Mun ensimmäinen

Elias Hämäläinen @ Amarillo & Prisma, Kotka, 22-23.10.2010

(julkaistu alunperin Chaos Tube -blogissa)


Muutama päivä ennen “Rakkaudesta ja pelosta”-albuminsa julkaisua ja Helsingin Bar Loosen julkkarikeikkaa 26.10, X factor-voittaja Elias Hämäläinen esiintyi Kotkassa peräti kahdesti. Ensimmäisen keikkapäivän aamuna levy ilmestyi yllättäen ennakkokuunteluun, ja odotukseni muuttuivat varovaisen uteliaista innostuneiksi. Levy onnistui jotenkin olemaan sekä odotetunlainen että yllättävä. Erityisesti minuun teki vaikutuksen se, että huumoriakin löytyi vakavampien teemojen seasta. Naurut “Hyvä tyttö”-kappaleen hulvattomille riimeille varmistivat ihastumisen koko levyyn.

Yllättävä oli keikkakin. Olin saanut X factorin perusteella Eliaksesta melko vakavan kuvan, ja odotin balladivoittoista, jopa harrasta esiintymistä. Toki settiin mahtui herkistelyäkin, kuten Eliaksen yksin kitaransa kanssa esittämä “Jos sä tahdot niin”, mutta yleistunnelma Amarillon lavalla oli iloinen ja vauhdikas. Soitto vaikutti rennolta ja hyvällä tavalla rutinoituneelta – ei puhettakaan mistään julkaisukeikan harjoittelutunnelmasta.

Pieni tyylivirhe Eliakselta oli jättää bändi esittelemättä – mainituksi tuli vain “rakas broidi” Markus Hämäläinen, joka soitti toista akustista kitaraa ja lauloi pari rock-coveria pääsolistina. Sähkökitaristin tunnistin jälkikäteen Mikko Virraksi, joka on soittanut mm. PMMP:n riveissä, mutta rumpali ja basisti jäivät vaille identiteettiä. (edit 13.9.2015: rumpali Tuomas Laivaara tuli myöhemmin hyvinkin tutuksi Markuksen Brand New Classics -bändissä).

Setti koostui tasapuolisesti tulevan levyn kappaleista ja covereista. Covereista tosin suurin osa oli Eliaksen X factor-biisejä, ja “Maailma on kaunis” levylläkin mukana. Keikan alkupuolella kuultiin sinkkulohkaisu “Mies vailla virkaa” sekä kappaleet “Keskiarvoo parempi” ja “Mä vain soitan”. Cover-osio huipentui X factor-finaalibiisiin “Unchain my heart”.

Varsinainen setti päättyi tuohon ensikuuntelussa ihastuttaneeseen “Hyvä tyttö”-kappaleeseen, joka toimi livenä vielä räväkämmin, ja encorena kuultiin “Mä tulen kaukaa”. Yleisöä ei ollut tuvan täydeltä, mutta ihan kivasti siihen nähden, että Eliaksen X factor-julkisuus lienee hiipunut, eikä oma materiaali vielä soi radiossa. Levyn biisit tuntuivat kuitenkin uppoavan yleisöön, vaikka tuskin kovin moni oli ehtinyt tutustua niihin ennakkoon.

Kotkan laajennetun Prisman avajaisissa seuraavana päivänä nähtiin tutumpi Elias – riipaisevasti balladeja tulkitseva trubaduuri, kitaristiveljen ja gonga-rumpalin tukemana. Elias onnistui äänellään luomaan karuun markettimiljööseen sellaisen taikapiirin, että lelumopolaatikot taustalla muistuttelivat itsestään vain valokuvien tarkennuksen vaikeutena. Keikan alussa Elias selitteli äänensä kärsineen edellisyön laulamisesta, mutta jos käheyttä oli, se vain korosti raspia, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Itse ihastuin entistä syvemmin.


Levyltä kuultiin uusina “Kerro mulle” sekä “Arizona/Mexico”, jonka olin heikkolaatuisen keikkavideon perusteella tuominnut kömpelöhköksi laulelmaksi. Levyversio ja tunteikas liveveto taikoivatkin siitä kauniin ja koskettavan balladin. Oma tunnelmani tiivistyi liikutuskyynelien partaalle, kun saimme kuulla “sen mistä kaikki alkoi”, eli kappaleen “Slide”, jolla Elias hurmasi X factorin koelauluissa.

Jossain vaiheessa keskittymiseni harhautui musiikista toivottomaan haasteeseen saada Eliaksesta edes yksi kuva silmät auki. Hän lauloi silmät tiukasti suljettuna, ja käänsi aina välittömästi viimeisen säkeen jälkeen katseen alas kitaraan. Toki intensiivinen uppoutuminen musiikkiin on kaunista sinänsä, mutta toivoisin silti Eliakselle rohkeutta kohdata yleisönsä kasvoista kasvoihin, edes hetkittäin. Sekunnin katsekontakti tai tunnistava hymynvälähdys voi kuitenkin olla fanille iso ilo. Mörkki erakko artistiksi kasvanut ex-katulaulaja ei kuitenkaan ole – sen todisti lämmin ja hymyilevä läsnäolo nimmarinjakotilaisuudessa keikan jälkeen.

Kommentit