- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset



Yhdessä oli hienoa vallata eturivi, ja uskallan olettaa, että meidän muutaman hullun heittäytyminen rohkaisi koko klubillisen väkeä hyppäämään bändin hurjaan kyytiin ensitahdeista lähtien. Tunnelma oli mieletön, mutta taas ihan erilainen kuin edelliskerralla. Helsingin villi draama vaihtui rennompaan, jopa hieman hassuttelevaan tunnelmaan, mutta musiikki jyräsi ja valloitti samalla voimalla ja vakavuudella.
Keikan setti oli pitkälti sama kuin syksyllä. Tietyt takuuvarmat fiiliksennostattajat 80-luvulta on toki pakko olla mukana, kuten White Lines, oman “kolahdushetkeni” suurin radiohitti. Äskettäin sain erittäin myöhäisen oivalluksen, että olinhan sittenkin jo ennen ensikeikkaa tykästynyt yhteen biisiin, enkä pelkästään Kepan äänen ja suklaasilmien sulattamana tälle tielle lähtenyt! Never Stop Runnin’ ja Banging on Drums ovat samaa kuolemattomien klassikoiden sarjaa, ja hieman tuoreempi (1996) Angel-balladi tuttu tunnelmavälipala. Ainoa yllätys - sykähdyttävä sellainen - oli Dream Queen, hitaasti mutta erittäin raskaasti jyräävä lempiraitani Voodoo You -levyltä. Illan “tyttöporukan” ja aika monen muunkin fanin toivebiisiä, uuden IX-levyn helmeä, Can’t Rewrite the History, ei taaskaan kuultu, mutta olenpahan entistä kiitollisempi siitä, että sain kokea sen livenä tämän putken ensimmäisellä keikalla Tampereella. Taisi olla ainutkertainen tilaisuus, lahja suorastaan - vähän kuin tämä koko juttu, bändin “paluu”, vaikka eivät varsinaisesti ole koskaan poissa olleetkaan.
Omalta osaltani keikkaillan kruunasi tuo alussa mainittu jutustelu bändin kanssa - uskomattoman hienoa ja silti jotenkin itsestäänselvän luontevaa. Olin haljeta ylpeydestä, kun minut tunnettiin, ja sitä arvostettiin, että olen heittäytynyt julkisesti bändin innokkaaksi tukijaksi. Onhan se kiva kuulla, että julkisen retosteluni kohteet ovat mielissään eivätkä kiusaantuneita! Rumpali-Korpela mainitsi, että nettikeskustelun ylläpitäminen saattaa jopa “edesauttaa asioita”. No jaa, merkitys tuskin on valtaisa, mutta saattaahan joku, joka ei muuten tietäisi bändin enää toimivankaan, eksyä nettimaininnan ansiosta keikalle tai levykauppaan. Tai tässä tapauksessa vielä hienompaa olisi, jos bändi itse saisi edes hitusen lisämotivaatiota tiedosta, että jotkut jaksavat odottaa keikkoja ja uutta musiikkia.
Keskustelu Kepan kanssa vahvisti yksittäisissä haastatteluissa esilletulleen mielikuvan, että tämä bändi esiintyy tasan silloin kun sen jäseniä huvittaa. Kenenkään leipä ei ole siitä kiinni, eikä mitään menestyspaineita enää ole. Alkuaikojen pohjatyö, 80-luvun menestyslevyt ja jopa yli sadan keikan vuosivauhti, kantaa edelleen hedelmää. Se tuo meitä vanhoja uskollisia, valmiiksi hurmattuja paikalle, kun bändi vaivautuu keikkamatkan heittämään - tosin olihan erityisesti Helsingin keikalla nuoriakin faneja! Kepa kertoi säveltävänsä omaksi ilokseen, ilman suorituspaineita siitäkin, mutta pitävänsä uutta kappaletta aidosti valmiina vasta kun se on levytetty “sinunkin kuultavaksi”. Voiko artisti kauniimmin fanilleen sanoa? Ja nyt fanille tuli jälki-itku, eli jätänpä tämän tähän ja kypsyttelen sitten sitä virallisempaa raporttia, vähitellen...
Kommentit
Lähetä kommentti