- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Olen tässä taas vaihteeksi pohdiskellut sitä, miten hiuksenhieno viiva erottaa huippukokemuksen ja totaalisen kypsymisen. Pikkuruinen harmi tai pettymys voi potkaista päivän raiteiltaan ja pieni kiva juttu nostaa tunnelmat pilviin pitkäksi aikaa. Lähes samanlainen kokemus voi olla ihana tai kamala riippuen ennakkofiiliksestä ja -asenteesta - kärttypäivänä mikään ei huvita ja valmiiksi iloisena heikompikin vitsi naurattaa.
Ajankohtainen esimerkki taas tuolta jumppasalilta. Minähän vihasin monta vuotta Les Mills-konseptia, ja periaatteessa vastustan edelleen sitä, että joku laittaa koko maailman jumppaamaan samalla tylsällä tavalla, ja vielä käärii siitä isot rahat. Mutta eilen koin ensimmäistä kertaa sellaisen onnellisen voimantunteen bodypumpissa, että tajusin siirtyneeni vihollisleiristä hurahtaneiden joukkoon. Tein liikkeet keskittyneesti, musiikista nauttien ja kellovilkuilut täydellisesti unohtaen. Ja vasta kolme päivää aikaisemmin olin veivannut täsmälleen samat kuviot saman musiikin tahdissa totaalisen kypsähtäneenä.
Ero oli - yllätys, yllätys - ohjaajassa. Kypsätunnin ohjaaja vaikutti ensin ihan kivalta, mutta mokasi homman yhdellä pienellä ranneliikkeellä. "Laitetaas vähän lisää" nuori tuuraajatyttönen kommentoi ja käänsi stereot lujemmalle. Valitettavasti vaikutus oli suurempi ohjausmikrofonissa kuin musiikissa, ja hieman yli-innokkaat kannustushuudot vahvistuivat korvia viiltäviksi. Vähänkin järkevä ihminen olisi hihkaissut tai edes käsimerkeillä viittilöinyt, että joku on pielessä. Mutta minä vaan vilkuilin ympärilleni täydessä 50 hengen salissa ihmetellen, ovatko muut muka tyytyväisiä - ehkä minä olin ainoa herkkäkorvanipottaja ja toiset saivat huudoista hyvää tsemppiä. Tunti meni pohdiskellessa omaa nössöyttäni, ihan niinkuin aiemmin samalla viikolla lappaessani ravintolassa mautonta pastaa, kun en kehdannut pyytää tarjoilijalta suolapurkkia, ketsupista nyt puhumattakaan. Lohduttauduin sillä, että tuskin tulisin kärsimään saman ohjaajan huudoista toistamiseen. Jos ne noin 49 muuta jumppaajaa sittenkin kärsivät, niin kärsikööt rauhassa jatkossakin.
Sitten eiliseen, fiilisten toiseen äärilaitaan. Normaalilla pikkujännityksellä astuin liikuntasaliin toteamaan, että ohjaaja oli oikea, eikä se toinen huutaja, josta olen aiemmin vuodattanut (Liikuntaa valitusputkessa). Jospa kehuessa uskaltaisi käyttää oikeaa nimeä: A niinkuin Antti paikalla siis, eli fiilis lipsahti heti sinne viivan positiivisemmalle puolelle, mutta yllätyin siitä, miten pitkälle sillä positiivisuusakselilla heilahdin. Kaikki on suhteellista - onni korostaa kurjuutta ja päinvastoin - ja epäilen, että onnellinen keskittymiseni kumpusi tiedosta, että edellisen tunnin kärsimys ei taatusti toistuisi. Antti ei huuda vaan on aina rauhallisen kannustava, Antti ohjaa selkeästi ja osaa sanoa juuri oikeat asiat ("vielä kahdeksan ja sitten huilitaan"). Antti, tuo ketkula, pilaa siis minulta muut ohjaajat!
Yleensä ajatusten harhailu häiritsee, mutta nyt onnistuin sekä keskittymään liikuntanautintoon että ajattelemaan muuta mukavaa. Niinkuin Koopia, jota Antti sattuu melkoisesti muistuttamaan. Lyhyt vaalea tukka ja parransänki, harteikkaat raamit, oikealla ruumiillisella työllä ansaitut - Koop raksahommissa ja Antti palomiehenä (vaikka oikeaa ruumiillista työtä se jumppaohjauskin on - harvinaisen miesohjaajan valtaisat levytangot ja noroina valuva hiki tuo tunteihin kivan lisäviihde-elementin ;). Tajusin, että kyllähän miehissä on paljon muutakin samaa. Molemmat asettuvat kerta toisensa jälkeen pääosin naisista koostuvan lauman eteen ja tuottavat taidoillaan hyvää fiilistä. Molemmat tekevät sen rauhallisella auktoriteetilla, joka ei vaadi huutamista eikä huseeraamista. Karisma kantaa ja kannattaa meitä, jotka voimme asettua nauttimaan, rentoina siitä varmuudesta, että hyvä hetki on tulossa.
Kai nyt on jo myönnettävä, että Antistakin on hissukseen tullut mun idoli - aerobic-Terhiähän olen fanittanut jo pitkään. Ja kun idoli-riman kerran ylittää, niin pikkujutut ei enää haittaa. Antista en nyt tähän hätään keksi muuta vikaa kuin sen, että hän välillä hylkää meidät huutavalle tuuraajalle palomieshommien takia, mutta Koop saa unohdella sanoja ja olla täydellisen saamaton fanikommunikoinnin eli päiväkirjansa kanssa. Ja Terhin tunneilla viihdyn takuuvarmasti, vaikka hän välillä hieman häseltää, ja eläytyy Thunderstruck:in rytmityksiin selkeästi vaisummin kuin Antti ;)
Ajankohtainen esimerkki taas tuolta jumppasalilta. Minähän vihasin monta vuotta Les Mills-konseptia, ja periaatteessa vastustan edelleen sitä, että joku laittaa koko maailman jumppaamaan samalla tylsällä tavalla, ja vielä käärii siitä isot rahat. Mutta eilen koin ensimmäistä kertaa sellaisen onnellisen voimantunteen bodypumpissa, että tajusin siirtyneeni vihollisleiristä hurahtaneiden joukkoon. Tein liikkeet keskittyneesti, musiikista nauttien ja kellovilkuilut täydellisesti unohtaen. Ja vasta kolme päivää aikaisemmin olin veivannut täsmälleen samat kuviot saman musiikin tahdissa totaalisen kypsähtäneenä.
Ero oli - yllätys, yllätys - ohjaajassa. Kypsätunnin ohjaaja vaikutti ensin ihan kivalta, mutta mokasi homman yhdellä pienellä ranneliikkeellä. "Laitetaas vähän lisää" nuori tuuraajatyttönen kommentoi ja käänsi stereot lujemmalle. Valitettavasti vaikutus oli suurempi ohjausmikrofonissa kuin musiikissa, ja hieman yli-innokkaat kannustushuudot vahvistuivat korvia viiltäviksi. Vähänkin järkevä ihminen olisi hihkaissut tai edes käsimerkeillä viittilöinyt, että joku on pielessä. Mutta minä vaan vilkuilin ympärilleni täydessä 50 hengen salissa ihmetellen, ovatko muut muka tyytyväisiä - ehkä minä olin ainoa herkkäkorvanipottaja ja toiset saivat huudoista hyvää tsemppiä. Tunti meni pohdiskellessa omaa nössöyttäni, ihan niinkuin aiemmin samalla viikolla lappaessani ravintolassa mautonta pastaa, kun en kehdannut pyytää tarjoilijalta suolapurkkia, ketsupista nyt puhumattakaan. Lohduttauduin sillä, että tuskin tulisin kärsimään saman ohjaajan huudoista toistamiseen. Jos ne noin 49 muuta jumppaajaa sittenkin kärsivät, niin kärsikööt rauhassa jatkossakin.
Sitten eiliseen, fiilisten toiseen äärilaitaan. Normaalilla pikkujännityksellä astuin liikuntasaliin toteamaan, että ohjaaja oli oikea, eikä se toinen huutaja, josta olen aiemmin vuodattanut (Liikuntaa valitusputkessa). Jospa kehuessa uskaltaisi käyttää oikeaa nimeä: A niinkuin Antti paikalla siis, eli fiilis lipsahti heti sinne viivan positiivisemmalle puolelle, mutta yllätyin siitä, miten pitkälle sillä positiivisuusakselilla heilahdin. Kaikki on suhteellista - onni korostaa kurjuutta ja päinvastoin - ja epäilen, että onnellinen keskittymiseni kumpusi tiedosta, että edellisen tunnin kärsimys ei taatusti toistuisi. Antti ei huuda vaan on aina rauhallisen kannustava, Antti ohjaa selkeästi ja osaa sanoa juuri oikeat asiat ("vielä kahdeksan ja sitten huilitaan"). Antti, tuo ketkula, pilaa siis minulta muut ohjaajat!
Yleensä ajatusten harhailu häiritsee, mutta nyt onnistuin sekä keskittymään liikuntanautintoon että ajattelemaan muuta mukavaa. Niinkuin Koopia, jota Antti sattuu melkoisesti muistuttamaan. Lyhyt vaalea tukka ja parransänki, harteikkaat raamit, oikealla ruumiillisella työllä ansaitut - Koop raksahommissa ja Antti palomiehenä (vaikka oikeaa ruumiillista työtä se jumppaohjauskin on - harvinaisen miesohjaajan valtaisat levytangot ja noroina valuva hiki tuo tunteihin kivan lisäviihde-elementin ;). Tajusin, että kyllähän miehissä on paljon muutakin samaa. Molemmat asettuvat kerta toisensa jälkeen pääosin naisista koostuvan lauman eteen ja tuottavat taidoillaan hyvää fiilistä. Molemmat tekevät sen rauhallisella auktoriteetilla, joka ei vaadi huutamista eikä huseeraamista. Karisma kantaa ja kannattaa meitä, jotka voimme asettua nauttimaan, rentoina siitä varmuudesta, että hyvä hetki on tulossa.
Kai nyt on jo myönnettävä, että Antistakin on hissukseen tullut mun idoli - aerobic-Terhiähän olen fanittanut jo pitkään. Ja kun idoli-riman kerran ylittää, niin pikkujutut ei enää haittaa. Antista en nyt tähän hätään keksi muuta vikaa kuin sen, että hän välillä hylkää meidät huutavalle tuuraajalle palomieshommien takia, mutta Koop saa unohdella sanoja ja olla täydellisen saamaton fanikommunikoinnin eli päiväkirjansa kanssa. Ja Terhin tunneilla viihdyn takuuvarmasti, vaikka hän välillä hieman häseltää, ja eläytyy Thunderstruck:in rytmityksiin selkeästi vaisummin kuin Antti ;)
Kommentit
Lähetä kommentti