Kävi niin kävi näin

Vuoden keikkailut - syysosa

En malta lopettaa kun pääsen vauhtiin. Miksi valmistella joulua kun voi muistella koko vuoden keikat? Syyskuu alkoi tarjouksella, josta en osannut kieltäytyä. Minua pyydettiin Chaos Tube -blogin haastattelijaksi Syksyn sävel -pressiin - keväinen debyyttini ei kai sitten ollut katastrofi. Tilaisuus sattui olemaan päivänä, jona kovasti yritin olla lähtemättä Helsinkiin, Markus Hämäläisen toiselle duokeikalle Hakaniemeen. Pressissä ei kuultu musiikkia, mutta tulin jututtaneeksi useampaa artistilegendaa ja paria tuoreempaa tapausta, joista Suvi Teräsniska voitti kisan muutama viikko myöhemmin.
Tapaan olla hätäinen hössö, aina etuajassa, mutta kun soitto M/S Marialla alkoi, istuin tyhmän tietämättömänä tunnin aikaistuksesta Hakaniemen McDonaldsilla, näköetäisyydellä keikkapaikasta. Hämmästynyt harmitus haihtui kun laulaja ohjasi minut katseellaan pienen ravintolalaivan yläkannelle, veljensä seuraan. Markus on kauan sitten lakannut olemasta minulle "Eliaksen veli"… tai on tietysti sitäkin, mutta ei ole väliä kumpi oli ensin tai voitti jonkun kisan, enkä mene yhden keikalle toivoen, että toinen olisi vierailemassa. Toki riemastun jos on, ja sinä kauniina syysiltana oli ihana kuulla molempien ääniä ja kuulumisia.

Matka Helsingistä kotiin on aika lailla sama Kotkan, Kouvolan tai Lahden kautta, ja asetin "varuiksi" navigaattorin kohti Lahden Teerenpeliä, missä Koop vierailisi Sami Saaren keikalla. Pysähdyinkin "vessatauolle" juuri siellä. Puolen tunnin päähän lupailtua showtimea varmistellessani baarimikko vastasi epämääräisesti: "taiteilijoista ei tiedä" (itse muusikothan ne varmaan venyttävätkin keikkoja yömyöhään...). Parituntinen jatkoetappi uhkasi mennä niin myöhäiseksi, että olin jo hilkulla karata, kun muusikoita alkoi lappaa lavalle etuajassa. Flunssainen Koop oli mukana muutaman vieraamman kappaleen verran, ja mukaansa tempaisi täysillä vasta viimeinen - Koopin oma ensisinkku, Idols-voittokappaleen jälkeen kiihkeästi odotettu Every Song I Hear.

Lauantaina, heti torstaisen päiväretkeni jälkeen, muisteltiin Loviisan Ölvinissä tammikuun hirmupakkasia, jolloin terassi oli luistinratana, ja Elias keikalla tuvan lämmössä. Tällä kertaa - pakko myöntää - Markuksen vastavierailu Eliaksen keikalle oli kovasti toivottu. Tuntemattomampi veli pääsi yllättämään yleisön - Crazy-bravuuri suorastaan räjäytti tunnelman kattoon. Jos keikkailuhistoriasta pitäisi poimia yksittäisten biisien top ten lista, tuo häkellyttävähän hieno hetki olisi mitä todennäköisimmin mukana. Elias otti veljensä vedon haasteena, nykäisi oman esiintymisensä uudelle tasolle, ja palasi supersankariksi, jonka viittaa kesän tauko ja odotuksiin nähden vaisuhkot paluukeikat olivat haalistaneet.

Seuraava viikonloppu alkoi kotikentältä, Hanna Pakarisen iltapäiväkeikalla uudehkossa Levykauppa Äxässä, harmillisen pienelle yleisölle, mutta toisaalta ihanan intiimisti. Illemmalla Hanna esiintyi bändin kanssa kävelykadulla runsaslukuisemman, sadetta uhmanneen yleisön edessä. Lauantaina suunnattiin taas Rymyyn, rutiinilla, vaikka olihan siinä vasta pari elokuun keikkaa jäänyt väliin. Alkuiltaa väritti pohdinta siitä, pitäisikö ensimmäinen setti vaihtaa Flute of Shamen keikkaan Herttoniemen Treffipubissa, mutta viimeistään siinä kohtaa minun oli myönnettävä, että Markus bändeineen on ajanut edelleen tärkeän brittitrion edelle.
Syyskuun lopulla oli vuorossa kotikeikkailua uusin artistein. Asemaravintola Resiinan Lauluntekijäin illassa esiintyi teiniaikojeni Garbo-suosikki Esa Eloranta, ja ennen perjantain Monttu-showtimea kuuntelin Jannika B:tä kauppakeskuksessa. Jonna Tervomaan keikka sykähdytti selvästi enemmän, vaikka minulla olikin ihan omanlaiset haasteet keikkaan keskittymisessä. Lähes kosketusetäisyydellä kosketinsoittajasta harhauduin tuumailemaan mahtoiko edessäni istua "syyllinen kaikkeen". Jere Ijäs oli merkittävässä roolissa Eliaksen debyyttialbumilla, ja kun fanitukseen lankeaminen on mystisen monisyinen ilmiö, ei ole poissuljettua, ettenkö olisi koukuttunut Eliaksen musiikkiin nimenomaan Jeren tekstitystaitojen takia. Elias-fanituksesta on tunnetusti seurannut muutakin - ehkäpä joku kaunis Rymy-ilta nostan tuopin kattoon Jerelle.
Lokakuun alussa perhe pääsi taas Järvenpään bonuspistehotelliin, kun minä käväisin Vantaan Koivukylän Teemassa, jonka avajaiset tasan kuusi vuotta aiemmin olin jättänyt väliin. Niissä esiintyi Pete Seppälä taustabändi O'Jessinsä kanssa, ja jollain tasolla sekin muisto vaikutti lähtöpäätökseen - en tee enää moisia virheitä, vaan menen ja elän. Jouduin silti perustelemaan Elias-reissua itselleni tavallista tarmokkaammin, koska heti perään oli tiedossa veljesten duokeikka Treffipubissa. Sitä oli odotettu aivan täpinöissä - olihan edellisestä virallisesta yhteiskeikasta melkein vuosi. Markus oli kuitenkin sairastunut, ja kuulimme samettiraspin stemmojen sijaan Tuomaksen cajon-rytmitystä. Keikka oli loistava sellaisenakin, ja huoli huuhtoi loput pettymyksestä - yhdellä keikalla ei ollut mitään väliä, kunhan potilas tulisi pian kuntoon.

Elämä ottaa ja elämä antaa. Veljesduon sijaan saatiin kuulla Eliasta bändin kanssa pitkästä, pitkästä aikaa. Seuraava Brand New Classics -keikka oli jo muutaman päivän päästä, ja Elias tuurasi solistina. Keikka ei sinänsä ollut ihmeellinen. Hääjuoksu-kilpailua Muoti-kauneus-terveys-messuilla säestänyt bändi oli sijoitettu valtavan hallin toiseen laitaan, ja yleisö pakkautui toiseen, kannustamaan morsiamiaan kantavia sulhasia. Mutta me muutamat bändiin keskittyneet saimme seurata miten Elias otti paikkansa bändin keulakuvana. Kisan jälkeen yksi pareista vihittiin, ja koko hääväki keskittyi kuuntelemaan Jos sä tahdot niin -yllätyslaulua hääparille.

Parin viikon päästä Markus oli taas bändinsä edessä, Myyrmäen Topparin lavalla. Seuraavana iltana juhlat jatkuivat Rymyssä, ja nyt - kahden vuoden haaveilun jälkeen, mutta silti yllättäen - molempien veljesten tähdittämänä, enimmäkseen vuorotellen, mutta myös yhdessä. Virallisesti Elias tuurasi Viliä, eli korvasi kitarabravuureillaan kosketinsoittajaa vaativia kappaleita, mutta oli ilmeisen tärkeä apu muutenkin. Nelituntinen bilebänditykitys on uskomaton suoritus täydessä terässä olevalta laulajaltakin, saati toipilaalta, ja Elias taisi loppua kohden ottaa lavaa haltuun enemmänkin kuin oli suunniteltu. Lukuisten trubaduurikeikkojen jälkeen oli huikeaa nähdä, miten hän piti pöydillä tanssivan Rymy-kansan otteessaan - taito ja karisma riittävät taatusti isommillekin lavoille, kunhan hän saa uutta materiaalia julkaistua ja laajemmin esille. BNC-keikkojen välissä vietettiin muuten päivä Musiikkimessuilla, mutta sielläpä ei liiemmin musiikkia ollut tarjolla - Jessen Kaikurannan kahta biisiä en oikein keikaksi osannut laskea.
Viikon päästä olisi ollut tilaisuus nähdä BNC uudella risteilykeikalla, M/S Finlandialla. Olen kova optimoimaan ihan omanlaisella järjellä - "toki kannattaa jatkaa Poriin kun kerran on jo Helsingissä", ja sitä rataa. Laiva lähti aamusta, joten Helsinkiin olisi pitänyt matkustaa edellisenä iltana. Vain hetki sen jälkeen kun olin todennut, etten lähde "ellei edellisiltaan tule jotain houkutusta", Anssi Kela mainosti juurikin sopivaan iltaan osunutta Virgin Oil -keikkaa. Paluumatkallakin olisi oivallisesti ehtinyt sinne, minne sinä viikonloppuna ensisijaisesti halusin. Kävin kuitenkin "vain" Heinolassa, ensimmäisen kerran Ilpon keikalla ihan vaan Ilpon keikalla, enkä matkalla jonnekin (Kotkaa ei lasketa, siellä kävisin muutenkin). RantaCasino oli komeimpia katsastamiani keikkapaikkoja, ja yleisö kuunteli Ilpon ja Pasin soittoa harvinaisen keskittyneesti, mölisemättä. Olen kertakaikkiaan koukuttunut Ilpon omiin kappaleisiin ja tutut lainat ihastuttavat kerta toisensa jälkeen. Hetken tie on kevyt, joka ensikuulemalla reilu vuosi sitten oli häiritsevän epävireinen, soi nyt täydellisen lumoavana.

Seuraavana viikonloppuna kiersin kotikaupunkini kansankuppiloita, O'Jessin keikoilla Voisalmen Sinisessä Laguunissa ja Lauritsalan Miljassa - tapani mukaan autoillen. Tiedä sitten olisiko vähemmän hörhöä käydä joka viikonloppu baarissa ihan vaan juomassa. Viikon päästä samaa kivaa oli tarjolla lisää, suoraan Antti Tuiskun salikonsertin perään. Suomipop-setin olisi luullut sopivan punk-henkiseen Lucky Monkeys-baariin kuin varvas otsaan, mutta bändihän sai koko paikan liekkeihin. Mustapitkätukkaiset niittivyöt bilettivät tuttujen biisien tahtiin, ja minä tietysti mukana. Lähes ikäiseni keikkaseuralainen höpötti "nuorisosta", mutta minusta siinä oltiin ihmisiä kaikki, saman riemun äärellä.

Antti ja Apinat aloittivat melkoisen putken: kuusi keikkaa kahdeksassa päivässä, mikä oli liikaa jopa minulle. Tiistain "keikka" oli erikoisin tapaus: Saattohoitoilta Lappeen kirkossa. Panelistit keskustelivat kuolemasta, uskomattoman lämminhenkisesti - jopa huumorilla. Radioon suorana lähetettyä keskustelua rytmittivät Ilpo ja Pasi kitaroineen, ja olin sydämestäni kiitollinen koko kokemuksesta - siitä mihin kaikkialle lempiartistien takia "joutuu".

Torstaina käväisin taas Resiinan Lauluntekijäin illassa. En mahtunut varsinaisen ravintolan puolelle, ja kun asemahalli täyttyi pölisevistä junan odottelijoista, pakenin kaupan kautta kotiin kesken Jani Wickholmin setin. Perjantaina Lappeenrannan jäähallissa yllätyin positiivisesti Neljänsuorasta, mutta totesin, ettei Jari Sillanpään charmi vetoa enää ihan entiseen tapaan. Lauantaina suunnattiin vielä Rymyyn. Normaalisti olen niin musiikkimoodissa, etteivät meteli, ruuhkat, läikkyvät kaljat sun muut suositun bilepaikan lieveilmiöt pääse häiritsemään, mutta nyt noteerasin ne kaikki. Onneksi bändi heitti kehiin pari uutukaista helmeä, ja sai minutkin syttymään, vaikka hieman myöhemmin kuin yleensä.

Marraskuun viimeisenä perjantaina juhlin työpaikan pikkujouluja arpoen jatkaisinko jatkaa sieltä keikalle. Olin juuri päättänyt ottaa drinkkilipulla yhden lasin liikaa ajamiseen, kun pöytään ilmestyi juhlista myöhästynyt, lipuitta jäänyt ystävä. Viinilippuni meni hänelle, ja minä autoon ja Imatralle, kokonaista kolme minuuttia ennenkuin O'Jess aloitti settinsä Osmos Cosmos -baarissa. Nyt keikkafiiliksen kohotus kesti noin sekunnin - sen hetken, kun huomasin, että Jaakko, alkuperäinen Pete-keikoilta tuttu torniolaisrumpali, oli Tuomaksen ja Juhan matkassa. Minun todellakin piti olla siellä, kuulemassa bändiltä vaihteeksi suomipop-systeemiä tanakampaa rockia. Seuraavana iltana ajelin saman puolituntisen Holiday Club Saimaalle, jonka isolla areenalla esiintyivät Antti Railio, Jonna Tervomaa sekä Tuure Kilpeläinen Karavaaneineen. Nautin hurjasti koko illasta, mutten harmitellut tippaakaan sitä, että olisin Tuuren seuraavan Lappeenranta-keikan aikaan muualla. Joskus voin näköjään vaan nauttia musiikista, haalimatta muusikoita sen pysyvämmin sydämeeni.

Viimeisin viikonlopputurnee alkoi Lucia-päivän iltana Lahdesta. Olin jo alkusyksystä varannut pöydän Kaunis Veera -laivaravintolaan, viimeiseen sarjassa pikkujouluiltoja, joita Ilpo säesti lauluillaan. Keikkakohtalo teki parhaansa riistääkseen sen minulta, viskellen samaan iltaan Rymyä ja ties mitä muuta, mutta pidin pääni. Ennemmin olisin voinut jättää ne muut väliin, ellen olisi ollut jo yli puolimatkan. Tunnin trubaduurisetti juhlahälyssä ei ehkä keikkana ollut vuoden vaikuttavimpia, mutta toimivuudessaan ilahduttava - Ilpo pärjää itsekseenkin, ja laulu todellakin toimii myös livenä, jos siitä levyyn ihastumisen aikoihin olikin pientä epäilystä. Kiirehdimme eteenpäin, mutta lämmin pikakohtaaminen jätti niin hyvän mielen, että hymyilin vielä Rymyn jonossa palellessani. Keikkafiilis on kovin ennalta-arvaamatonta, ja pelkäsin joutuvani haeskelemaan sitä, kun siirryin niin lennokkaasti tunnelmasta toiseen. Täsmäajoitettu hilpeän erilainen Volare tempaisi minut kuitenkin välittömästi mukaansa, ja loppuilta kului kuin siivillä - olihan se Ilpo-mutkan takia toista settiä lyhympi kuin yleensä.
Seuraavalle päivälle olin villeimmissä suunnitelmissani kaavaillut jopa Tallinna-koukkausta, O'Jess-kaverusten The Traktors-kokoonpanon tähdittämälle päiväristeilylle. Ihan kaikkeen ei minunkaan keikkakuntoni taivu, joten oli parempi pyöriä pienempi turistikierros Helsingin ytimessä, ja muuttaa Järvenpään tuttuun hotelliin alkuillan unille. Sieltä suuntasin Keravalle hieman ristiriitaisin miettein. Rymyn yllätysvieraana jälleen kerran nähdyn ykköskeravalaiseni olisi kuulunut kiskoa minut Keravan yöelämään - ei sen toisen kisan voittaneen raspikollegan. Martti Saarinen oli toki vain alkuiltaan erinomaisesti osunut lämppäri, kun pääkohde Revanssi päästi Flute of Shamen lavalle vasta reilusti puolen yön jälkeen.

Trion esiintyminen oli tuttuun tapaan taianomaisen taidokasta ja riemastuttavaa, mutta parhaiten mieleen jäi ystäväni tunnereaktio - kyynelinä väkisin pintaan pursunnut ilo. Olin ehkä jopa aavistuksen kateellinen. Tulisinko itse saamaan sellaisia kicksejä enää ikinä mistään? Mutta - itsepähän olen itseni turruttanut. Voin arvata, että tupakoitsija nauttii yksittäisestä savukkeesta enemmän, jos polttaa vain sen yhden eikä askia päivässä, ja minä totta vieköön olen tänä vuonna käryttänyt ketjussa. Ehkäpä ensi vuonna voin vähän tasoitella - jättää vaikka joka toisen Rymyn väliin. Vaikuttaa vaan siltä, että mitä topakammin yritän lähtöä vastustella, sen varmemmin päädyn keikalle. Kotiinjäämistä olen joskus katunut, lähtemistä en kertaakaan.

Loppuun voinkin vielä ottaa vastaan veikkauksia siitä kutsuuko Rymy minua vielä kerran tänä vuonna. Kahdessa viikossa bändi-ikävä tuskin yltyy niin pahaksi, etten voisi jättää väliin, mutta… Heti joulun jälkeen on tiedossa sukulointia puolimatkassa, ja lapset viihtyisivät mummolassa pidempään kuin minä. Lisäksi ystäväni kaukaa pohjoisesta sattuu olemaan Helsingissä  sinä viikonloppuna. Tavatakseni hänet, joutuisin "uhrautumaan" keikkareissulle. Tämä on niin tätä - elämää, minua vahvempaa.

Kommentit