Sä et oo enää mulle se

Seuraavaksi yksinkertainen lauantai-illan ajelu eskaloitui koko päivän turneeksi. Koukkasin Kouvolaan Helsingissä houkutelleen alkuiltakeikan - ja sen oheen tupsahtaneiden iltapäiväkeikkojen - kautta. Iltapäivän toinen sinetöi lähtöpäätökseni - se oli vaan liian "keikkakohtaloa" ohitettavaksi. Ensimmäistä yritin ensin väistellä - ei muka olisi kannattanut väsyttää itseäni starttaamalla pitkään päivään heti aamusta. Starttasin kuitenkin - huonoista aamu-unenlahjoista on joskus hyötyä.

Pysäköin Mellunmäkeen ja nousin metrosta Hakaniemen torille parikymmentä minuuttia ennen Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin Paluu paratiisiin -albumia juhlistavaa ilmaiskonserttia. En ollut noteerannut koko albumia ennen kuin tieto konsertista osui silmään pari päivää ennen lähtöä. Käytännössä yhden ainoan tylsältä tuntuneen salikonsertin jälkeen innostukseni bändiin oli hiipunut - tai ehkä musiikkimaailmani oli vaan täyttynyt muulla tärkeämmällä. En siis odottanut juuri mitään - osallistumiseni oli "ei noin hyvin reitille osuvaa voi jättää väliin" -ajatuksen motivoimaa keikka-ahneutta.

Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani @ Hakaniemen tori 7.3.2020

Ensimmäinen ahaa-elämykseni oli se, että bändissähän tosiaan soittaa muusikko, jota olen kuunnellut toistosilmukalla syksystä saakka - Karavaanin Jiri Kuronen säestää akustisen version Mika Ikosen Bulevardin puusta. Assosiaatio hymyilytti ja bändin meno lavalla valloitti. Uuden albumin kappaleet olivat paria radiossa soinutta lukuunottamatta vieraita mutta tunnelma tarttui ja rytmi tanssitti. Olihan loppuun säästetty kimara bändin suurimpia hittejä toki vielä melkoinen huipennus - Autiosaari varsinkin. Naureskelin, että oli aikakin kuulla välillä originaali eikä vain kolmen eri bändin lainaversioita harva se viikonloppu.

En siinä kohtaa palannut metroon, mutta seuraava keikka osui silti saman linjan reitille. Pari asemaväliä myöhemmin asemoiduin kuin minua varten jätettyyn rakoon teinityttöjen rivistössä. Niin loistava eturivipaikka olisi ollut kevyesti parinkymmenen minuutin odottelun arvoinen, mutta eipä tarvinnut edes odotella. Kampin kauppakeskuksen keskusaukiolla, ihan nenäni edessä, alkoi heti tapahtua: Pete Parkkonen kosketinsoittajineen ilmestyi virittelemään. Tieto Peten keikasta oli siis se, joka sai minut kiinnittämään alustavan Helsinki-suunnitelman samalla sekunnilla kun sen hänen some-kanavaltaan huomasin. En ole niin kova Parkkos-fani, että hänen kauppakeskuskeikan takia huristelisin Helsinkiin edes Kouvolan puolimatkasta, mutta se varmistaisi ajeluni palkitsevuuden.

Pete Parkkonen @ Kamppi (Kampituspäivät) 7.3.2020

Niklas Korhonen & Pete Parkkonen

Jo keikan aloitus teki vaikutuksen. Kyllähän Pete suuremmalle yleisölle Kohta sataa -biisiin assosioituu, joten minusta oli tyylikästä aloittaa sillä - niin erilaiseksi sovitetulla balladi-versiolla, ettei kukaan voinut odottaa riehumista, paidan riisumisesta puhumattakaan. Keikan kohokohta oli pari viikkoa aiemmin julkaistu Voimaa ja valoa. Itse tykästyin kappaleeseen ensikuulemalta, ja live-versio oli upea. Biisi saattaa kasvaa jopa keikan päättäneen Kiitoksen veroiseksi live-järkäleeksi. Huokuuhan esittäjäkin voimaa ja valoa - huippu-urheilijan fysiikkaa, intensiivistä laulua ja tilaa valaisevaa hymyä. Minulle on ihan tyypillistä, että keikan hyvyyttä muistikuvissani määrittelevät keikkakuvat, ja tämän keikan otoksia rakastan. Pienet videoklipitkin ihastuttavat - siis myös ääneltään, vaikka live-tallenteet voivat joskus olla aika karuja. Tämä vahvistaa ajatusta, että arvostan Peteä artistina - en vain sinä suloisena nuorukaisena, jonka karsiutumista ympärilläni itkettiin kun riemuitsin Koopin Idols-finaalipaikasta. Yhtään ei harmita, että Peten kevätkiertue tuo hänet useita kertoja lähistölle ja saanen pian kokea pari bändikeikkaakin.

Seuraavat pari pysäkinväliä etenin taas metrolla. Lauttasaaren Sidewalk-baarissa oli hiljaista, mutta artisti itse istuskeli jo sisäänkäynnin viereen sijoitetulla esiintymispaikallaan. Yksityiskeikkaa ei saatu, kun pikkubaarin kello kuuden keikalle valui lopulta väkeä lähes joka pöytään. Siinä ovinurkkauksessa soitteli ehkä kaikkien aikojen pahimman hurahdukseni aiheuttanut Elias Hämäläinen. Vuosien kiihkeän keikkailun jälkeen olin nähnyt häntä kerran viime kesänä ja kerran sitä edellisenä - molemmat kerrat Kotkan torikahvilassa, ja oli aika antaa hänelle tilaisuus myös baarikeikalla.

Eliaksen toiveikkaita kuulumisia oli kiva kuulla. Kohta 10 vuotta X factorin ja voittajalle itselleen vääränkielisen albumin jälkeen hänellä vaikuttaa vihdoin olevan ympärillään bändi ja tukijoukot, joiden kanssa saattaisi jotain syntyäkin. Ainoa vaan, että keikka vahvisti tunnetta, että syntyvä ei olisi enää minun musiikkiani. Muutama oma uutuusbiisi lainalaulujen lomassa tiivisti kyllä tunnelmaa, mutta ero siihen, miten sydän sykkyrällä otin vastaan vaikkapa Ilpon yllätysuutuuden pari viikkoa aiemmin, oli aikamoinen.

Elias Hämäläinen @ Sidewalk Lauttasaari 7.3.2020

Silmät tutun tiukasti kiinni eläytyneen trubaduurin edessä huomasin tottuneeni iloisempaan ja yleisön suuntaan avautuvampaan esiintymistyyliin, ja mieleeni palasi tulomatkan autoilumusiikki. Uutuutena joukossa oli Sara Siipolan esittämä mutta ymmärtääkseni pääosin Kristiina Wheelerin kirjoittama kappale. "Sä et oo enää mulle se, joka sotkee mun pään, sä et oo enää mulle se, joka ohjaa mun elämää...". Saran ääni vaatii hieman totuttelua, mutta Kristiinan tekstiin samaistun - omasta näkökulmastani. Suhtauduin Eliaksen laulu-uraan aikoinaan niin suurella tunteella, että siitä luopuminen oli kuin ero. Toisaalta, tuollaisiin erolauluihin on ikään kuin sisäänkirjoitettu se, miten tärkeä ihminen on ollut, ja jättänyt jäljen sydämeen. Oli haikeaa huomata miten totaalisesti Eliaksen taikavoima minuun on haihtunut - siitä oli hitunen jäljellä vain parin nostalgisimman, kuten Save tonight -kappaleen kohdalla - mutta toisaalta lohdullista, että kaikkien pettymysten jälkeen toivon hänelle hyvää. Jos bändiprojekti etenee, olen varmasti kuulolla, mutta tuskin enää "joka keikalla" eturivissä.

Keikan päätyttyä pinkaisin saman tien paluumatkalle. Kouvolaan saavuin yhdentoista jälkeen ja puoli yhdeltä alkoi päivän neljäs ja sentään jo viimeinen keikka. Paikka oli tuttu Mulligan's ja bändi vielä tutumpi BNC (97). Kerrattakoon, että bändin solisti, Markus, on siis äsken mainitun Eliaksen veli, joten X factorista lähtenyt 10-vuotinen matka on toden totta sisältänyt paljon kaikkea. Väsyin jossain vaiheessa bändin samoihin yökerhoihin melkein yhtä pahasti kuin Eliaksen pubinnurkkiin, mutta nyt edellisestä taisi olla riittävän pitkä aika, kun osasinkin taas nauttia. Epäilen, että pitkä hieno keikkapäiväkin oli piristävä eikä väsyttävä tekijä - jo kolme keikkaa kiertäneenä supernaisena jaksaisin vallan hyvin aamuyönkin.

Brand New Classics (Vili Itäpelto, Juhana Jansson, Markus Hämäläinen) @ Mulligan's Kouvola 7.3.2020

Bändikin pisti parastaan, iloisemmalla tunnelmalla kuin pitkään aikaan, ja heille poikkeuksellisen kompaktiin kahden setin keikkaan oli tiivistetty aika lailla "oikeat" biisit. Avaus yhdellä uusimmista, Adventure of a lifetime -biisillä, asetti heti aivoni oikealle taajuudelle - vaikka oli "samaa vanhaa" niin sentään modernilla twistillä. Ja ilahduttihan se Autiosaarikin toistettuna! Kahden veljeksen keikat peräkkäin saman iltana kirkastivat ajatuksen, että yhden olen "päästänyt menemään" mutta toista en kai sittenkään. Ei Markuskaan ole enää mulle "se, jonka takii heitän kaiken pois" mutta jokusen kiven ja kannon olisin edelleen valmis hänen puolestaan kääntämään.