Kilistellään kyyneleitä

Musiikkimaailmassani on tapahtunut viime kuukausina suuria: on koettu XL5:n huikea paluukesä ja saatu uutta musiikkia Zero Ninelta. Varsinkin tämä jälkimmäinen on lähes käsittämättömän hieno käänne. Edellistä albumia seuranneiden 17 vuoden aikana haave uudesta ehti hautautua, ja bändin aktivoitumisen jälkeenkin se pysyi pitkään utopistisena. Mutta niin vaan vyöryvät "elämäni bändin" soitto ja Kepa Salmirinteen entisestään syventynyt "elämäni ääni" kappaleiden Dreaming ja Shaking off the Hound muodossa sydämeeni 40 vuoden fanituksen sementoimaa reittiä. Syksyn live-kohtaamisia odotan kuin kuuta nousevaa, mutta keikkatarinani elävät vielä keväässä. Lienee korkea aika kiriä näitä kohti nykyhetkeä, aloittaen huhtikuusta, joka oli aivan hullu: sekä hullun hieno että sen verran raskas, että taisi pohjustaa tällä hetkellä tiivistyvää työkuormitusta. 

Aikamoinen reissuputki käynnistyi työreissulla Kokkolaan. Viihdyin kohteessa kivojen kollegoiden kanssa mutta palasin kevätflunssan kera. Kaikki mahdolliset vitamiinit ja vippaskonstit käytössä hermoilin tulevaa viikonloppua. Helsingin musiikkitalon iso avausrooli Suomen koronanäytelmässä välähteli väkisin mielessä - näin 6 vuotta myöhemminkään en millään voisi suunnata sinne köhimään. Jotenkin onnistuin painostamaan oireeni piiloon, sillä kun olin matkaan uskaltautunut ja paikalle päässyt, en yskähtänyt kertaakaan kahden peräkkäisen konsertin aikana. En tosin laulanut yhtään mukana ja samaan elämykseen osuneita tuttuja väistelin, jottei tarvitsisi puhuakaan. Ennakkomurehtimisen mestarina olin myös pelännyt alkuvuoden kipuilleiden nivelrikkopolvieni puolesta. Musiikkitalon portaat eivät kuitenkaan olleet niin jyrkät kuin olin jostain lukemastani ymmärtänyt ja köpöttelin niitä sujuvasti koko matkan alas eturiviin. 

Viimeinen RODEO 1/2: Erin, Ida Paul, Anna Puu ja Vantaan viihdeorkesteri
@ Musiikkitalo Helsinki 11.4.206

Eturivipaikka oli syy, miksi koin Rodeo-yhtyeen jäähyväiskonsertin kahdesti. Ensimmäiseksi julkaistuun iltakonserttiin kärkyin lippua samalla hetkellä kun ne myyntiin tulivat, mutta onnistuin sähläämään itselleni paikan etäämpänä lavasta. Lisäkonsertin lippukaupoilla lykästi, mutten silti raaskinut luopua alkuperäisestä lipustani - olihan se siihen oikeasti viimeiseen konserttiin. Anna Puun, Ida Paulin ja Erinin superkokoonpano oli minunkin musiikkimaailmassani merkkitapaus Tavastian levyjulkkareilta kesäfestarin ja syksyn salikonsertin kautta tähän Vantaan viihdeorkesterin säestämään huipennukseen. Musiikkitalo itsessään oli elämys ja juuri tällaisen yhteydessä minun piti se kokea - ei minusta oikein klassisempiin konsertteihin ole. 

Konserttihan oli ihan tajuttoman hieno. Ensimmäinen rodeo (live), Katala nainen (live), Kesähäät (live) ja muut superkokoonpanon helmet täydentyivät artistien omilla bravuureilla, kuten Vanha nainen hunningolla (live) ja Parvekkeella (live). Olin antanut ennakkohermoiluilleni liikaa valtaa ja päällimmäiseksi jäi kiitollisuus siitä, että sain tämän kokea - ei niinkään yksityiskohdat kokemastani. Onneksi on kuvia ja klippejä, joista niitä voi palautella. Vaikka kyse oli jäähyväiskonserteista, en muista itkeneeni (kai sitäkin piti niistämisen pelossa varoa). Rodeon matka oli jotain mielettömän huikeaa mutta alun alkaenkin suunniteltu kuin loistoristeilyksi, jolla oli määrätty kesto. Nyt viisi kuukautta myöhemmin olen jo kokenut Nylon Beatin, jonka riveihin Erin rantautui, ja kai kahdelta muultakin laulajalta on odotettavissa muuta hienoa. Jos RODEO sittenkin tekisi vielä paluun, hyppäisin riemulla kyytiin, mutta musiikkitalolla kilisteltiin kyyneleitä (live) viimeisen kerran enimmäkseen koetun ilosta, ei päättymisen surusta. Musiikkihan jäi elämään, mutta myönnettäköön, että viime kuukausien muiden hössötysten lomassa en RODEOta juurikaan ole kuunnellut.

Viimeinen RODEO 2/2 

Seuraavaan viikkoon suuntasin toipilaana ja siitä tuli työkevään raskain. Silti ja sitä suuremmalla syyllä yritin nauttia musiikki-iloista siinä rinnalla. Jo alkuviikon työt vaativat enemmän puhetta kuin ääneni olisi kestänyt ja keskiviikkona suunnattiin työporukalla Lahteen valmistelemaan seuraavan päivän ääni-intensiivistä tapahtumaa. Olin noteerannut musiikillisen tuuriosuman mutta uskalsin ostaa lippuni vasta kun olin vapautunut työkuvioista juuri ajoissa ehtiäkseni konserttiin. Perustelin itselleni, että oli jopa parempi mennä yksin live-musiikin äärelle kuin työporukan seurassa illalliselle, mutta mykkäkouluni, mitä vielä RODEOn konsertissa olin pystynyt ylläpitämään, liukeni viimeistään mannapuuroon ja mansikkaan (Kemiaa). Finlandia-klubilla esiintyi Neon 2, istuin asiaankuuluvasti eturivissä ja rakastin illan tunnelmaa. Se oli hetkellinen Taivas maan päällä (live) ja palauduin Jäljistä (live), joita raskas työelämä yritti minuun jättää. Uunituore Hyvä kakku (live) maistui ja onni oli läsnä Pieninä palasina (live). 

Neon 2 @ Finlandia-klubi Lahti 15.4.2026

Seuraavan päivän Lahti-tapahtuma oli osunut huhtikuun kolmannelle torstaille, joten luonnollisesti jättäydyin työporukan paluukyydistä ja suuntasin Teeriklubille väsyneen äänettömänä. Vieraileva artisti Aija Puurtinen oli minulle tuttu lähinnä UMK- ja euroviisutaustalauluvalmennuksistaan valmennettaviensa, kuten ihanan Heini Ikosen, some-kanavien kautta, ja hänen blues-tyylinsä aika kaukana "minun" musiikista. Siinä hetkessä, sen bändin säestämänä, I Just Wanna Make Love to You (live) sun muut toimivat, mutteivät herättäneet kiinnostusta perehtyä Aijan omaan tuotantoon. Ilpon setti elvytti minua enemmän Lepopäivineen (live) ja Valot pimeyksien reunoilla -lainoineen (live). 

Teeriklubi 16.4.2026: Aija Puurtinen & Ilpo Kaikkonen

Lahdesta jatkoin vielä Helsinkiin, ensisijaisesti Jäätelö- ja suklaakarnevaaliin maistelemaan tyttäreni Friidu-jäätelöitä, mutten toki malttanut olla piipahtamatta illalla Tapiolaan, missä pyörähti Ilpon tähdittämä Ihan tuuliajolla -suomirock-musikaali. Johan siitä oli toista kuukautta kun olin sen viimeksi kokenut! Vielä 11. kerran sain nauttia Ilpon roolista 1980-luvun alun Ismo Alankona sykähdyttämässä Tällä tiellä (live) ja muilla Hassisen kone -hiteillä. Kuvittelin tusinannenkin koittavan, mutta kesän muutamat näytökset jäivät väliin eikä musikaali olekaan enää Suomen musiikkiteatterin syysohjelmistossa (Ilpon Juice-rooli sentään jatkuu vielä ainakin muutaman näytöksen verran).

Ihan Tuuliajolla -suomirock-musikaali (Timo Järvensivu Martti Syrjän ja Ilpo Kaikkonen
Ismo Alangon roolissa) @ Espoon kulttuurikeskus 17.4.2026

Musikaalin olin kiinnittänyt hyvissä ajoin, mutta illan päättänyt Mikan ja Anssin keikka John Scott's Arkadiassa tuli vastaan viime hetkillä (tarkemmin muistellen taisin törmätä keikkamainokseen edellisviikon Rodeo-reissullani). En ehtinyt ihan keikan alkuun, mutta oli silti aikamoisen ihanaa sattumankauppaa, kuten duon lainaamassa Tulipalossa (live) lauletaan, että saatoin siirtyä metrolla suoraan yhden suosikin musikaalista toisen keikalle. Todennäköisesti olisin päätynyt samaan baariin yhdelle jatkosiiderille muutenkin. Sen verran vakiintunut pistäytymispaikka siitä on minulle tullut muutaman vuoden takaisen Ilpo-keikan ansiosta (uusintaa odotan edelleen). 

Mika ja Anssi (Anssi Häkkinen ja Mika Ikonen) @ John Scott's Arkadia Helsinki 17.4.2026

Tästä putkesta seuraavaan keikkaan kesti melkein 4 viikkoa. Pitkä väli selittyi muulla matkailulla: teimme lähestyneen 30-vuotishääpäivämme kunniaksi risteilyn välimerellä. Mieheni oli haaveillut sellaisesta vuosikausia, mutta itse olin aina mielummin matkustanut keikalle - vaikkapa Lahteen tai Hyvinkäälle (kestovitsi oli, että Ilpon tai Mikan pitäisi esiintyä moisella paatilla, jotta jaksaisin vaivautua). Yhdistelmä Kreikan kohteita ja Unelmia Italiassa -sarjan eteläistä Italiaa sai minut vihdoin taipumaan matkaan, ja vallan ihana reissu koettiinkin. Ehdin palautua alle kaksi vuorokautta ennen kun piti suunnata työmatkalle Ouluun. Musiikkimaailmani seurasi minua sinnekin, kun edustin Zero Nine -paidassa ja tapasin bändin T-paitamyynnistä tutuksi tulleen ystäväni. Luonnollisesti piipahdin myös iltaolusella bändin aikoinaan perustamassa 45 specialissa. Kerrassaan hymyilyttävänä sattumana (tai kohtalona?) päädyin sitten vielä Oulun yliopistolla työpajaan, jota veti Zero Nine -kitaristin veli (kun samaa sukunimeä ja samankaltaisia piirteitä kantanut asiantuntija ei kommentoinut bändihuppariani, sukulaissuhde jäi vielä arvaukseksi - nyt professoriveli mainitaan bändistä kertovassa kirjassakin). 

Viihdyin Oulussa mutta palattuani olin aivan poikki. Piti poikkeuksellisesti perääntyä yhdestä keikkasuunnitelmasta ja Kotkassa asuva siskoni "uhrautui" Satama Areenalle kuuntelemaan Vesteristä yhtyeineen puolestani. Olen ennenkin huomannut, että keikkasuunnitelmasta luopuminen jättää sellaisen muistijäljen, ettei kyseistä esiintyjää olekaan niin "pakko" nähdä, ja meni yllättävän pitkään ennen kun löysin itseni korvaavalta Vesterisen keikalta. Muita keikkakiireitä riitti ennen sitä, mutta niistä jatkan myöhemmin.