Hyvinkää Love

Suorituspaineita


Tuli taas käytyä kaikkien aikojen suosikkini, kasarilegenda Zero Ninen keikalla. Kolmas keikka vuoden sisään, kun aiempi saldo taisi olla viisi keikkaa 23 vuodessa - ihmeiden aika ei ole ohi! Aloitetaan lopusta, eli siitä että “tiskillä tavattiin”, kuten solisti-Kepa loppuspiikissään lupasi. Tulin jutelleeksi bändin jäsenien kanssa kuin ihminen ihmisille... joita taidetaan muuten ollakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee! Lopuksi tuli tarinoitua pitkä tovi Kepan, bändin keulakuvan ja kautta aikain tärkeimmän idolini, kanssa. Kun kyselin mistä nettikeskustelun ylläpitämisestä hän minua kiitteli, hän järkytti minua täräyttämällä vastaukseksi tämän blogin - nimeltä! Analyysejäni oli kuulemma arvostettu - sitä, että joku suhtautuu bändin diggailuun vakavasti.

Ja mitä tästä seurasi? No tietenkin megalomaaniset suorituspaineet! Olin jo aiemmin luvannut raportoida keikan Chaos Tube -viihdeblogiin, johon olen jo kirjottanut ihan liian pitkät tarinat Koopin, Happoradion ja räväkkää cover-rockia soittavan O’Jessin keikoista. Sitä saattaa joku lukeakin! Mutta ylitetään nyt tätä kauhua rima kerrallaan: blogin Facebook-importtiin mahdollisesti tarttuvien kaverien lisäksi nyt siis myös Kepa ja kumppanit (kääk!) ja sitten vasta tuhannet potentiaaliset lukijat (ai miten niin Zero Nine -raportti ei saisi yhtä suurta yleisöä kuin joku Adam Lambert -video?). Haluan jaaritella ajatukseni ensin vapaasti, erittäin henkilökohtaisesti, ja vasta sitten tiivistää napakan asiallisen keikkaraportin - tai ainakin hieman asiallisemman...

Se mikä eniten erotti tämän Puistoblues-klubikeikan Järvenpään Zapatassa aiemmista keikoista Tampereen Klubilla ja Helsingin Virgin Oilissa - ja myös niistä muinaisista - oli se, ettei minun tarvinnut seurata tätä yksin. Zero Ninen Facebook-faniryhmässä melskaaminen tuotti tulosta - kasvoni olivat muille faneille tutut, ja he tulivat minua moikkaamaan, kun en itse olisi osannut tai uskaltanut. Keikkaa odotellessa tutustuttiin, jokunen hieman nuorempi mies, sekä ryhmä sattumoisin samana vuonna syntyneitä ja samoihin aikoihin bändiin hurahtaneita “tyttöjä”. Jonkun kanssa oli jopa osuttu samalle keikalle hamalla 80-luvulla. Minä olin porukan säälittävin tapaus, kun olin käynyt vain koti- ja naapurikaupungin keikat, siinä missä muut hurjat olivat jopa liftanneet teinipäiväuniemme yhteisen kohteen perässä. Toisaalta minä olin konkari tällä tuoreimmalla IX-kiertueella, enkä vaihtaisi näitä kolmea keikkaa edes kolmeenkymmeneen aikaisempaan.

Yhdessä oli hienoa vallata eturivi, ja uskallan olettaa, että meidän muutaman hullun heittäytyminen rohkaisi koko klubillisen väkeä hyppäämään bändin hurjaan kyytiin ensitahdeista lähtien. Tunnelma oli mieletön, mutta taas ihan erilainen kuin edelliskerralla. Helsingin villi draama vaihtui rennompaan, jopa hieman hassuttelevaan tunnelmaan, mutta musiikki jyräsi ja valloitti samalla voimalla ja vakavuudella.

Keikan setti oli pitkälti sama kuin syksyllä. Tietyt takuuvarmat fiiliksennostattajat 80-luvulta on toki pakko olla mukana, kuten White Lines, oman “kolahdushetkeni” suurin radiohitti. Äskettäin sain erittäin myöhäisen oivalluksen, että olinhan sittenkin jo ennen ensikeikkaa tykästynyt yhteen biisiin, enkä pelkästään Kepan äänen ja suklaasilmien sulattamana tälle tielle lähtenyt! Never Stop Runnin’ ja Banging on Drums ovat samaa kuolemattomien klassikoiden sarjaa, ja hieman tuoreempi (1996) Angel-balladi tuttu tunnelmavälipala. Ainoa yllätys - sykähdyttävä sellainen - oli Dream Queen, hitaasti mutta erittäin raskaasti jyräävä lempiraitani Voodoo You -levyltä. Illan “tyttöporukan” ja aika monen muunkin fanin toivebiisiä, uuden IX-levyn helmeä, Can’t Rewrite the History, ei taaskaan kuultu, mutta olenpahan entistä kiitollisempi siitä, että sain kokea sen livenä tämän putken ensimmäisellä keikalla Tampereella. Taisi olla ainutkertainen tilaisuus, lahja suorastaan - vähän kuin tämä koko juttu, bändin “paluu”, vaikka eivät varsinaisesti ole koskaan poissa olleetkaan.



Omalta osaltani keikkaillan kruunasi tuo alussa mainittu jutustelu bändin kanssa - uskomattoman hienoa ja silti jotenkin itsestäänselvän luontevaa. Olin haljeta ylpeydestä, kun minut tunnettiin, ja sitä arvostettiin, että olen heittäytynyt julkisesti bändin innokkaaksi tukijaksi. Onhan se kiva kuulla, että julkisen retosteluni kohteet ovat mielissään eivätkä kiusaantuneita! Rumpali-Korpela mainitsi, että nettikeskustelun ylläpitäminen saattaa jopa “edesauttaa asioita”. No jaa, merkitys tuskin on valtaisa, mutta saattaahan joku, joka ei muuten tietäisi bändin enää toimivankaan, eksyä nettimaininnan ansiosta keikalle tai levykauppaan. Tai tässä tapauksessa vielä hienompaa olisi, jos bändi itse saisi edes hitusen lisämotivaatiota tiedosta, että jotkut jaksavat odottaa keikkoja ja uutta musiikkia.

Keskustelu Kepan kanssa vahvisti yksittäisissä haastatteluissa esilletulleen mielikuvan, että tämä bändi esiintyy tasan silloin kun sen jäseniä huvittaa. Kenenkään leipä ei ole siitä kiinni, eikä mitään menestyspaineita enää ole. Alkuaikojen pohjatyö, 80-luvun menestyslevyt ja jopa yli sadan keikan vuosivauhti, kantaa edelleen hedelmää. Se tuo meitä vanhoja uskollisia, valmiiksi hurmattuja paikalle, kun bändi vaivautuu keikkamatkan heittämään - tosin olihan erityisesti Helsingin keikalla nuoriakin faneja! Kepa kertoi säveltävänsä omaksi ilokseen, ilman suorituspaineita siitäkin, mutta pitävänsä uutta kappaletta aidosti valmiina vasta kun se on levytetty “sinunkin kuultavaksi”. Voiko artisti kauniimmin fanilleen sanoa? Ja nyt fanille tuli jälki-itku, eli jätänpä tämän tähän ja kypsyttelen sitten sitä virallisempaa raporttia, vähitellen...

Kommentit