt House of Eli -bändiprojektinsa takia erityisen tiiviisti seuratun - Tuomas "Gary" Keskisen kanssa.

Mike Monroe (+ Linde Lindström & Sami Yaffa) @ Rock in the City Joensuu 6.8.2021

Ilahduttavin jatko-osuus festaripäivässä oli Hanoi Rocks -muusikoiden väliin sijoitettu Uniklubin setti. Lähinnä muutamasta alkuaikojen hitistään tuttu nostalgiabändi - joka näillä festareilla oli nuoriso-osasto - valloitti yllättävän tehokkaasti myös tuoreemmalla tuotannollaan. Minä en olisi yhdistänyt Bailaten koko elämää Uniklubin tuotannoksi, mutta yleisö innostui siitä melkein kuin Rakkaudesta ja piikkilangasta konsanaan. Voisin mielelläni kokea bändin toistamiseen, ja hieman paremmalla tuurilla olisin pian kokenutkin, mutta se täpärästi ohi mennyt keikka on jo seuraavan maratonraportin asia.

Uniklubi @ Rock in the City Joensuu 6.8.2021

Illan päättänyttä Mokomaa kuulin enää etäisenä jyminänä laahustaessani pitkän päivän seisomisesta kipeytynein jaloin kohti yösijaani. Minunkin keikkakuntoni raja tulee vastaan jossain kohtaa. Toiseksi viimeisen setin eli oman kotikaupungin ylpeyden olin vielä ehdottomasti halunnut kokea - siitäkin huolimatta, etteivät Kotiteollisuuden aiemmat pienimuotoisemmat keikat olleet minua erityisemmin innostaneet. Tavallaan haluaisin hurmaantua bändin tuotannostakin enkä vain "tyypeistä" - Hynysen huonosta äijähuumorista (olen lukenut useita hänen kirjojaan), sekä Aaltosen soittotaidosta ja mukavuudesta kun häneen törmää muissa yhteyksissä. Luulen, että bändin lyriikoissakin voisi olla minuun vetoavia teemoja ja oivalluksia, kun vaan jaksaisin niihin perehtyä, mutta vieläkään ei ollut keskittyneen kuuntelun aika. Väsyneisiin korviini musisointi oli niin monotonista mättöä, että tunnistin Tuonelan koivutkin vasta kertosäkeen kohdalla.  Loppujen lopuksi Kotiteollisuus-setin suurin arvo taisi olla sen toimiminen kannustimena suunnatessani seuraavaan iltaan. 

Kotiteollisuus (Miitri Aaltonen, Janne Hongisto, Jari Sinkkonen, Jouni Hynynen)
@ Rock in the City Joensuu 6.8.2021

Festarien jälkeinen päivä oli pitkä. En ollut halunnut varata aikaista aamujunaa, ja seuraava lähti vasta kuusi tuntia myöhemmin, samoihin aikoihin kun Sirkkalanpuistossa käynnisteltiin jälkimmäistä festaripäivää. Ehdin lompsia ympäri Joensuun keskustaa sangen riittävästi, vaikka istuin myös pitkän lounaan ajan muistelemassa edellispäivän elämystä keikkaseuralaisten kanssa. Lappeenrantaan saavuin kuuden jälkeen illalla. Mieheni nouti minut junalta ja käytti pikaruokalassa. Hänelle oli selvää, että jatkaisin seuraavalle keikalle, vaikka itse vielä epäröin. Olisihan kyseessä ulkokeikka, ja Joensuun aurinko oli vaihtunut kotikaupungin kaatosateeseen.

The Sound of Divas (Elisa Pellinen, Hannele Haimila, Heidi Aaltonen,
Sonja Kangastalo, Saara Östman) @ Taipalsaari 450-vuotisjuhlat 7.8.2021

Mieheni tuntee keikkahulluuteni joskus paremmin kuin minä itse, ja niinhän minä sitten vaihdoin vauhdilla hellevaatteet lämpimiin varusteisiin ja kumisaappaisiin. Hurautin naapurikunta Taipalsaarelle, joka vietti 450-vuotisjuhlaansa The Sound of Divas -kokoonpanon säestämänä. Tärkein "diiva" - muutenkin mutta erityisesti tässä tilanteessa - oli Heidi Aaltonen, edellisiltana minua lavalta iloisesti moikanneen Kotiteollisuus-kitaristin vaimo. Heidiin olin tutustunut kun hän muinaisen MoonMadness-bändinsä kanssa lämmitteli Zero Ninea syksyn 2009 keikoilla. Niin reissusta rähjääntynyt kun olinkin, en voinut jättää Zero Ninen "lämppäriä" kokematta suoraan Zero Nine -keikan jälkeen - enkä rouva Aaltosen laulua kuulematta, kun olin jaksanut herran soittoakin seurata.

Onneksi kannustimia riitti, sillä illasta tuli upea. Saapuessani luulin myöhästyneeni, kun musiikki jo soi, mutta kyse olikin viivästyneestä soundcheckistä. Vaikka yleisöä oli olosuhteisiin nähden yllättävän runsaasti paikalla, eturivipenkissä oli tilaa kuin minua varten varattuna, ja seilasin sinne sadeviitta hulmuten. En tiedä miten upea konsertti olisi ollut paremmalla säällä, mutta sinnikäs sade tuntui suorastaan tunnelmaa tiivistävältä elementiltä. Me paikallaolijat todellakin halusimme kuulla komean kokoonpanon versioita kansainvälisten diivojen hiteistä, kun jaksoimme niiden vuoksi värjötellä kylmässä ja kosteassa. Pelkäsin kamerani puolesta, mutten raaskinut olla kuvaamattakaan. Seuraavana päivänä samassa rantamaisemassa paistoi taas aurinko - inspiroiduin nimittäin ehdottamaan miehelleni pyöräretkeä samaan kohteeseen - mutta konsertti-iltana se oli tunnelmallinen juuri sellaisena kuin oli, huikeiden laulajien ja soittajien säteillessä valoa synkkyyteen.


Elokuuta ja keikkakesää oli tässä kohtaa vielä melkoisesti jäljellä, mutta jatko jää toiseen kertaan, ennustamattoman pitkälle tulevaisuuteen. Kirjoitteluni on taas hidastunut huomattavasti, kun sairaalakokemuksen jälkeinen super-selkeys aivoissani on tasaantunut tavanomaisempaan tuumailumoodiin. Sitä paitsi olen ilokseni saanut taas palata keikoille. Nyt lokakuussa on jo riittänyt kulttuurikiireitä joka viikonlopulle, ja pääsin jopa testaamaan palautunutta kuntoani hieman pidemmällä keikkamatkalla. Sairauteni ajoitus itselleni tärkeimpien artistien täydelliseen keikkataukoon oli suorastaan uskomatonta tuuria - tai juuri sitä, mitä kutsun keikkakohtalokseni. 

Kommentit