Kohta sataa

Brand New Classics @ Mulligan's Kouvola 26.11.2016

Vuoden viimeinen keikkaraportti starttaa Kouvolasta. Rutiininomaisen BNC-keikan (78) ohittaminen oli harkinnassa, mutta olihan pikkujouluilu ystävän kanssa parempi tapa viettää lauantai-ilta kuin pyöriä yksin kotona. Bändi toisti taannoisen "Toyboyn paluukeikan" iloisen meiningin, jota seurasin ylpeydellä, mutta itkua vastaan taistellen. Selitän liikuttumiseni kohta, asiaan liittyvien ja liittymättömien mutkien jälkeen.

Seuraavaksi matkasin tapaamaan Helsinkiin muuttanutta tytärtäni. Opiskelukiireiden keskellä hän ehti kuin ehtikin seurakseni Ellinooran konserttiin. Sello-salin eturivissä oli meidän lisäksi enimmäkseen nuoria tyttöjä - ilmeisesti heilläkin oli ollut usko Ellinooraan jo kuukausia ennen debyyttialbumin julkaisua, kun liput tulivat myyntiin. Yksi illan hienoimmista esityksistä olikin omistettu Tytöille.

Ellinoora @ Sello-sali 1.12.2016

Ellinoora on aivan erikoisen ihmeellinen artisti - niin intensiivinen, että se on hilkulla ahdistaa enemmän "laid back" -tyylisiin tottunutta. Miten joku voikin olla niin sydän sykkyrällään yleisön edessä? Voiko se olla aitoa? On sen oltava, ja sellaisena maksimaalisen ihastuttavaa. Konsertin loppupuolella Ellinoora haali lauman faneja tanssimaan. Piirileikkien jälkeen lavalla vallitsi hämmennys, kun onnesta hehkuvat tytöt eivät meinanneet raaskia palata paikoilleen.

Kiirehtimällä konsertista olisin ehtinyt Anssi Kelan Tavastia-keikalle, mutta halusin ennemmin tyttäreni kanssa iltapalalle. Harkitsin Semifinal-klubia, missä Härmän piti aloittaa tuntia myöhemmin, mutta käännyin ovelta kohti Kampin opiskelijakämppää. Ei vaan tullut sitä Tunnetta, että haluaisin jäädä. Musiikki-intoilu voi yhtä selittämättä kasvaa hurjiin sfääreihin, tai hiipua, kuten Härmä-innostukseni ensimmäisten sinkkubiisien jälkeen.

Ellinoora ja fanit @ Sello-sali 1.12.2016

Erin @ Amarillo Lappeenranta 9.12.2016

Seuraava kohde oli paikallinen Amarillo. Yritin kasvattaa ennakkointoani Erinin keikkaan kuuntelemalla uutta levyä, ja luulin onnistuneeni. Tykästyin Seliseliin ja petyin, kun lempiraidaksi noussut Anna kun mä yritän puuttui setistä. Toisen albumin poiminnoista en innostunut, ja soolodebyytin hittejä yleisö lauloi niin pontevasti, ettei Erinin muutenkin turhan hiljaiseksi miksattu laulu kuulunut. Olihan Vanha nainen hunningolla komea yhteislaulunakin, mutta keikkakokemus jäi vähän laimeaksi. Tiedä vaikka olisin viihtynyt paremmin "lämppärikeikalla" Pikku Pete -pubissa, missä cover-duo Pancho&Dustyn taustalla soitteli hauskin tuntemani rumpali Suomipops tops & flops -yhtyeestä.

James Lascelles (Flute of Shame) & Pete Parkkonen @ Molly Malone's

Flute of Shamen jäähyväiskeikalle Helsingin Molly Malone'sissa oli "pakko" lähteä, koska sinne tulivat "kaikki" faniystävät, kaukaakin. Saapuessamme yläkerran yksityistilaisuudessa oli jo tupa täynnä bändin ystäviä ja tuttavia, mutta me fanit jouduimme odottamaan alakerrassa, ja tungeksimaan lavan luo viime tipassa. Puolen tunnin viiveen aloitusajassa teki ikäväksi se, että kauimpaa matkanneen ystävän piti palata yöllä kotiin. Oli ollut harhakuvitelmaa, että seitsemältä alkavaksi ilmoitettu keikka päättyisi kymmeneen mennessä, kun settitaukokin venyi tunnin mittaiseksi. Toki muusikot halusivat seurustella ystäviensä kanssa, mutta eikö sitä ehtinyt ennen ja jälkeen keikan? Eikö parin tunnin ajan olisi voinut priorisoida faneja, ehkä viimeisen kerran?

Harmi kesken poistuneen ystävän puolesta, ruuhka ja kuumuus väsyttivät minut niin, että pelkäsin, etten jaksaisi keikkaa loppuun. Yllätysvieraat onneksi piristivät - he saivat ainakin keikkakuvaajan minussa hereille. Heikki Paasonen - Idols-juontaja, jonka kanssa Koop ystävystyi jo kisa-aikana - joutui tyytymään juontohommiin, kun ei löytänyt rumpukapuloita. Viimeisen Idols-kauden Catharina Zühlke lauloi komean Black velvetin juuri kun piristystä eniten kaipasin, ystävän yöjunan lähtöhetkillä.

Heikki Paasonen & Koop Arponen huutokauppaamassa Flute of Shamen matkalaukkua jäähyväiskeikalla

Olin haaveillut Koopin Idols-ystävä Pete Parkkosen vierailusta, enkä joutunut pettymään. Ei hän sentään laulanut "ehdottamaani" Tähdet tähdet -ohjelmasta tuttua Bed of Roses -kappaletta, joka kuuluu myös Flute of Shamen bravuureihin, vaan Sex on Firen. Keikan loppupuolella vieressäni pomppiessaan ja bändille hihkuessan Pete sai minut uskomaan musiikkimaailmani tulevaisuuten. Ehkä Pete on nyt se "perintöprinssi", jonka keikoilla alan juosta, kun "kuningas" katoaa Englantiin perustamaan perhettä.

Puolivitsi ei ole kovin kaukaa haettu, sillä pidin Peten vuonna 2014 ilmestyneestä - yllätys, yllätys suomenkielisestä - albumista, ihastuin loppukesän Mitä mä teen -hittiin, ja nyt aivan erityisesti Kohta sataa -kappaleeseen. Ensikuulemalta pidin sitä outona, mutta jo ennen Molly-kohtaamista koukutuin kuuntelemaan sitä toistosilmukalla. Kappalehan on niin suoraa seksiä, että punastuttaa, mutta kuuntelen silti. Tyyppiin en ole vielä pahemmin "hurahtanut" - Tähdet tähdet -taivaltakin seurailin kepeästi jännittämättä - mutta riski siihen on ilmeinen, jos tuleva albumi ihastuttaa sinkkujen lailla. Onhan Pete ihan liian nuori ja komea, ja - hitto vie! - "tukkajumalakin", mutta vastaavia "hidasteita" olen muistaakseni ylittänyt ennenkin.

Idols-kollegat ja ystävykset Pete Parkkonen & Koop Arponen @ Molly Malone's Helsinki 10.12.2016

Keskittymällä Peteen unohdin hetkeksi jäähyväiset. Englantilaistaustainen "hurmari", joka vei jalat alta Idols-kisassa kahdeksan vuotta sitten, on nyt omien sanojensa mukaan soittanut viimeisen Flute of Shame -keikkansa, eikä ole lupaillut muutakaan uutta musiikin saralla. Haikeinta tässä on se, miten vähän minua surettaa. Miten niin suuri tunne saattoikin niin laimentua? Koopin kautta tutuksi tulleita ystäviä tulee ikävä - tärkeimpiä toivon toki tapaavani vielä - mutta liian samanlaisia keikkoja olen kokenut tarpeeksi. Ehkä en vielä aidosti edes usko jäähyväisiin - näinköhän bändi "yleisön pyynnöstä" palaa jo juhannuksena? Mutta pitkäkään tauko ei minua murtaisi. Olin jo luopunut itse - siirtänyt suuret tunteeni muualle.


Ja tästä pääsen vihdoin syksyn toisiin jäähyväisiin - niihin, jotka kuristivat kurkkuani Mulligan'sin pikkujouluillassa. Markus bändeineen ilahduttanee ensi vuonnakin, mutta Elias on nyt pakko kirjata Koopin lailla kadonneeksi, vaikka Suomessa asuukin. Keikkoja ei ole tiedossa, ja vaikka edelleen toivon uutta musiikkia, olen menettänyt uskoni sen julkaisuun. Eikä kyse ole ihan vain artistisuosikin menettämisestä - kummasti sitä sitoutuu ihmiseen, jota ensin palvoo, ja heittäytyy sitten parhaansa mukaan auttamaan.

Tässä kohtaa tuon esille teeman, josta olen tietoisesti ollut kirjoittamatta. Pääsyy on ollut tunne, että luopuisin oikeudestani analysoida ja kritisoida, jos paljastaisin yhteyteni artistiin. Nyt yhteys on katkennut, joten olen vapaa avautumaan - täydentämään puuttuvan palasen tarinaani, jossa olen kasvanut vimmaiseksi "some-komentajaksi", aktiivisen artistitiedotuksen puolestapuhujaksi.

Viitisen vuotta sitten Elias tipautti minulle melkoisen kunniatehtävän: nettisivujensa uudelleenpystytyksen ja ylläpidon, kun levy-yhtiö oli luopunut sekä niistä että hänestä. Tartuin tehtävään suurella sydämellä ja tarmolla, opetellen kaiken tarvittavan aika lailla tyhjästä (seuraava kierros oli merkittävästi helpompi). Ongelma oli siinä, että jouduin kehittämään sisällönkin tyhjästä. Eihän suurta uutisoitavaa ollutkaan, mutta pienemmistäkin käänteistä kuulin yleensä muualta kuin artistilta itseltään. "Tiedottomana tiedottajana" turhauduin saarnaamaan fanikommunikoinnin tärkeydestä.

Tämä artisti ei osannut kommunikoida ainakaan tämän fanin kanssa, ja fani syyllisti siitä itseään. Minun olisi pitänyt kysyä kun minulle ei kerrottu. Minun olisi pitänyt vaatia keikkatiedot alusta asti suoraan, eikä räpiköidä internet-hakujen varassa. Minun olisi pitänyt rohkaistua soittamaan kun oli asiaa, eikä ujostella vienojen kyselyviestien takana. Minun ei olisi kannattanut loputtomasti ymmärtää, vaan lyödä hanskat tiskiin heti kun tuli selväksi, etten tulisi saamaan ainoaa "palkkaa" mitä pyysin: mahdollisuutta tehdä hyvää työtä. Toisaalta tein kai työni liiankin hyvin. Mitäpä sitä artisti tiedottamaan, kun tiedottaja nyhjäsi niin tehokkaasti tyhjästä?

Koko ajan murehdin myös uran jatkon toivottomuutta, jos yhteistyö on yhtä kankeaa muidenkin kanssa. Mahtoiko olla kyse vain siitä, etteivät katumuusikko ja insinööri löytäneet yhteistä kieltä? Eräs ohi mennyt kesäkeikka oli minulle viimeinen pisara, eikä nettisivujen siirto artistin hallintaan toteutunut. Luopumisen tuskaa olen työstänyt jo pitkään, mutta taatusti riipaisee, kun sivut ensi viikolla katoavat. On se tosin pienempi paha kuin seurata rakkaan projektini rapistumista, uutisten vanhenemista ja keikkalistaa, jonka vihoviimeinen merkintä oli Flute of Shamen jäähyväiskeikan kellonlyömällä. Ravintolatrubaduuri soitti muutaman korttelin päässä Mollysta - huikeita hetkiä tarjonnut keikkakohtaloni osaa säätää julmiakin yhdistelmiä.

Aiheyhteys Kouvolan tunnemyrskyyn oli geneettisen itsestäänselvä. Koita siinä nauttia bilebändin keikasta, kun prosessoit solistin veljen menetystä (ja muutamaa muuta "kadonnutta" muusikkoa siinä sivussa). "Häntä rakastin paljon, sua rakastan ehkä enemmän" olen lauleskellut itsekseni usein viime vuosina. Elias-hurahdukseni oli aivan käsittämätön - kuin minut olisi hypnotisoitu tai huumattu. Markus säästyi sekopäisimmältä fanitukselta, mutta kasvoi laulajana ja erityisesti ihmisenä tärkeämmäksi. Ehkä hän ei itsekään ymmärtänyt pitää yli-innokkaita faneja riittävän etäällä kuten julkisuusmyllyn koulima veljensä. En siis oikeastaan enää itkenyt menetystä, vaan liikutuin siitä, joka edessäni lauloi - ajatuksesta, että tuota tyyppiä (ja sen taustalla soittavaa retkuetta) en todellakaan halua hukata.

Tärkeän ihmisen voi menettää monella tavalla. Eräs tarinoistani tuttu sankari pompautti äskettäin sydämeni kurkkuun tilittämällä Facebookissa läheltä piti -tilanteesta talvisella maantiellä. Vuosi sitten surin ikisuosikki Korisevan sairauslomaa, mutta hän on onneksi palannut entistä arvostetumpana (en silti jaksanut heti Flute of Shame -reissulta palattuani ajella Luumäelle Arjan joulukonserttiin). Tämäntyyppiset huolet kohdistuvat toki ensisijaisesti omiin läheisiin, mutta rakkailla muusikoilla on lisäksi omat katoamistemppunsa. Jos ura hiipuu, artistia tuskin enää näkee, eikä some-hiljaisista kuulekaan. Ilahduttavia poikkeuksia on, kuten kesäinen kohtaamiseni julkisilta laululavoilta väistyneen golf-opettajan kanssa. Tuskin osaisin enää ilahtua, jos törmäisin Eliakseen katumuusikkona, ja uskoni pitkäaikaisimman suosikkini lupaukseen, että kyllä me vielä nähdään, on hiipumassa. Kun elämässä on muutakin, musiikki tai ainakin sen julkisempi esittäminen voi jäädä, ja sen myötä yhteys faneihin. Me jäädään sitten yksin kasailemaan sirpaleista hienoja muistoja.

Nyt koukkasin niin syvälle, että kirjoitus vaatii loppukevennyksen. Palaan otsikon biisiin, jonka tahdissa taidan nyt tanssahdella vuoden loppuun, kun ei ole enempiä keikkoja tiedossa. Kohta sataa ei ollutkaan niin suoraa seksiä kuin kirjoitusta aloittaessani ajattelin. Eihän Pete laulakaan "laitan sut naulaan, beibe", kuten ilmiselvästi kuulin. "Laitan sut laulaa, beibe, ja lupaan viedä äänes korkeuksiin" on asiayhteydessään yhtä kiihkeää, mutta hitusen siveellisemmässä muodossa. Ehkä joudun ihan omasta syystäni, oman likaisen mielikuvitukseni takia, tukahduttamaan myös kappaleen nimen synnyttämää mielikuvaa...

Edit 20.12.: En todellakaan joutunut, siis tukahduttamaan kappaleen nimen synnyttämää mielikuvaa vain oman likaisen mielikuvitukseni takia. Tänään julkaistu musiikkivideo tekee erinomaisen selväksi, että juuri sitä mielikuvaa haettiin. Silmät lautasina mietin mitä mieltä mahdan olla "Suomen musiikkihistorian irstaimmasta videosta" (kuten Rumbassa arvioidaan). Toisaalta arvostan rohkeutta, huumoria ja heittäytymistä, mutta toisaalta olen järkyttynyt siitä, että tämä loppuvuoden lempibiisini tälla tavalla "pilataan" - kehtaanko enää kuunnella sitä? Sen verran tykkään biisistä, että luultavasti kuuntelen, ehkä uskallan jopa kurkata videon kolmannenkin kerran, ja siinä sivussa haalin hillittömiä naurukohtauksia mm. videon editoineen Cristal Snown kommenteista. Video on niin överi, että sitä on kai pakko arvostaa. Mutta annan edelleen "omien" muusikkojen mielihyvin pitää vaatteet päällään.