Sun hymystä mä voimaannun

Minä elän

Koukataan live-tarinoihin vaihteeksi levymusiikin kautta. Olen kuulijana tunnetusti ennakkoluuloinen. Tartun harvoin ihan uusiin artisteihin, ja siksi erinäiset laulukisat ovat olleet niin merkityksellisiä - kun tyypit ovat TV:stä tuttuja, musiikilla on valmiimpi väylä sydämeen. Erityisen ennakkoluuloinen olen nuoria naisartisteja kohtaan - näitä lähes samannimisiä tyttösiä, joita Suomen pop-taivas on tulvillaan. Siksi alkuvuoden ihastuttavin uutuus onkin niin yllätyksellinen.

Ajelin jossain Haminan suunnilla, kotiutumassa lasten kanssa hiihtolomavisiitiltä, kun autoradio heläytti ilmoille tuoreen Leijonakuninkaan. Ellinooran aiempia hittejä olin suorastaan vältellyt. Muka liian usein radiossa soinut kertosäe sai vaihtamaan kanavaa ennen kuin Carrien tarina tuli tutuksi. Miehen etsintää baareista kuvaileva teksti ei ehkä niin minua varten olekaan, mutta Leijonakuninkaan "lauletaan kovempaa ku pitäs olla hiljaa" -teema kolahti kovempaa kuin mikään pitkään aikaan. Tapanani on tarttua yksittäisiin säkeisiin ja "jokainen on joskus luuseri, toiset vain peittää sen paremmin" on yksinkertaisuudessaan vavahduttava voimalause.

Ellinooran neljän julkaistun biisin tuotannosta löytyi yksi ehkä vielä osuvampi. Minä elän on taas näitä, jotka ovat kuin minulle kirjoitettuja. Tuomas Turusen Mikä sua vaivaa -kappaleen ydinlause palasi ihastuttamaan uudesta raikkaasta kulmasta. En nyt haaveile oravanpyörästä hyppäämisestä - työelämässä puhaltaa poikkeuksellisen innostavia tuulia - mutta olen sisäistänyt ja hyväksynyt, että elän tätä arkielämän rinnalle vakiintunutta keikkaelämää. Alan vihdoin suhtautua siihen niin, ettei se olekaan hullua, vaan harrastus muiden joukossa.

Huhtikuun ensimmäinen tavanomainen viikonloppuretki suuntautui Savonlinnaan, missä maisemat olivat yhtä henkeäsalpaavat kuin ennenkin. Harmitti, etten ollut kannustanut miestäni lähtemään mukaan - hän olisi arvostanut valokuvauksellisia kevätjäitä auringonpaisteessa, vaikkei niinkään itse keikkaa. Ilpon ja Pasin setti Club Colossa jäi minullekin vaisummaksi kuin edellinen vastaava, lähinnä siksi, ettei yleisö oikein lämmennyt. Musiikin tuottamaa hyvää fiilistä sotki huoli soittajista, jotka olisivat ansainneet enemmän kuulijoita ja vähemmän muuhun keskittyviä juhlijoita. Hyvällä mieleen jäi Ilpon erinomaisen oikea reaktio mainintaani, että tulisimme kohtaamaan vielä loppukuusta: hersyvä nauru.

Seuraavakin viikonloppu tuotti ristiriitaisia tunteita. Viime vuosina vakituisimmin edessäni laulanut Markus piti muutaman viikon vapaata bänditouhuista. Brand New Classicsin solistina tuurasi Elias, jota olen palvonut ehkä hullummin kuin ketään muuta artistia. En ollut kuullut häntä livenä päivälleen puoleen vuoteen, ja minun olisi pitänyt olla liekeissä, mutta tilanne oli vaan liian outo. Elias oli ottanut bilebändisolistin homman loistavasti haltuun, mutta kaipailin Markusta ja tuskailin sitä, ettei Eliakselle järjesty julkista keikkaa muuten kuin veljensä tuuraajana (heti perään hänet buukattiin Cantina Westin vakiotrubaduuriksi, mutta minulle se on "liian vähän liian myöhään" - alkuvuosina olisin ehkä matkannutkin Helsinkin kuulemaan muutaman biisin, ja katsomaan perään kun soittaja siirtyy ilahduttamaan muiden ravintolasalien ruokailijoita).
Brand New Classics feat. Elias Hämäläinen @ Molly Malone's, Helsinki 9.4.2016
Lisäksi harmitti Molly Malone'sissa vallinnut liian rento suhtautuminen juomalaseihin: niitä putoili pöydiltä, eikä sirpaleita siivottu. Tanssin vaivautuneena lasimurskassa, ja se Tunne, jota live-musiikki parhaimmillaan tarjoaa, antoi odottaa itseään pitkän illan loppuun. Ikiaikainen bravuuri, Save tonight, nosti kyyneleet silmiin, ja siinä hetkessä lavalla oli se Elias, joka on ollut ja on kaikkien pettymysten jälkeenkin minulle niin rakas. Markuksen laulusta seuraavan viikonlopun duokeikalla oli helpompi nauttia - siinä ei ollut muuta ristiriitaa kuin kouvolalaiseen pikkubaariin ihan liian komea ääni. Vaikka mikäs siinä sinänsä - saimmehan juuri me nauttia siitä, eikä suurempi yleisö jossain kaukana.

Ilpo Kaikkonen @ Harrin baari, Alanya 26.4.2016
Sitten koitti se loppukuu ja elämäni pisin keikkamatka. Tärkeintä olikin itse matka, johon keikka oli ihana tekosyy. Ajatus siitä, että keikan perässä voisi joskus lähteä kauemmaksikin, oli pyörinyt päässäni jo vuosia, ja vihdoin se eteni toteutukseen asti. Riittävä innostus ja sopiva ajoitus kohtasivat, ja järjestin koko perheen, tyttären poikaystävällä vahvistettuna, Turkin Alanyaan viikolla, jolloin Ilpo veti kolmen keikan sarjan suomalaisturisteille suunnatussa Harrin baarissa.

Minulla oli ylikorostunut tarve suhtautua reissun keikkaosuuteen pessimistisen tyynesti: perheloma olisi hyvä ja tarpeellinen, vaikka keikat peruuntuisivatkin. Olihan moiseen turistirysään matkaaminen sinänsä täysin normaalia - tuhannet suomalaiset tekevät niin "ilman mitään syytä". Meidän reissulle keikat tarjosivat inspiraation, kohteen ja ajankohdan, ja yhdistelmä oli minulle täydellinen. Päivät pyörin perheen kanssa katselemassa maisemia, ja iltaisin, kun muuten olisin väsähtänyt hotellille, sain musiikista uutta virtaa ja iloa. Yhden keikan kuuntelimme koko porukalla, pariin jälkimmäiseen "joutui" vain mieheni, ja teinit saivat - omasta tahdostaan - lukea läksyjä hotellilla. Tuttuakin tutumpien laulujen fiilistely Alanyan lämpimissä illoissa oli hämmentävää mutta ihanaa. Sekin, että matkani aiheutti artistissa ennakkoon huvittuneisuutta, oli vallan toivottavaa - parempi, että fanitukselleni nauretaan kuin että pienoinen yli-innokkuuteni ahdistaisi.

"Keikkakrapulaa" loivensi Hanna Pakarisen konsertti Kehruuhuoneella heti paluuta seuraavana iltana. Kun en oikein ehtinyt odottaa mitään, illan huikeus pääsi yllättämään. En ehkä innostu Hannan uudesta Carola-materiaalista yhtä paljon kuin omasta tuotannosta, mutta ymmärsin, miten hieno konsepti on yhdistää omaa klassikoihin. Konsertti tuskin olisi myynyt loppuun ilman ikimuistoisia Carola-hittejä, ja vaikka yleisö kohahti niiden kohdalla komeimmin, se kuunteli arvostaen koko ohjelmiston.
Hanna Pakarinen @ Kehruuhuone, Lappeenranta 29.4.2016
Viikkoa myöhemmin matkasin taas normaalin arkisesti Helsinkiin kuulemaan Markuksen "paluukeikkaa" BNC:n riveissä. Tuurilla alkuiltaan osui Anssi Kelan kattospektaakkeli, eli nautin tuhansien muiden kanssa auringosta ja Tennispalatsin aukiolle kantautuneesta kitaransoitosta. Aivan erityinen ilo oli seurata yleisöä: laulavaa, taputtavaa ja hymyilevää kesäkansaa. Uskoisin, että moni vastaanotti kattotrubaduurin "vuorisaarnan": tehkää asioita, jotka tekevät teidät onnellisiksi, älkääkä olko ilkeitä muille. Hetki oli niitä, jotka osoittavat, että maailmasta muotoutuu musiikin ansioista parempi paikka.

Rymy-Eetussa olivat taas "palaset kohdallaan", Markus paikallaan, ja bändin setti tuttuakin tutumpi, mutta pitkähkön tauon jälkeen taas raikkaan nautittava (välillä on pontevammin toivottu ohjelmiston uudistumista, mikä lienee luonnollista n. 74 koetun keikan jälkeen). Sykähdyttävän lisän iltaan toi tuore tieto ja ylpeys solistin tulevasta roolista Tampereen Viihdepalatsin Tina Turner -tribuutissa. Syksyllä sitä "liian komeaa ääntä" voi siis vihdoin kuulla ansaitsemissaan puitteissa. En tiedä tajusiko suurin osa juhlakansasta mille kohisi, kun kosketinvelho Vili esitteli "koko Suomen Toyboyn", mutta valtaisat suosionosoitukset suosikkisolistimme sai.

Rymy-yön valvominen vaati pitkät päiväunet, jotta jaksoin jatkaa kotikeikalle (aiemmin olin haaveillut jatkavani Helsingistä Tampereelle, missä Ilpolla oli harvinainen bändikeikka, mutta järki ja halu viettää äitienpäivän aamu kotosalla voittivat). Roope Salminen & Koirat esiintyivät Amarillossa, ja halusin testata olisivatko he yhtä viihdyttäviä kuin olivat olleet levynjulkaisupäivän keikallaan. Ja olivathan he - kerrassaan vastustamattoman valloittavia.
Roope Salminen & Koirat @ Amarillo, Lappeenranta 7.5.2016
Huvittavana mutta minun maailmassa kovin luonnollisena episodina mainittakoon, että kun keikan jälkeen starttasin auton kohti kotia, radiosta kajahti "ei ikinä enää, ei ikinä enää". Tokihan keikka oli juuri päättynyt tuohon Madafakin darraan, aivan kuten taannoinen Elastisen keikka Anna soida -kappaleeseen, joka silloin soi radiossa vastaavalla hetkellä. Joku mystinen musiikkikohtalo elämässäni jyllää, ja mikäpäs siinä. Tämä on minun elämää ja minähän elän.

Kommentit