- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Ryhdistän keikkapäiväkirjaperinnettäni raportoiden talven tuoreeltaan. Tämän vuoden keikkailuhan alkoi tavallaan jo edellisessä "jaksossa" - uudenvuoden yönä Viking XPRS-risteilyllä Brand New Classics ja Elias viihdyttivät useamman tunnin aamuyön puolelle. Unelma-alusta liu'uttiin alavireisempään suuntaan. Tavoitteena olikin hieman rauhoitella, mutta jo vuoden toisena perjantaina tapasin ystäviä Kotkassa, Flute of Shamen Jamesin soolokeikalla. Keilahallissa kuulimme lähinnä keilojen kolinaa ja kaatajien hihkuntaa. Livistimme toisen ja kolmannen setin välissä, ja innostukseni Players Sports Barin mainiosta trubaduurikeikkasarjasta laimeni. Hienon asian pilaaminen voi olla pienestä kiinni. Me olisimme saaneet musiikista enemmän irti tunkemalla lavan luo, ja Players siirtämällä soittajansa pois ratojen kolinasta, aulabaarin "sisäänheittäjäksi".
Matka jatkui Vantaalle, missä BNC (58) esiintyi aavistuksen normaalia vaisummin, kun jalkansa loukannut solisti nökötti jakkaralla. Päällimmäiseksi muistoksi jäi se, miten idiootiksi itseni tunsin, kun matkaan motivoinut kevyemmän materiaalin "humppasetti" oli jäänyt Shamrockin alkuiltaohjelmasta pois. Parin tunnin odottelun aikana taisin hetkellisesti vannoa, että vaihdan fanitettavat sen verran nimekkäämpiin, että keikat ovat keikkoja eivätkä bile-iltoja, missä live-musiikin osuus voi olla mitä sattuu - eikä kukaan viitsi tiedottaa sen tarkemmin.
Pieni kyllästymisen pelkokin hiipi mieleen, joten parempi oli - Anssi Kelaa lainatakseni - vanhan pierun haihtua välillä uusiin tuuliin. Musiikkimaailmani raikastuttajaa, Auroraa, tulikin ihasteltua huolella ennen ja jälkeen levynjulkaisuikeikan. Julkkari-illan lopuksi pyörähdin Rymy-Eetussakin. Kuulemani setti Kerma-bilebändiltä oli mainio, mutta eihän se ollut "omaa" - aitoa BNC-rymyilyä en nyt ole kokenutkaan yli puoleen vuoteen.
BNC-taukoni kesti peräti neljä viikkoa. Lähi-Kouvolaa (59) en voinut toistamiseen ohittaa, ja hyvä niin. Tunnelmat olivat taas katossa, mutta eivät (yleisön osalta) ihan sillä sekopäisellä tasolla, mikä pikkujouluaikaan oli minulle liikaa. Seuraavat pari viikonloppua olivat periaatteessa keikattomia, mutta ystäväpariskunnan häissä soitellut Duo Meeri & Erkki yllätti iloisesti (ja laulukisaharrastelijana hymyilytti, kun tajusin Meerin olevan tuttu Voice of Finlandista).
Helmikuun lopun turneeta suunnittelin huolella. Ajatus lähti BNC-keikkalistan Finlandia-risteilymerkinnästä, ja vahvistui kun huomasin Auroran laulavan samalla laivalla pari edellistä päivää. Alkusyksyn tarjouksesta ostamani VR-sarjalipun kaksi viimeistä matkaa olivat sinetti lähtöpäätökseen, mutta muovasivat myös matkan lähtökohdat uusiksi. Viimeinen paluujuna, mihin lippu kelpaisi, lähtisi Helsingistä pari tuntia ennen BNC-risteilyn rantautumista, joten se kierros jäi tekemättä.
Aurora-trion torstai-illan akustiset setit olivat vallan riemastuttavia, ja bonuksena, singahtamalla paikalle suoraan laivalta, ehdin kuulla reilun setin Flute of Shamea Hard Rock Caféssa. Kiihkeiden Koop-vuosien jälkeen tuntui haikealta, että keikka oli vain "kylkiäinen". Tunnelma oli hyvä, muttei lähimainkaan alkuvuosien hurmoksen veroinen. Heittäytymistä hillitsi myös "positiivinen häiriötekijä" - ihminen yleisössä, joka nykäisi minut tämän ajatuksen äärelle: reissuni britti- ja jenkkimusiikin maailmaan on ollut sanoinkuvaamattoman hieno, enkä toki ole siitä junasta hyppäämässä, mutta kotini on ja pysyy suomi-rockissa.
Sarjalipun säätämää keikkakohtaloa viilasin sen verran, että hankin Onnibus-lipun pätkälle Helsinki-Lahti - Lappeenrannan junaan voisi hypätä puolimatkastakin. Pysähdys Ilpon trubaduurikeikalle oli tavallaan älytön, kun oli keikkamatka buukattuna parin viikon päähän, mutta sen ohittaminenkin, junalla Lahden läpi pyyhkäisten, mahdotonta. Ehdimme testata kantapaikakseni muodostuneen intialaisravintolan lounasbuffetin (hetkeen kannatti tarttua - pari päivää myöhemmin tuli tieto ravintolan lakkauttamisesta), ja nauttia peräti kolme settiä Ilpon laulua harvinaisen hälyttömässä ympäristössä, meksikolaisravintola Pancho Villan syntymäpäiväillassa.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun Ilpo ilmoitti esittävänsä uuden, juuri äänitetyn kappaleen, tiesin optimoineeni kiertueeni täydelliseksi. Ilpon ja Auroran yhteinen kitaristi oli laivalla kertoillut studiokuulumisia, joita olin kuunnellut haltioituneena, samalla peläten, ettei Pasi vaan paljastaisi sellaista, mitä Ilpo itse ei vielä olisi valmis fanille jakamaan. Ylivarovainen kunnioitukseni lempiartisteja kohtaan on välillä kerrassaan häiritsevää - moni muu olisi vastaavassa tilanteessa udellut KAIKEN! Ensimmäinen näyte studiotyöskentelyn tuotoksista osoittautui kuin minulle kirjoitetuksi. Tarina käsittelee lähtemistä hieman eri kulmasta kuin "teemabiisini" Hetken vielä nuori, ja tekstiin on ujutettu parikin "taikasanaa" jotka ovat olleet tärkeässä roolissa ihastuessani tiettyihin biiseihin, ja sitä myötä artisteihin. Niiden aiheuttamista hymähdyksistä kerron ehkä lisää sitten kun biisi on julkaistu, mutta nyt totean vaan, että ihastuin ja liikutuin.
Illan päätteeksi poikkesimme Teerenpeliin, missä esiintyi JED, eli Indican Jonsun ja TikTakin Empun muodostama duo. Ystäväni päätti pian siirtyä tupaten täydestä baarista hotellille, mutta minä ehdin jumittua lavan luo. Sen verran ihastuttavaa oli neitokaisten musisointi, etten todellakaan aikoinut missata Ikuista virtaa, joka kuultiinkin illan lopuksi. Ihastelin paitsi duoa myös eturivin faneja. Erityisesti nuori mies Indica-paidassa, kädet puuskassa, koko ajan mukana laulaen ja välillä kyynelehtien, oli hymyilyttävä näky - juuri tuollaista fanitus ja musiikista nauttiminen parhaimmillaan on, ja itse olin oletettavasti näyttänyt yhtä hömelön onnelliselta eläytyessäni Ilpon uutuuksiin.
Tunne siitä, että tulisin rakastamaan Ilpon tulevaa materiaalia, vahvistui pari viikkoa myöhemmin Savonlinnassa, jonne retkeilin mieheni kanssa kylpyläviikonloppua viettämään. Soiton alkaessa katosin tyypilliseen tapaani musiikin pariin, ja ymmärrettävällä "johan nämä on kuultu" -asenteella varustettu, baareissa muutenkin huonosti viihtyvä seuralainen sai mielihyvin siirtyä hotelliin. Club Colon keikka vaikutti ensin hiljaiselta, mutta loppua kohden soittonurkkauksessa biletettiin ihan kuin esiintymässä olisi ollut kunnon bändi eikä kaksi miestä kitaroineen. Ero edellisen illan huikeaan Jonne Aaron -keikkaan täydessä Lappeenrannan Old Cock -yökerhossa olikin yllättävän pieni. Ilpo ja Jonne ovat ennenkin osuneet eteeni peräkkäin, ja komeiden nuorten "rokkikukkojen" vertailu on väistämätöntä. Onhan Jonne maailmantähden elkeineen kovempi esiintyjä, mutta Ilpon maanläheisemmissä biiseissä on joku mystinen taika-ainesosa, joka saa ne uppoamaan syvemmälle sydämeeni.
Maaliskuun lopulle pukkasi taas turneeta, vaikka alunperin oli vain tarkoitus täydentää tannoinen Finlandia-reissuni BNC-risteilyllä. Tällä kertaa suoriuduinkin nauttimaan koko neljän setin illan (60). Yllätyksenä saimme alkuun leppoisampaa duosoittoa, joka huipentui lumoavaan uutuuteen, Surujen kitaraan. Keskittymistäni keikkaan häiritsi kuitenkin hieman liian erityinen lämmittelyohjelmanumero.
Pari päivää ennen risteilyä olin viettänyt unetonta yötä tietokoneen ääreillä. Satuin - minkä lie vaiston ohjaamana - naputtelemaan google-hakuun nykyään jo hyvin harvakseltaan seurailemani nimen. Unentulo viivähti vielä lisää, kun silmille pompsahti vantaalaisen golf-myymälän tapahtumamainos, missä luvattiin Pete Seppälän live-musiikkia. Ajankohta osui juuri risteilyä edeltäviin tunteihin, joten tietenkin minun piti koukata sen kautta.
Eihän keikka golf-varusteiden seassa mikään maailmanluokan spektaakkeli ollut - muutama biisi tunnin välein, Pete laulamassa, ja O'Jess-bändin Tuomas säestämässä - mutta valtaisan hyvä mieli tärkeän "tyypin" kohtaamisesta tuli. Kuten olen ennenkin todennut, Pete oli tämän jo kahdeksan vuotta kestäneen keikkaseikkailuni käynnistäjä, joten on ihana törmätä häneen vielä, nauttia musiikista, ja todeta, etten ole huonon perässä reissuun lähtenyt. Kokemuksen kruunasi parin Peten oman biisin kuuleminen vuosien tauon jälkeen, erityisesti albumin nimiraidan Jos nukun kiltisti sohvalla, jolla saattoi olla hyvinkin merkittävä rooli hurahduksessani. Jouduin jättämään viimeisen minisetin väliin kiiruhtaakseni laivalle, jolla BNC-duoon syventyminen antoi hetken odottaa itseään - eikä ihme. Kahden vuoden tauon jälkeen kuultu suosikki tekee kummasti suuremman vaikutuksen kuin se, jonka äänen lumovoimaa on kulutettu 60 kertaa vastaavalla ajanjaksolla.
Eikä siinä vielä kaikki. Olin noteerannut, että Ilpolla olisi taas keikka Lahdessa samana iltana. Ajaksi oli ilmoitettu 22, jolloin klo 21.15 palaavasta laivasta ehtisi täsmälleen toiseen settiin. Eihän minun olisi tarvinnut Ilpoa - tai edes tätä mieluisinta Ilpo&Pasi -duoa - kuulla vain kahden viikon tauon jälkeen, mutta miten olisin kotimatkalle osuvan keikan raaskinut väliinkään jättää? Risteilyn aikana Facebook-uutisvirtaani ilmestyi vielä Ilpon oma keikkamainos, jonka mukaan aloitus olikin vasta klo 23. Ehdimme paikalle noin varttia yli, ja muutamaa minuuttia myöhemmin soi tuo uusi biisi, josta olin (ja olen) niin liekeissä. Toinenkin uutuuskappale ihastutti kolmannella kuuntelukerralla yhä enemmän. Aamukahdeksalta olin lähtenyt liikkeelle, ja kurvasin kotipihaan juuri kun kesäaika kiihdytti kellon näyttämään 04:ää, massiivista musiikkikokemusta rikkaampana.
Tämän jälkeen onkin vaikeampi ajatella reissuja vain yhden keikan takia. Lähikeikkojahan ei lasketa - kerkesin jo pyörähtää paikallisessa Ilonassa kuuntelemassa O'Jessiä, jonka vastaava takuuvarma setti jäi tammikuulta listaamatta. Näillä näppäimillä missaan keikan, jolle vielä joku aika sitten olisin ehdottomasti lähtenyt. Elias esittää varmaan parasta aikaa omaa musiikkiaan Helsingissä, mutta kun mukana on pari muuta esiintyjää, hänen osuutensa jäänee alle tuntiin. Sen olisi nyt pitänyt riittää, vain viikko seitsemän setin superturneen jälkeen. Eihän yhden rakkaan trubaduurin harteille voi asettaa sellaisia paineita.
 |
| Brand New Classics @ Shamrock Vantaa 10.1.2015 |
Pieni kyllästymisen pelkokin hiipi mieleen, joten parempi oli - Anssi Kelaa lainatakseni - vanhan pierun haihtua välillä uusiin tuuliin. Musiikkimaailmani raikastuttajaa, Auroraa, tulikin ihasteltua huolella ennen ja jälkeen levynjulkaisuikeikan. Julkkari-illan lopuksi pyörähdin Rymy-Eetussakin. Kuulemani setti Kerma-bilebändiltä oli mainio, mutta eihän se ollut "omaa" - aitoa BNC-rymyilyä en nyt ole kokenutkaan yli puoleen vuoteen.
BNC-taukoni kesti peräti neljä viikkoa. Lähi-Kouvolaa (59) en voinut toistamiseen ohittaa, ja hyvä niin. Tunnelmat olivat taas katossa, mutta eivät (yleisön osalta) ihan sillä sekopäisellä tasolla, mikä pikkujouluaikaan oli minulle liikaa. Seuraavat pari viikonloppua olivat periaatteessa keikattomia, mutta ystäväpariskunnan häissä soitellut Duo Meeri & Erkki yllätti iloisesti (ja laulukisaharrastelijana hymyilytti, kun tajusin Meerin olevan tuttu Voice of Finlandista).
 |
| Aurora @ M/S Finlandia 26.2.2015 |
Aurora-trion torstai-illan akustiset setit olivat vallan riemastuttavia, ja bonuksena, singahtamalla paikalle suoraan laivalta, ehdin kuulla reilun setin Flute of Shamea Hard Rock Caféssa. Kiihkeiden Koop-vuosien jälkeen tuntui haikealta, että keikka oli vain "kylkiäinen". Tunnelma oli hyvä, muttei lähimainkaan alkuvuosien hurmoksen veroinen. Heittäytymistä hillitsi myös "positiivinen häiriötekijä" - ihminen yleisössä, joka nykäisi minut tämän ajatuksen äärelle: reissuni britti- ja jenkkimusiikin maailmaan on ollut sanoinkuvaamattoman hieno, enkä toki ole siitä junasta hyppäämässä, mutta kotini on ja pysyy suomi-rockissa.
Sarjalipun säätämää keikkakohtaloa viilasin sen verran, että hankin Onnibus-lipun pätkälle Helsinki-Lahti - Lappeenrannan junaan voisi hypätä puolimatkastakin. Pysähdys Ilpon trubaduurikeikalle oli tavallaan älytön, kun oli keikkamatka buukattuna parin viikon päähän, mutta sen ohittaminenkin, junalla Lahden läpi pyyhkäisten, mahdotonta. Ehdimme testata kantapaikakseni muodostuneen intialaisravintolan lounasbuffetin (hetkeen kannatti tarttua - pari päivää myöhemmin tuli tieto ravintolan lakkauttamisesta), ja nauttia peräti kolme settiä Ilpon laulua harvinaisen hälyttömässä ympäristössä, meksikolaisravintola Pancho Villan syntymäpäiväillassa.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Pancho Villa Lahti 27.2.2015 |
Illan päätteeksi poikkesimme Teerenpeliin, missä esiintyi JED, eli Indican Jonsun ja TikTakin Empun muodostama duo. Ystäväni päätti pian siirtyä tupaten täydestä baarista hotellille, mutta minä ehdin jumittua lavan luo. Sen verran ihastuttavaa oli neitokaisten musisointi, etten todellakaan aikoinut missata Ikuista virtaa, joka kuultiinkin illan lopuksi. Ihastelin paitsi duoa myös eturivin faneja. Erityisesti nuori mies Indica-paidassa, kädet puuskassa, koko ajan mukana laulaen ja välillä kyynelehtien, oli hymyilyttävä näky - juuri tuollaista fanitus ja musiikista nauttiminen parhaimmillaan on, ja itse olin oletettavasti näyttänyt yhtä hömelön onnelliselta eläytyessäni Ilpon uutuuksiin.
 |
| Jonsu (Indica / JED) @ Teerenpeli Lahti 27.2.2015 |
Tunne siitä, että tulisin rakastamaan Ilpon tulevaa materiaalia, vahvistui pari viikkoa myöhemmin Savonlinnassa, jonne retkeilin mieheni kanssa kylpyläviikonloppua viettämään. Soiton alkaessa katosin tyypilliseen tapaani musiikin pariin, ja ymmärrettävällä "johan nämä on kuultu" -asenteella varustettu, baareissa muutenkin huonosti viihtyvä seuralainen sai mielihyvin siirtyä hotelliin. Club Colon keikka vaikutti ensin hiljaiselta, mutta loppua kohden soittonurkkauksessa biletettiin ihan kuin esiintymässä olisi ollut kunnon bändi eikä kaksi miestä kitaroineen. Ero edellisen illan huikeaan Jonne Aaron -keikkaan täydessä Lappeenrannan Old Cock -yökerhossa olikin yllättävän pieni. Ilpo ja Jonne ovat ennenkin osuneet eteeni peräkkäin, ja komeiden nuorten "rokkikukkojen" vertailu on väistämätöntä. Onhan Jonne maailmantähden elkeineen kovempi esiintyjä, mutta Ilpon maanläheisemmissä biiseissä on joku mystinen taika-ainesosa, joka saa ne uppoamaan syvemmälle sydämeeni.
Maaliskuun lopulle pukkasi taas turneeta, vaikka alunperin oli vain tarkoitus täydentää tannoinen Finlandia-reissuni BNC-risteilyllä. Tällä kertaa suoriuduinkin nauttimaan koko neljän setin illan (60). Yllätyksenä saimme alkuun leppoisampaa duosoittoa, joka huipentui lumoavaan uutuuteen, Surujen kitaraan. Keskittymistäni keikkaan häiritsi kuitenkin hieman liian erityinen lämmittelyohjelmanumero.
Pari päivää ennen risteilyä olin viettänyt unetonta yötä tietokoneen ääreillä. Satuin - minkä lie vaiston ohjaamana - naputtelemaan google-hakuun nykyään jo hyvin harvakseltaan seurailemani nimen. Unentulo viivähti vielä lisää, kun silmille pompsahti vantaalaisen golf-myymälän tapahtumamainos, missä luvattiin Pete Seppälän live-musiikkia. Ajankohta osui juuri risteilyä edeltäviin tunteihin, joten tietenkin minun piti koukata sen kautta.
 |
| Pete Seppälä & Tuomas Turunen @ Golf Balance Vantaa 28.3.2015 |
Eikä siinä vielä kaikki. Olin noteerannut, että Ilpolla olisi taas keikka Lahdessa samana iltana. Ajaksi oli ilmoitettu 22, jolloin klo 21.15 palaavasta laivasta ehtisi täsmälleen toiseen settiin. Eihän minun olisi tarvinnut Ilpoa - tai edes tätä mieluisinta Ilpo&Pasi -duoa - kuulla vain kahden viikon tauon jälkeen, mutta miten olisin kotimatkalle osuvan keikan raaskinut väliinkään jättää? Risteilyn aikana Facebook-uutisvirtaani ilmestyi vielä Ilpon oma keikkamainos, jonka mukaan aloitus olikin vasta klo 23. Ehdimme paikalle noin varttia yli, ja muutamaa minuuttia myöhemmin soi tuo uusi biisi, josta olin (ja olen) niin liekeissä. Toinenkin uutuuskappale ihastutti kolmannella kuuntelukerralla yhä enemmän. Aamukahdeksalta olin lähtenyt liikkeelle, ja kurvasin kotipihaan juuri kun kesäaika kiihdytti kellon näyttämään 04:ää, massiivista musiikkikokemusta rikkaampana.
Tämän jälkeen onkin vaikeampi ajatella reissuja vain yhden keikan takia. Lähikeikkojahan ei lasketa - kerkesin jo pyörähtää paikallisessa Ilonassa kuuntelemassa O'Jessiä, jonka vastaava takuuvarma setti jäi tammikuulta listaamatta. Näillä näppäimillä missaan keikan, jolle vielä joku aika sitten olisin ehdottomasti lähtenyt. Elias esittää varmaan parasta aikaa omaa musiikkiaan Helsingissä, mutta kun mukana on pari muuta esiintyjää, hänen osuutensa jäänee alle tuntiin. Sen olisi nyt pitänyt riittää, vain viikko seitsemän setin superturneen jälkeen. Eihän yhden rakkaan trubaduurin harteille voi asettaa sellaisia paineita.
Kommentit
Lähetä kommentti