Mun ensimmäinen

Golfia ja nostalgiaa

Edellisen raportin päättäneellä Pajulahden keikalla naureskeltiin jo tulevaa. Miltähän tuttu yökerho mahtaisi tuntua ainutlaatuisen ihastuttavan ulkoilmamiljöön jälkeen, kun seuraavan bändin taustalla hehkuisi ilta-aurinkoisen järvimaiseman sijaan WC-valokyltti? Kyseessä oli laskujeni mukaan 75. Brand New Classics -keikka vakituisimmassa paikassa eli Rymy-Eetussa. Ilmeistä on, ettei tahti voi pysyä samana - alkuhuuma oli järjetöntä ja samalla järjettömän hienoa. Seurattiin aitiopaikalta kun bändi kiihdytti satunnaisista hääkeikoista sataan keikkaan vuodessa. Ensikeikka oli maaginen, mutta kehityskin huomattavaa - jonkun aikaa. Nyt esiintyminen, ohjelmisto ja keikkapaikat ovat kovin vakiintuneita.

Brand New Classics @ Rymy-Eetu 22.7.2016

Kuutisen vuotta sitten, sattumoisin samoihin aikoihin kun näin ensimmäisen vilauksen BNC-solistista (halaamassa X factorin voittanutta veljeään jäähallin lavalla), kirjoitin näin: "Aiemmin en juuri arvostanut cover-musiikkia. Sitten tutustuin rock-bilebändin nimeltään O'Jess, ja tajusin miten nerokas konsepti on soittaa kaikki maailman parhaat biisit yhdessä illassa". Tämän toisen tärkeän bilebändin kanssa ajatus on hiljalleen kääntynyt muotoon "miksi kierrättää samaa kappalevalikoimaa vuodesta toiseen, kun käytettävissä tosiaan ON kaikki maailman parhaat biisit?". Kymmeniä keikkoja kolunnut kuulija voi syyttää itseään, mutta eikö siinä väsy muusikotkin, kun soittavat nekin lukuisat keikat, jotka meiltä jäävät väliin?

Heti ei siis tule Rymy-Eetuun ikävä, mutta varmasti päädyn sinne vielä. Neljän vuoden keikkarutiini on tasoittanut hurmaantumista, muttei rakkaista muusikoista irti pääse. Ja live-musiikkihan on kokonaisvaltainen elämys, joka ammentaa kuulijankin mielentilasta - en tiedä mikä illan aluksi meni vinoon, kun kuuntelumielialat olivat niin kriittiset. Ehkä ensi kerralla hurmaudun taas ihan eri tavalla. Ehkä intohimo on tallella lavallakin, vaikka se sinä iltana vaikutti väljähtyneeltä.

Seuraavakin episodi kuuluu keikkaraporttikoosteeseen, vaikkei sisältänyt musiikkia kuin nimeksi. Tunnetusti eräs punatukkainen golf-opettaja on "kaiken pahan alku ja juuri". Pete Seppälä nykäisi Idols-menestyksensä seurauksena minut tälle loputtomalle matkalle - hän opetti minut keikkahulluksi ja on siksi aina tärkeä "ensimmäinen" (ja ehkä viimeinen...). Koko tämän ajan olen puhunut siitä, että pitäisi joskus käydä Peten golf-kurssi, varsinkin kun ei häntä enää keikoilla juuri näe. Kyse on ehkä ollut ennemmin kestovitsistä kuin haaveesta, mutta siitä olen täysin vakavissani, etten olisi kenenkään muun ohjauksessa voinut lajia kokeilla. Varsinaista golf-kiinnostusta ei ollutkaan, mutta kun mieheni - yhteistä kesälomatekemistä haeskellessamme - heitti idean Peten green card -kurssista, tartuin siihen ilolla.

Tuore green card, minä & Pete Seppälä @ Löfkulla Golf 26.7.2016

Seurasi aivan loistava miniloma Espoossa - pari iltaa intensiivistä golfiin perehtymistä Löfkullassa, ja muuta mahtavaa siinä ympärillä. Olin joskus vastustellut kurssiajatusta sillä, että enhän fanittanut golf-opettajaa vaan laulajaa. En tullut ajatelleeksi miten hienoa on tutustua tärkeään ihmiseen hänen omimmassa elementissään, rennon rautaisena ammattilaisena.

Luultavasti uuteen lajiin uppoutuminen kannustavassa opetuksessa olisi ollut hieno kokemus ilman fanituselementtiäkin - ainoa vaan, että se olisi jäänyt kokematta, ihan vastaavasti kuin keväinen Turkinmatka olisi ollut hieno loma ilman keikkojakin, mutta jäänyt ilman keikkoja toteuttamatta. Pieni nostalgiahetki Peten musiikin parissa vahvisti, että sillä saralla tuskin on uutta luvassa - korkeintaan joku riemukas nostalgiakeikka silloin tällöin - mutta kymmenen vuoden takaisen arvo säilyy. Erityisen voimaannuttavaa oli kohdata ex-idoli meitä ihanasti huomioivana ihmisenä, jopa ystävänä. Hieman yllättäen on pitänyt pelata vähän golfiakin - ennakkoon ajatukset olivat vain itse kurssissa, mutta eihän niin korkealle arvostamaani opetusta voinut hukkaan heittää.

Nostalgiateema jatkuu tämän raportin päättävässä osiossa. Keikan piti olla BNC-duon, Kymijoki Beer Festivalin jatkoilla - pari vuotta sitten bändi soitti triona itse festareilla. Estynyttä kitaristia tuurasi solistin veli, joten täysin odottamatta, kun toive moisesta oli aikoja sitten heitetty, koimme Eliaksen ja Markuksen akustisen duokeikan. Niitähän ravattiin joskus urakalla, ja odotettiin duo-levyä, josta piti tulla parasta ikinä. Tulikin tuo Markuksen bändi, joka vei mennessään yhtä intensiivisesti kuin Elias ennen sitä. Elias palasi soolouralle ja levyä on jo lakattu odottamasta - toki toivoen, että se vielä joskus tulee.

Elias & Markus Hämäläinen @ Gastropub Betony, Kouvola 12.8.2016

Tuuraus oli ennakkoon tiedossa, mutta silti melkoinen tunnemyrsky vyöryi yli, kun nuo kaksi soittivat siinä edessä, yhdessä, melkein neljän vuoden tauon jälkeen (illan aikana puhuimme kolmesta vuodesta, mutta tarkistin ja korjasin jälkikäteen - aika tosiaan rientää). Illan edetessä tunne kuitenkin laimeni. Markuksen ilmeinen väsymys huolestutti, eikä se, että Elias otti komeasti showta haltuun, kompensoinut havaintoa, että hänellä tosiaan on keikkoja vain veljensä tuuraajana tai "varakitaristina". Molemmat ovat liian lahjaikkaita "pubien nurkkiin", mutta tämä alunperin menestyneempi ei tunnu kelpaavan niihinkään. Joku käytännönpalikka puuttuu - ainakin asiaanpaneutuva keikkamyyjä, mutta varmaan myös joku asennetekijä, viihdyttäjän luonne, viestintätaidot ja fanien huomiominen muutenkin kuin keikkahetkessä. Minulle ilta oli samaan aikaan paluuta ihanan äärelle ja siitä luopumista. Pidän nämä rakastettavat murheenkryynit sydämessäni, mutta nautin jatkossa valtaosan musiikistani vähemmän turhauttavien artistien tarjoilemana.

Kommentit