Vuoden keikkailut - kesäjakso

Keikkavuoden toiseen kolmannekseen otettiin alkuvauhdit huhtikuun puolelta, kun O'Jess soitti Lappeenrannassa koko vapun: aattona Suomipops tops & flops -teemaa PikkuPete-pubissa, yöllä bilebändisetti Ilonassa, ja vielä pitkä iltapäivä suomipopin riemua aurinkoisella satamaterassilla. Lisähohtoa viikonloppuun toi solisti Tuomas Turusen painotuore levy, "kotiin" toimitettuna. Saman viikon lopulla olikin vuorossa yksi vuoden ehdottomista reissukohokohdista, eli julkaisukeikka hehkuvan kauniissa Hangossa (HPK, Chaos tube).
Seuraavaksi kävin koti-Montussa toteamassa, ettei vuoden ilmiö Cheek ihan ollut minun juttu. Etäiseksi jäi myös Jonne Aaron, vaikka Kotkan Amarillon show huikaiseva olikin. Kotkasta käsin tuli vielä piipahdettua Kouvolan Veturissa kuuntelemassa Antti Tuiskun akustinen päiväsetti.

Koopin ja Eliaksen keikkoja on osunut kohtalonomaisen onnekkaasti samoille reiteille, mutta toukokuun viimeisen lauantain ohjelma oli liian hyvä ollakseen totta. Täydellinen Elias-Flute of Shame-Brand New Classics -sarja särkyi, kun Eliaksen päiväkeikka peruuntui. Ei liiemmin ollut varaa valittaa, kun Koopin porukka soitti ihanassa alkuillan aurinkossa, joka pelasti varaosaliikkeen pihafestarin muuten karut puitteet, ja yöllä Markus luotsasi bändiään Rymy-Eetussa tutun loistokkaasti. Aamuyön viimeistä settiä veivattiin niin liekeissä, että palohälytys hääti juhlakansan kadulle kesken Disco Infernon.
En suinkaan keikkaillut joka viikonloppu, vaan tähänkin väliin osui kolmen viikon hengähdystauko ennen kesäkuun puolivälin turneeta. Perjantain bonukseksi sain Antti Tuiskua ja ystävän tapaamista Sellossa, Iskelmäradion kiertueella, jonka tietokilpailussa voitin liput Iskelmäfestareille. Riemastutin kilpakumppania vaihtamalla ne lohdutuspalkintokassilliseen luontaistuotteita, kuten vaihdevuosivitamiineja (kiitos vaan...). Leppävaarasta junaan hypätessäni napsautin mobiilinetin päälle, ja päällimmäinen Facebeook-päivitys oli Eliaksen katusoittomainos. Monen läheltä-piti-pettymyksen jälkeen kohtasin katumuusikon juuri kun häntä eniten kaipasin - viiden kuukauden keikaton kausi oli vasta täpärästi voiton puolella. Metroasemasoittelusta suunnattiin taas soittajan veljen tähdittämään Rymy-iltaan.

Lauantaikin oli alunperin varattu Brand New Classicsille, mutta Tikkurilan Shamrock oli siirtänyt keikkapäivän Anssi Kelan tieltä. Minulla oli paluujunalippu sunnuntaille ja Kelakin kiinnosti, joten päätin jäädä suorittamaan keikkapaikkarastit alkuperäisen suunnitelman mukaan. Hyvä kuitenkin kiertää, ja lahjoitettuani Iskelmäliput enemmän tarvitsevalle, sain ystävältäni liput Rockin'Helsinkiin, ja päädyin Kaisaniemeen kuuntelemaan Michael Monroeta ja Status Quoa. "In the Army Now"-bändi ei ennakkoon liiemmin innostanut, mutta änkesin tapani mukaan kiinni lavaan, heittäydyin tunnelmaan, ja vaikutuin - legenda-asema on ilmeisen ansaittu. Illan päätteeksi olisin ehtinyt Shamrockiin, mutta raahustaessani kohti hostellia, "hetkeksi lepäämään", tajusin, etten mitenkään jaksaisi enää junailla Vantaan yöelämään. Kuvittelin sitä paitsi silloin vielä kokevani Kelan loppukesän kotikeikalla.

Juhannuspäivänä jätettiin lapset jatkamaan mökkeilyä isovanhempien seuraan, ja pysähdyttiin Rauhassa, missä O'Jessin suomipop juhlisti Ravintola Rauhanrannan avajaisviikonloppua. Kun mieheni seuraavana päivänä ajeli lapsia noutamaan, hyppäsin kyydistä sunnuntain jatkokeikalle, ja vielä illaksi PikkuPeteen bändin peesissä. Kymmentuntisen keikkapäivän päätteeksi olin onnellinen mutta hirvittävän nälkäinen, kun en ollut tankannut nestemäistä energiaa muusikoiden tapaan.

Juhannuksen jälkeen yhdistin sukulointia puolimatkassa ja sooloajelun Helsinkiin, missä Kristiina Wheeler esiintyi Pride-juhlien VIP-avajaisissa. Perusheteroperheenäitinä en ihan tuntenut itseäni VIP-tittelin arvoiseksi, mutta uskaltauduin kysäisemään kutsua, kun olin siihen kannustavan tapahtumatiedotteen löytänyt.  Hieman ulkopuolinen oloni toki oli, mutta Wanhan kattoterassilla kelpasi odotella yksinkin, Stockan edustan kesävilinää seurailleen, ja VIP-vieraille tarjottua viiniä siemaillen (kotimatkaan oli vielä niin pitkä ilta aikaa, että uskalsi ottaa toisenkin lasillisen). Kristiinan akustinen minisetti oli ihana - erityisesti yksi julkaisematon kappale sai minut ihastelusta kyyneliin (hänen jo vuosi sitten valmistuneen materiaalin jumiutuminen levy-yhtiön koneistoon onkin vuoden pahimpia pettymyksiä, tai pikemminkin murheita, artistin puolesta).

VIP-juhlista siirryin hetkeksi Sports Academyyn kuuntelemaan Martti Saarista, saman teeman klubilla, jonka Ilpo-keikka jäi keväällä soittamatta, ja sieltä takaisin Wanhalle, kun vieraslistalta pääsi vielä Anna Puun keikalle. Hieman harmitti, etten ottanut tarkemmin selvää loppuillan Rocks-showtimesta, vaan poistuin ihanan Annan keikalta turhan hätäisesti. Jopa jääminen pyörähti mielessä, mutta Flute of Shame - noin 63. Koop-keikkani - veti puoleensa.

Seuraavan viikonlopun Iskelmäfestivaaleja en voinut harkita voittolipuillakaan, kun Brand New Classics oli tulossa samaan aikaan "meille". Kymmenen pintaan, kun olin kuvitellut keikan alkavan, meidät häädettiin vielä Montun lipunmyynnistä takaisin kesäyöhön. Ehdin olla onnellinen turisti kotikaupungissani, istua harvinaista iltaa Prinsessa Armaadalla, ja kuvata ehkä kauneimman auringonlaskun ikinä. Sitten seurasin ylpeänä miten "minun" bändi väänsi keikan voitoksi, vaikka vähäinen yleisö alkuun tunnelmaa latistikin - bilettäjät tarkenivat ilmeisesti edelleen hellepäivän jälkilämmössä.

Heinäkuun alussa miehelläni oli asiaa Ikeaan, ja hienosäädin ajankohdan Flute of Shamen puistokeikkaan Espalla. Auto pakattiin niin täyteen ostoksia, että minun oli hyvä jättäytyä junakyytiin, ja Markus Hämäläisen ja kitaristi-Juhanan duokeikalle Hakaniemen M/S-Marialle. Saumattomaksi jatkoksi Pete Parkkonen ja Flute of Shame esiintyivät pienelle live-yleisölle Aussie clubilla, sekä suorana nettiin.
Heinäkuun puolivälin superviikonloppu alkoi O'Jessin Rauhanranta-uusinnalla, josta piti irrottautua Ilonaan, Ilpon ja Ti€napojat-bilebändin jälleen riemastuttavaan settiin. Lauantaina oli Brand New Classics -keikka Kouvolan Mulligansissa, ja viime tipassa bongasin tiedon, että solistin duo soittaisi alkuillan Kalkkirannan kievarissa. En millään saanut karkoitettua ajatusta siitä, miten tyhmää olisi odotella jossain Kouvolan pubissa puoleen yöhön, kun voisi yhtä hyvin höpötellä ystävän kanssa autossa sen tunnin siivun Sipooseen. Asvalttiterassilla tanssahteluhetki olikin kesän onnellisimpia, ja se bändikeikka heti perään - aivan mieletön!

Viikon päästä nautin lisää O'Jessin suomipoppia vapusta tutulla terassilla, mutten sentään Saimaa-risteillyt bändin seurassa Savonlinnaan seuraavalla viikolla. Ilpon ja oman Aurinkokunta-bändin keikka Kotkan Meripäivillä oli "pakollinen", ja sen kylkiäisenä nautin pitkän festari-illan Suvi Teräsniskaa, Jonne Aaronia sun muita. Puolimatkassa Kotkasta kotiin pysähdyin toteamaan, että Hurman keikalle pitäisi mennä tanssimaan, eikä vain musiikkia kuuntelemaan.
Elokuun toiseen viikonloppuun oli jo keväällä kirjattu, kuin kiveen hakattuna, Eliaksen ensimmäinen festarikeikka sitten X factor -voittokesän, ja ainut julkinen keikka kuukausiin. Pitkä odotus lyheni hieman, kun elokuun alkuun tupsahti keikka Helsingin Dublineriin. Sen olisi siinä vaiheessa jo voinut jättää väliin, mutta Hämäläisten kietoutuminen elämääni on jotenkin ylitsepääsemätöntä - samalta viikonlopulta oli Rymy peruuntunut, ja jo maksettu hotellihuone odotti. Itse keikka tosin oli pieni pettymys - karu paluu hämärään pubinnurkkaan Meripäivien hulppeista puitteista.

Uneton yö -festivaalia en toki voinut jättää väliin, vaikka tapahtuman sankari oli juuri nähty - ajatus Eliaksesta arvoisensa kokoisella lavalla hykerrytti edelleen. Matka Siilinjärvelle oli pitkä, ja katkaisin sen puolivälistä, Ilpon duokeikalla Savonlinnassa. Lisäkoukkaus oli suorastaan euforinen - niitä elämänvälähdyksiä, joihin keikkailu on ihana tekosyy. Menomatkalla jammailin Juha Tapion TSNEH:in ensisoittoa radiossa, kaupungin kesäilta oli ehkä kaunein ikinä missään, ja sillankupeen terassiravintolan muikkutortilla maistui taivaalliselta. Loistava keikka ihastutti minut myös duokitaristi Pasiin (eihän sillä vaan ole omaa bändiä, jonka keikoilla kohta juoksen?). Illan kruunasi herttainen mutkattomuus, millä muusikot asettuivat fanin pöytään pahoittelemaan, että olen kuullut kaikki biisit jo "miljoona kertaa". "Tietäisittepä vaan...", hymähdin mielessäni, mutta ei vaan ole olemassa hyvää tapaa selittää artistille, että hän on nähnyt keikkahulluudestani vasta häivähdyksen.

Ilpon ja Pasin duokeikkailua olisi ollut tarjolla toinenkin ilta, ja miltei itkin, kun revin itseni kohti pohjoisempaa pääkohdetta. Taivas myötäili murhettani, matkalla tihku yltyi kaatosateeksi, ja Siilinjärvi avautui ankeana aurinkoisen Savonlinnan jälkeen. Vähäisen yleisön pakkautuminen festivaalitoria ympäröivien liikkeiden katosten suojaan ei varsinaisesti kohottanut tunnelmaa. Elias veti omanlaisensa sykähdyttävän trubaduurisetin, mutta suuren lavan taika - se, millä Elias aikoinaan lumosi koko jäähallin - haihtui haastaviin olosuhteisiin ja kohtuuttomiin ennakko-odotuksiin. Seuraavan reissun vakioseuralainen saikin kuulla Siilinjärvi-muistojen sijaan keskeytyksetöntä Savonlinna-suitsutusta.

Se seuraava reissu suuntautui Porvooseen. Kalenterimerkintä "Anssi Kela Lappeenrannassa" ei lähtöä hidastanut, kun tilalle tuli "oma" keikka: Wanha Apoteekki pikabuukkasi Markuksen duon minun lähettämän toiveen perusteella, Kalkkirannassa taltioimani Boxerin vakuuttamana. Duo olikin BNC-Tuomaksen cajonilla vahvistettu trio, Eliaskin käväisi lavalla, ja kuultiin jopa veljesten ensimmäinen yhteisbiisi sitten edellissyksyn. Kotimatkalla osasin todellakin taas keskittyä Hämäläisten hehkuttamiseen.
Seuraavana viikonloppuna jätin väliin aika vastustamattoman Helsinki-kombon: Hanna Pakarisen levynjulkaisu-pop-up-kiertueelta olisi voinut jatkaa suoraan Rymyyn. Itsehillinnässä auttoi O'Jess, ja se, että ystäväni keikkaelämän alkuajoilta oli mukana fanittelemassa. Seuraava O'Jess-kotikeikka oli jo viikon päästä, mutta sinne piti kiertää Tallinnan kautta. Brand New Classics viihdytti viikonlopun Viking XPRS:illä, ja hulluimman suunnitelman mukaan olisimme seilanneet Tallinnaan ja takaisin neljästi. Järjentapainen voitti, ja varasimme vain kaksi risteilyä - iltapäivä Tallinna-turismia ja neljä settiä musiikkia pitkälle aamuyöhön. Kotiuduin alkuillasta, ja pienten päiväunien jälkeen olin valmis toistamaan PikkuPete-Ilona-kombon, eli kuuntelemaan O'Jessiä yli aamukahteen. Kuka tarvitsee unta, kun on loistavaa live-musiikkia?

Tämä loputon tarina jatkuu vielä syysosalla, mutta tarve selittää on jo nyt. Onhan tämä keikkailu selvästi räjähtänyt käsiin, mutta elämä, kohtalo, joku muu sen teki - en minä tälle mitään voinut. Ehkä oli ihan hyvä, että Elias piti vähän hiljaiseloa, kun Markuksen bändin ura lähti lähes tyhjästä hurjaan lentoon, imaisten minut mukaan pyörteeseen. Ja miten saattoikin järkevälle, parin lähikeikan vuositahdille elämääni vakiintunut O'Jess samaan aikaan rysäyttää yhteen kotikulmillani vaikuttavan rumpalin kanssa, tuupaten lukemattomia keikkoja vastustamattoman lähelle? Se, että solautin sekaan ja sydämeeni vielä yhden Ilpon oli ehkä enemmän oma moka - olisin voinut ajella Meren rantaan ja viskata sen ykkösvolyymin kauas veteen siinä vaiheessa kun tajusin, että nyt on käymässä vielä kerran tosi huonosti. Tai siis ihanasti. Hetkeäkään en pois vaihtaisi.

Kommentit