Kävi niin kävi näin

Minä elän, osa 2

Nämä jutut pyörivät monesti päässäni jonkun aikaa ennen kun saan ensimmäistäkään riviä naputeltua, ja joskus alkuperäinen idea unohtuu matkalla. Viimeksi Minä elän -kappaleen teemoja pallotellessani hukkasin monta ajatusta liittyen seuraaviin peräkkäisiin säkeisiin:
  • "tuntemattomalle hymysi osoitat": Olen huomannut hymyileväni tuntemattomille enemmän kuin aiemmin. Saatan heittää kepeää läppää kassatädeille ja muille vastaan osuville, ja yllättävän usein he hymyilevät takaisin. Pikainenkin kohtaaminen voi jättää hyvän mielen - minulle, joka aiemmin taatusti tuijottelin omia kenkiäni kun olisi pitänyt tervehtiä vaikka samaan hissiin astuvia. Väitän, että tämäkin on musiikin ansiota - elän sielu avonaisempana muillekin kanssaihmisille kuin muusikoille.
  • "se katsoo sua kuin mielenvikaista": Saattavathan jotkut pitää minua hulluna keikkatouhujen takia. Satunnaisesti kuulen ihmetteleviä kommentteja, mutta enemmän keksin niitä itse. Olen ollut itseni pahin vastus - keksinyt "tekosyitä", vaikkei tarvitsisi. Voin lähteä vain koska haluan.
  • "mutta et välitä enää": Hyppäsin viimeksi suoraan tähän kohtaan. En tosiaan välitä enää. Jos minua pidetään hulluna, niin mitä siitä - hulluilla on varmasti hauskempaakin. Mutta ajatus etenikin siihen, ettei tämä hullua olekaan. Muillakin on intohimoja, jotka vievät mennessään - golf-matkoille tai jääkiekkopeleihin, teatteriviikonloppuja viettämään tai shoppailemaan. Luin taannoin Kotivinkki-lehden juttua, missä yksi kertoi matkustelevansa hyvän ruoan perässä, toinen juoksemaan maratoneja, ja kolmas käyttämään kissojaan näyttelyissä. Minun fanitustuttavuuksilla biasoidussa kaveripiirissä moni muukin matkustelee nimenomaan keikoille. Minun Lahti-Helsinki-koukkauksiani voi tuskin matkoiksi laskea, kun toiset suhaavat Ouluun, Lontooseen tai Las Vegasiin. Nyt voin sentään sanoa käyneeni Turkissa!
Ellinooran tekstien merkityksellisyydestä kertoo sekin, että joka kohtaan löytäisin toisenkin samaistumiskulman. Ehkä mielenvikaisuus näkyykin itse keikoilla, kun naama loistaen "hoilaan mukana", eri biisiä välillä lainatakseni. Siitä varsinkaan "en välitä enää", yhdellä tärkeällä poikkeuksella, josta rakennan taas aasinsillan keikkaraportointiin. En välitä, mitä muut ajattelee, mutta sitäkin enemmän siitä, miten fanitukseeni lavalla suhtaudutaan. 

Toukokuun kolmastoista, perjantai, oli päivä, jolloin musiikkiterapia oli tavallistakin tarpeellisempaa. Menemättä yksityiskohtiin totean, että töissä on ollut viime viikkoina tunnemyrskyjä sekä hyvässä että pahassa. Tarvitsin vapaapäivän, ja oli hyvä viettää se yksin. Oli terapeuttisempaa vaellella Lahden auringossa napit korvissa, itse hiljaa, kuin valituksia suoltaen, mikä olisi ollut väistämätöntä, jos joku olisi ollut kuuntelemassa. 

Ilpo Kaikkonen (ja peilissä Pasi Jääskeläinen) @ Teerenpeli Lahti 13.5.2016

Syyn irtiottoon tarjosi Ilpo bändeineen tupaten täydessä Teerenpelissä. Keikka oli mainio, mutta yleisön joukossa oli minulle häiriötekijä. Eräs nainen, ehkä omaa ikäluokkaani, videokuvasi pikku pokkarillaan melkein koko keikan - varmaan alle metrin päässä artistin kasvoista. En tiedä ahdistiko se esiintyjiä, mutta minua ahdisti heidän puolestaan. Ja erityisesti pelotti nähdä naisessa liikaa itseäni. Autuas ilme oli ainakin tuttu, mutta siitä "en välitä enää" - musiikista saa nauttia! Mutta se "iholle" tunkeminen ja kamera... Pyrin jättämään esiintyjille tilaa ja olemaan kuvaamatta "koko ajan", mutta missä menee raja? Hetkellisesti päätin lopettaa keikkakuvaamiseni siihen paikkaan, mutta jatkuihan se tietysti, hieman hillitymmin vaan. 

Keikkailu ainakin jatkui. Pari tuntia Lahdesta kotiutumisen jälkeen hyppäsin paikallisbussiin kohti Lauritsalan Bar Miljaa, missä O'Jess soitti Suomipops tops & flops -kokoonpanollaan. Olin väsynyt, mutta jaksaahan sitä, kun on riittävän hauskaa. Varsinkin loppuillan setit olivat musiikin juhlaa mainiossa seurassa, joka pääosin koostui paikallisen - maailman hauskimman - rumpalin sukulaisista. Haikeutta iltaan toi tieto, että kitaristi Juha Ketola on loikkaamassa iskelmäpuolelle - ei kokonaan jättämässä bändiä, mutta vaikea kuvitella, että hän pohjoista kiertävän Jarkko Honkasen taustalta kovin usein "minun" keikoille ehtisi. Aktiivikeikkaurani pitkäaikaisimman bändin tulevaisuus on "lähes legendaarisen levylaulajan", Tuomas Turusen, harteilla. Nettisivutkin ovat "pimeänä", ja tiedotusintoilijalle se on kova paikka - löydänkö edes keikoille ilman listaa?

Seuraavana perjantaina kävin "kotikeikalla" lähinnä uteliaisuuttani - olisi tuntunut hölmöltä jättää se väliin, kun oli vielä ilmainenkin. En koskaan liiemmin innostunut PMMP:stä, vaikka bändi monta huikeaa biisiä tekikin - mielummin nautin Rusketusraidatkin O'Jessin versiona. Vesalan Tequila on valloittanut väkisin, Mira Luodin sinkut vähemmän, mutta hänen bändissään on lisähoukutin. The Voice of Finland -suosikkini parin vuoden takaa, Sofia Tarkkanen, soittaa koskettimia. Sofian laulua kuuli taustalta hyvin vähän, mutta Miran karismaa ja rohkeaa yleisökontaktia oli pakko ihailla. Erityisen sykähdyttävää oli seurata, miten hän loikkasi lavakaiteen yli yleisöön tanssittamaan nuorta naista. Olin jo ennen sitä noteerannut onnellisesti mukana laulavan, ja hänen kasvonsa loistivat vielä kauniimmin episodin jälkeen. Sellaiselta näyttää fanitus hienoimmillaan, mutta minä jäin siitä ulkopuoliseksi - Miran musiikki ei vaan kolahtanut.
Mira Luoti @ Old Cock Lappeenranta 20.5.2016
Lauantaina oli tarjolla niin "oma" keikka, etten voinut kuvitellakaan vaihtavani sitä Elastinen feat -spektaakkeliin, vaikka sinnekin houkuteltiin. Baarman's neuvolan, eli baariksi muutetun Sippolan neuvolan lähistöllä olin kyläillyt, mutta itse baarille lähinnä vain naureskellut. Se osoittautui yllättäen vallan viihtyisäksi - vain parin kanta-asiakkaan touhut olivat hieman turhankin "viihdyttäviä". Onneksi esiintyjillä näytti huumori riittävän naiselle, joka huojui kiinni lavassa, ja minä lohduttauduin sillä, että vaikka yli-intoilen ja "kuulun kalustoon", känniääliönä en käyttäydy koskaan.

A photo posted by Leena Ikonen (@leenairene) on


Parhaimmillaan kuvittelin saavani "koko suvun" eli siskoni ja serkkuni viettämään syntymäpäiväiltaa, mutta lopulta mukana olivat vain oman perheen täysi-ikäiset, ja yllättäen mukaan tarjoutunut ystävä. Ilpo ja Pasi soittelivat, ja ensikertalainen keikkaseuralainenkin taisi tykätä. Edellisillan jälkeen tutut biisit tuntuivat tavallistakin rakkaammilta, ja hymähtelin ajatukselle, että "minun artistien" ei tarvitsekaan olla lavakaide-akrobaatteja. Yleisökontakti on ujompaa, mutta sitäkin sykähdyttävämpää, kun se osuu kohdalle: liikuttuneena otin vastaan Samat tähdet sama kuu -kappaleen omistuksen "reissunaiselle", synttäreiden kunniaksi.

Synttäreihin liittyen saan jutun otsikosta repäistyä vielä yhden assosiaation. Täytin siis 45, mikä vähintäänkin lähestyy keski-ikää, vaikka aikoisin porskuttaa isoäitieni lailla yli 90-vuotiaaksi. Esikoinen valmistautuu lentämään pesästä, joten olen monella tapaa elämäni "toisen osan" äärellä. Vuosikatsaustyyliin voin todeta, että palan nyt isommalla liekillä. Liikunnan ansiosta olen vahvempi ja terveempi kuin nuorena - kylläkin reilusti ylipainoinen, mutta lihaspanssari kannattelee. Polveni, joiden muistan jo teininä kipuilleen "sukuvikaa", ovat ainakin toistaiseksi kestäneet, ja ranteilla on ryskätty bodypump-tankoa ja nyrkkeilysäkkiä niin, että tuskin ihan heti haurastuvat. Säkkien välissä hyppiessäni saatan joskus vilkaista itseäni hämmästellen peilistä: "tässä tämä laiska pullukka vaan pomppii menemään!". 

Keikkailu taas tuo iloa ja intohimoa - miten apaattista elämäni olisikaan ilman sitä? Eläisinkö vain lasteni kautta? Tokihan heistä ylpeyttä riittää, vaikken heidän saavutuksiaan täällä leuhuttele. Siivoilisinko viikonloput kotia? Paikat saattaisivat kiiltää, mutta oma olemukseni olisi varmaan marttyyrimaisen harmaa. Päivittäinen keittiönraivaus sujuu, kun teen sen musiikin säestyksellä. Musiikkia olisi toki ilman keikkailuakin, mutta tuskin kuuntelisin sitä niin suurella sydämellä. 

Elän siis (kohta) elämäni toista puolikasta, jossa "hiusraja pakenee ja ajan harrikkaa". Huokaisin tässä taannoin syvään, kun mieheni ei ymmärtänyt, miksi viittaan keski-ikäisyyteen noin, vaikka on "pakkokuunnellut" Rakastatko vielä -kappaletta kymmeniä ellei satoja kertoja. Lähivuosien haasteena on löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta keikkailusta en voi luopua. Välillä voisin viihtyä enemmän kotonakin, mutta pysähtyä en aio - toivottavasti mikään ei siihen pakotakaan. Leijonakuninkaan sanoin: "Ei lasketa leukaa rintaan ennen ku kasvetaan viljaa".

Kommentit