Mun ensimmäinen

Keikkaraportti (tai jotain sinne päin): Zero Nine @ 45 Special, Oulu 14.7.2011

Tämän jutun nimeäminen keikkaraportiksi lienee harhaanjohtajvaa, mutta kai tässä muiden  pohdintojen lomassa tulee keikkakin raportoitua. Oulun Rotuaaripiknikin jatkoklubilla viereeni eturiviin osunut nainen hehkutti nuoruutensa bändiä. Minulle Zero Nine on elämäni bändi - mukana nuoruudesta uhkaavasti lähestyvään keski-ikään, ja varmaan jossain roolissa vielä vanhuudessakin. Siksi onkin haasteellista muotoilla raporttia mielentilassa, jossa keikkamuistoihin sekoittuu pettymyksen häivähdyksiä.

Pikahistoriikkina kerrattakon, että kävin vain muutaman keikan 80-luvulla, jolloin bändiin hurahdin, mutta puhkikuuntelin levyt, ja opin TV-dokumentin ja keikkataltiointien vuorosanat ulkoa. Koko 1990-luvun livevedot missasin, muttei niitä kai paljon ollutkaan, kun levytystauot venyivät kahdeksanvuotisiksi, ja osa bändin jäsenistä keskittyi baarin pyörittämiseen.

 

Ennakko-odotukseni keikasta  kyseisessä “numerobaarissa”, “nelifemmassa”, bändin kotikentällä, kuumenivat ehkä hieman liikaa. Edellisiin keikkoihin Tampereen Klubilla ja Helsingin Virgin Oilissa syksyllä 2009 sekä Järvenpään Zapatan Puistoblues-klubilla (virallisempi raportti) viime kesänä, kohdistui myös megalomaanisia odotuksia, mutta ne ylittyivät reilusti. Ja siinähän se tulikin - syy sille, miksi Oulun keikasta jäi aavistuksen vaisumpi fiilis. Kun bändi tarjoaa nostalgiahurmoksen, maagisen rockjuhlan ja riehakkaan hassuttelukeikan, ei sille voi mitenkään jäädä aseita yllättää superpositiivisesti neljättä kertaa putkeen.

Vaihdoin kitaristi-Käsmän kanssa muutaman sanan ennen keikkaa, ja hän varoitti, että setti on biisiä vaille sama kuin vuosi sitten. Sanoin, ettei se haittaa, ja tarkoitin sitä, mutta jälkikäteen jäin sittenkin kaipaamaan pientä uudistumista. Tai vaihtoehtoisesti olisi pitänyt jättää kokonaan uudistumatta. Järvenpäässä hurmoksellisesti jyrännyt Dream Queen jäi pois, eikä mitään vastaavaa “vau, tämäkin!”-yllätystä tullut tilalle. Kuulemma bändi treenailee uutta materiaalia, joten edes yksi pieni maailmanensiesitys olisi juhlistanut keikkaa kivasti (ei yhtään ylisuuria vaatimuksia, ei...). No, kuuden miehen hevibändin lienee hieman haasteellisempaa saada uutuusbiisinsä esityskuntoon kuin erään yksinäisen kitaratrubaduurin, joka kuluneen kevään aikana totutti minut ihan liian hyvään.

Setti oli siis vanha tuttu - ehkä järjestyskin sama, kun tuoreimman IX-levyn Totally Stoned aloitti ja To The Mountain vuonna 1987 ilmestyneeltä Intrigue-albumilta lopetti keikan (“kuten aina ennenkin”, spiikkasi Kepa). Välissä kuultiin legendaariset White Lines, Banging on Drums ja Never Stop Runnin' yleisöhuudatuksineen, joita ilman Zero Nine-keikkaa ei ole voinut kuvitella sitten 80-luvun, mutta myös lähes niiden veroiset Quiet Men (Shouting!!!), Thunder’s Calling ja Set Me Free tältä vuosituhannelta. Hardrock-tykityksen lomassa tunnelmoitiin Angel-balladilla - sillä tuoreemmalla ja tunnetummalla (aiemman Angelin kuuleminen olisikin voinut olla se keikan huipentava yllätys. Onhan kaksi samannimistä biisiä kuriositeetti, jota voisi jotenkin hyödyntää - hätkäyttää yleisö soittamalla ensin "väärä" tms). Voodoo You-levyltä kuultiin nimikappaleen lisäksi Rollin’ Through the Night - joka taisi tarkemmin ajatellen olla se Dream Queenin minulle hieman vähemmän mieluinen korvaaja.



Pienehkön rock-klubin täyttänyt yleisö ei ollut ihan yhtä täysillä mukana kuin Virgin Oilissa ja Zapatassa, muttei myöskään ujostellut etäämmällä lavasta kuten Klubilla. Bändin lavameininki asettui samaan välimaastoon - rennompaa kuin ensimmäisellä Etelä-Suomen keikalla pitkän tauon jälkeen, muttei niin hulvatonta kuin kahdella seuraavalla. Virgin Oilin riehuvasta rock-jumalasta, solisti-Salmirinteestä, nähtiin nyt arkisempi versio.

Tajusin jälkikäteen, että kotikeikkafiilis, joka minulle toi lisätäpinöitä, saattoi vaikuttaa bändiin päinvastaisesti. Dramaattiseksi heittäytyminen lienee haastavampaa tutun asiakaskunnan kuin palvovan fanimeren edessä. Ja vedä siinä nyt eläimellisen villiä showta lavalla, jolla lienet osallistunut lukuisiin jamisessioihin, muutaman metrin päässä baaritiskistä, jonka hanoista olet varmaan valuttanut lukemattomia tuopillisia. Soitto oli toki yhtä vakuuttavaa kuin muuallakin, jotain pientä epätahtialoitusta lukuunottamatta - tai sitten joku intro (muistaakseni Voodoo You:n) oli muuten vaan tavanomaista psykedeelisempi.

Encoreksi on vakiintunut - omalta kannaltani epäonnekkaasti - Your Eyes Could Kill, joka tulee ensimmäisenä ja ainoana mieleen, jos pitäisi poimia Zero Nine-biisi, josta en pidä. Tai no, pidän tietysti, kun laulajan ääni on niin rakas - muuten saattaisin kääntää kanavaa. Toisaalta arvostan sitä, ettei loppuun säästetä suurinta hittiä, jolloin yleisön on ikään kuin pakko taputtaa bändi takaisin lavalle (Juha Tapio saa Kahden puunsa panttaamisen anteeksi - ei niin uskomattoman ihanuuden soidessa voi kiukkuilla).  

Encoren jälkeen taputettiin vielä melko sinnikkäästi ilman tulosta. Koin hetkellisen lapsellisen kiukunpuuskan: “30 vuotta ja 9 levyä, eikä muka yhtä lisäbiisiä pysty soittamaan”. Ehkä olin alitajuisesti odottanut jotain extraa - en kai sentään keikan venymistä kotibaarin jamisessioksi, mutta yllätysencore loppuhuipennuksena, selvästi settiin kuuluvan lisäksi, olisi ehkä virittänyt kierot aivoni taajudelle, jolla näiden kohtuuttoman kriittisten jälkijupinoiden sijaan olisi syntynyt varauksetonta hehkutusta.

Vihoviimeinen pettymyksen häivähdys oli oma epäonnistumiseni tunnelmavalaistun keikan valokuvauksessa. Kuvausharrastajalle, jopa halpiskameraa käyttävälle täysamatöörille, keikat tuppaavat olemaan jälkikäteen yhtä hyviä kuin parhaat muistoksi jääneet kuvat. Edes yksi säväyttävä tuuriotos, joka palauttaisi mieleen keikan tunnelman, olisi nyt arvossaan. Hesalaisklubin upeissa lavavaloissa, liekeissä soittaneesta bändistä sai useamman sellaisen, eikä Järvenpään kuvissa yhdessäsoittamisen riemusta säteileviä kaveruksia voi hymyilemättä katsella. Suomi-heavyn vireät veteraanit olivat toki livenä yhtä nättejä... tai no, karismaattisia nyt kuin vuosi sitten, mutta joudun muistelemaan Oulun keikkaa pokkarisalaman harmaannuttamien haamujen seurassa.


Elättelen toivoa, että äänimiehen tekemästä videotallenteesta tupsahtaisi silmiini edes jotain näytepätkiä, jotain kautta, joskus. Niissä varmaan näkyisi ja kuuluisi vahva, ammattitaitoinen ja intensiivinen, vaikkakin hieman hurmoshetkiä rutiininomaisempi esiintyminen. Ja kun asiaa oikein ajattelee - onpa käsittämättömän upeaa, että olen saanut kahdeksanvuotisen ja pidemmänkin keikkataukoni jälkeen kokea tämänkin: elämäni bändin rutiinikeikan.

Kommentit