Sun hymystä mä voimaannun

Keikkaraportti (tai kaikkea muuta): Jari Sillanpää @ Iitiä, Lappeenranta 20.7.2011


Kylläpäs nyt juttua pukkaa. Tämä rupesi muotoutumaan ikään kuin edellisen jatko-osaksi, ja tekee samalla jonkinlaisen ennätyksen. Älyttömiä vertailuja on tehty ennenkin - kuten suositeltu Elias Hämäläiselle esiintymisoppia Antti Tuiskulta, vaikka on selvää, että valitsisin oppilaan keikan, vaikka esiintyisi pussi päässään selin yleisöön samaan aikaan kun ihana opettaja laulaisi Minä näen sut niin, että takariviläinenkin uskoo sen tarkoittavan juuri häntä. Jari Sillanpään ja Zero Ninen keikkojen arvioiminen suhteessa toisiinsa vie älyttömyyden ihan uudelle tasolle, mutta minkäs teet, kun moiset kokee viikon sisällä toisistaan. “Siltsun” tanssilavakeikka tavallaan selitti ne ristiriitaiset tunnelmat, mitä Zero Ninen klubikeikka jätti jälkeensä - mutta korostettakoon nyt heti, että jatkossakin olen valmis matkustamaan tunteja vain toisen keikalle, eikä liene epäselvää kumpaa tarkoitan.

Niin siinä vaan kävi, että jälkifiilis oli selkeämmin plussan puolella tämän keski-ikäisten tätien “Antti Tuiskun” tanssilavakeikan jälkeen. Suurin syy oli tietenkin se, että kun ei odota juuri mitään, on helppo yllättyä positiivisesti. Sillanpää on vanha fanitusluuranko kaapissani, suosikki, jonka hehkuttamista olen nolostellut, mutta hehkuttanut kuitenkin (hän ja tuo äsken mainittu rovaniemeläinen, nuorempien naisten ja tyttöjen “Jari Sillanpää”. Vertauksen ei pitäisi loukata kumpaakaan tai kummankaan faneja, sillä arvostan molempia - molemmat tekevät työnsä täydestä sydämestä, yleisöään arvostaen ja virnuilevia väheksijöitä uhmaten). Viime vuosien lattari- ja leffateemat ovat tosin laimentaneet hehkutusintoani, eikä viimeisin Hitit ja hutut-kokemus pelastanut tilannetta.



Tanssilavasetti - ensimmäinen kahdesta, asia, mihin kohta takerrun hieman lisää - alkoi sikermällä Jarin vanhoja hittejä, ja hieman pessimistisenä keikalle suunnannut muka-ex-fani huomasi heti hoilottavansa onnellisena mukana. Suhtautumiseni Sillanpään musiikkiin on kahtiajakoinen. Osa kappaleista toimii loistavasti edelleen, osa on nykymusiikkimaulleni humppapumppaa. Tyyliin sopivassa tanssilavaympäristössä kaikki kuitenkin toimivat, myös tuore Tuo viini pöytään-sinkku, jonka olin etukäteen tuominnut ihan liian iskelmäksi. Alkupotpurin pätkä korniudessaan kuolematonta Bum bum bumia oli saanut jykevän, hevimäisesti laukkaavan kompin, ja Jari omaksui sen vaatiman rehvakkaan esiintymistyyliin. Helteisen kesäpäivän iltana vauhti sai hien valumaan sekä lavalla että yleisössä, mutta sehän on vain hienoa, kun tähti heittäytyy yleisön eteen aitona omana itsenään, hikisenä ja punakkana, selvästi kaikkensa antaen.

 

Oli viihdyttävää seurata, miten innostuneesti fanimuuri - minäkin siellä joukossa - reagoi Jarin jokaiseen ilmeeseen ja eleeseen. Ja niitähän riitti. Illan teema tuntui olevan “mitä pöljempi ilme sen parempi”. Yleisö rakastaa VeiJarin pikkupoikamaista pelleilyä, ja pelleilyyn on varaa, kun pääasia eli musiikki toimii vakuuttavalla ammattitaidolla siinä rinnalla. Pari pientä mokaa, kuten teksti-blackout jonkun biisin alussa, vain tiivistivät tunnelmaa, kun esiintyjä suhtautui niihin sydämellisellä huumorilla. Osa vitseistä on taatusti todella vanhoja ja toistuvia - kuten “oot täydellinen”-virkkeen laulattaminen yleisöllä, ja muka ujosteleva “no en nyt tiedä”-hymistely päälle. Mutta niinhän välispiikkivitsien kuuluu ollakin - uudelle yleisölle tuoreita mutta faneille tuttuja, joita voi hykerrellä jo ennakkoon.

Tanssilavakeikoille tyypilliseen tapaan kuultiin siis kaksi tähtiartistin settiä - ja erinomainen Men in Black-bändihän soitti keskenään vielä kolme lisää. Tämä oli yksi niistä keikkavertailukohteista, eli selitti sen, miksi rock-bändin klubikeikka tuntui menevän hujauksessa ohi: siksi, kun se meni. Oma musiikkihistoranihan on - muutaman pienen rock-festarikokemuksen jälkeen - vahvasti iskelmäpuolella. On käyty Arja Korisevan ja Jari Sillanpään konsertteja, jotka sekä saleissa että lavoilla jatkuvat vielä kahvi- ja pullatauon jälkeenkin (“oliko teillä hyvä tauko?” kuuluu myös Jarin vakiolausahduksiin). Ensimmäinen kunnon aikuisiän rock-pop-hurahdus oli Pete Seppälä, joka bilebändeineen veti käytännössä aina kaksi pitkää settiä, parhaimmillaan kolme, ja encoret päälle. Aloin juuri hissukseen tottua Koop Arposen “vain” tunnin kestäviin bändisetteihin, kun artisti vaihtoi taas tyypillisesti tuplapitkiksi venähtäviin akustisiin triokeikkoihin.

Mistähän se muuten johtuu, että baari- ja klubikeikat ovat niin tiiviitä? Onko siihen joku muu syy kuin se, ettei ihmisiä haluta pitää pidempään poissa baaritiskiltä? Ei kai rock-tähdet laiskempia tai huonokuntoisempia ole kuin iskelmäartistit? Täysipainoinen heavy-laulaminen vaatinee enemmän palautumisaikaa kuin kepeämpi tyyli, mutta kai pääsyy kuitenkin on erilainen toimintakulttuuri. Rock-tulokas saa juuri raapaistua setin yhdestä levyllisestä, kun taas iskelmäpuolella on suotavaa täydentää tanssitusviihdettä valsseilla sun muilla, joita ei omasta tuotannosta välttämättä löydy. Rock-bändejä seurataan intensiivisesti lavan edessä, ja iskelmäartisteja etäämmältä, tanssien - noin periaatteessa. Sillanpään lavakeikalla tanssijoiden reviiri puolittui meidän seisoskelevien kuuntelijoiden takia.



Ja sitten se toinen iso vertailujuttu, missä (noin) sata kertaa suurempi suosikkini jäi tappiolle. Juuri kun pääsin sanomasta, että on hienoa, kun encoreksi ei säästetä itsestäänselvintä hittiä, Jari säästi Satulinnan, ja ratkaisu toimi upeasti. Hän esittelikin sen tyypilliseen itseironiseen tyyliinsä: “tämä kappale tulee teille varmaan suurena yllätyksenä”. Yleisökuoro lauloi “sinulle mä aarteeni antaisin”, ja kuoronjohtaja elehti - tietenkin - “ai minulleko?”. Jari taisi tosiaan rakentaa sen satulinnan “sinulle, sinulle, sinulle...” ja ihan jokaiselle, kuten ikihittinsä päivitetyn version lopussa, yleisöön osoitellen, lauloi. Eikä siinä vielä kaikki. Heti perään soi Valkeaa unelmaa, joka on ehkä lempikappaleeni Jarin tuotannosta ikinä.

Tilanne vahvisti Zero Nine-keikan jälkeisen tunteen, että jonkunlainen huipennus jäi puuttumaan - jotain, joka olisi vaikuttanut ylimääräiseltä yllätykseltä, vaikka kuinka toistuisi joka kerta. Jos kaikki siirtyvät kahden encoren taktiikkaan, minä alan kai pian vinkua kolmatta... mutta toistaiseksi kaksi riittää, ja olisin poistunut melkoisen onnellisena tuossakin vaiheessa. Yleisön pontevat taputukset toivat kuitenkin bändin lisäkumarruskierrokselle, ja Iitiän yössä soi vielä upea My way. Oli se sitten rutiinia tai ei, minulle se oli iloinen yllätys, aiemman iloisen yllätyksen päälle. Hm... ei kai kukaan lue tätä, etten vaan pilaa yllättymisen iloa keneltäkään muulta?

Kommentit