Mun ensimmäinen

Villi kuu

Vuosia jumitin artisteissa, joilta ei sitten millään saanut uutta musiikkia kuunneltavaksi, ja nyt uutta tulvii niin, että tuskin ehdin sulattelemaan. Ei tässä tosin ihan ensimmäinen kolmen albumin kertarysäys kohdalla ole. Edellisen kerran taivastelin vastaavaa syksyllä 2010. Rakkaudesta ja pelosta, johon ennakkoon suhtauduin epäileväisimmin, kirjoitti elämäntarinaani merkittävästi uusiksi, mutta Puolimieli jäi puolikuuntelulle. Happoradio on itse asiassa toiminut musiikki- ja lyriikkamakuani selkeyttävänä paraatiesimerkkinä "liian hienosta". Tekstit ovat taidokkaita ja monitahoisia, mutta sieluni reikä on kai sitten pyöreä, kun ne eivät ihan sisimpään asti uppoa.

Kuuden vuoden takaisen suman kolmas levy, Paperimiehen tytär sisälsi enemmän minuun vetoavaa arkisen kaunista tarinamaailmaa, ja pyörähtelee tuoreempaan Olipa kerran elämään limitettynä edelleen silloin tällöin soittolistoillani. Hanna Pakarinen on tämänkin syksyn runsaudenpulassa mukana, tosin sivuroolissa. Intoilisin enemmän ihan omista uusista lauluista kuin Synnyin, elän, kuolen -albumin Carola-versioinneista, mutta onhan niitäkin pitänyt kuunnella - tasan viikon verran, mutta tähän se varmaan aika lailla jää.


Musiikkihullun unelmasyyskuu tiivistyy nimittäin huomiseen, kun kerralla kuulolle lävähtää vuoden kaksi kiinnostavinta debyyttiä, Ellinooran Villi lapsi ja Mika Ikosen Kuu ja maa. Ellinooran Elefantin painon Spotify-ykkössijaan minäkin olen viime päivinä myötävaikuttanut. Olen kuitenkin ollut aistivinani itsessäni pientä "liian hienon" vastustusta sitäkin kohtaan. Onko se jopa aavistuksen liian koskettava ja liian dramaattinen? Ainakaan se ei ole vielä ohittanut Leijonakuningasta minulle tärkeimpänä Ellinoora-biisinä, mutta siihen vaikuttaa osittain yllätysmomentti - se, että Leijona hyökkäsi puskista (autoradiooni) ja Elefantti talloi päälle järkälemäisenä live-vetona, jota levyversion on mahdoton ylittää. Tai sitten en vaan osaa enkä halua eläytyä niin massiiviseen suruun.




"Oon pahoillani, en osannut lohduttaa. Mut lupaan, vielä se helpottaa" (Elefantin paino)

"Anna mun halata sua. Näytät siltä, että tarviit lohtua" (Anna mun halata)

Mikan tuorein sinkkuhan kertoo lähes samaa tarinaa kuin Ellinoorankin, mutta vähemmän musertavana. Tasan neljä vuotta sitten ihastelin, miten kuolemastakin voi laulaa toiveikkaasti (Terveiset sinne taivaaseen blogissa ja spotifyssa), ja edelleen taidan kallistua kepeän ja tunnelmia nostattavan ennemmin kuin itkettävän musiikin suuntaan. Mikan sinkut lupailevat juuri sellaista, arkisen koskettavaa ja välillä hauskaakin, ja Ellinooran taas suurta dramatiikkaa. Ellinoora keräilee kultalevyjä jo ennen albumin julkaisua, mutta Mikan kohdalla jännitetään enemmän sitä ottavatko radiokanavat biisejä soittoon ollenkaan kuin sitä nousevatko ne soittolistojen kärkeen. Spotify-tilastot kertovat, että Mikan kappaletta on soitettu Spotifyssa 84 tuhatta kertaa reilussa kuukaudessa ja Ellinooran 470 tuhatta muutamassa päivässä. Tämäkin puoltaisi sitä, että Mikan musiikki soi minulla pidempään - tapaan tarttua tiukemmin musiikkialan "pienyrittäjiin".

Mutta yksi iso tekijä on Mikaa vastaan. Ellinoora pyörähtää varmasti soimaan heti aamusta (niin hurahtanut en ole, että tarkoituksella valvoisin puolen yön julkaisuajankohtaan). Mikan levystä en osaa sanoa. Sitä ei nimittäin julkaista Spotifyssa, vaan joutunen odottelemaan ennakkotilattua levyä, joka tupsahtanee postilaatikkoon joskus alkuillasta. En ole sitä sieltä silloin edes poimimassa vaan ajelemassa (Auroran) keikalle. Toivoisin, että kyse olisi vain pienestä viiveestä, mutta mietityttää jaksanko soittaa levyä jatkossakaan.

"Kappaletta, jota ei ole spotifyssa, ei ole käytännössä olemassa."totesin blogissa jo toissa keväänä. Ostan tärkeimpien suosikkiartistien levyt, mutta kansilehtien tutkailun jälkeen ne pysyvät hyllyssä. Jopa autoradio pyörittää Spotify-soittolistoja kännykältä. Kyse ei ole vain kuuntelun helppoudesta, vaan kaikenkattavasta kuuntelu- ja tunnekokonaisuudesta: musiikkia pitää myös voida jakaa - linkkeinä ja hehkutuksina kavereille, kiinnosti heitä tai ei. Jos joku kiinnostuu, hän kuuntelee, ja tieto biisistä valuu hänen kauttaan eteenpäin. Kovin aktiivisiin faniyhteisöihin en ole viime aikoina muutenkaan tutustunut, mutta Mikaa joudun vielä varmemmin kuuntelemaan "yksin".

Ymmärrän, että artisti haluaa myydä levyjä, ja hän ansaitsee sen, että niitä ostetaan, mutta onko kenelläkään muulla kuin Adelella nykypäivänä varaa piiloutua suoratoistopalveluista (ja ilmeisesti hänkin taipui sinne myöhemmin)? Ostaako kukaan enää sikaa säkissä, eli levyä, josta ei ole valmiiksi innoissaan? Mitä enemmän musiikkia soitetaan, sen paremmin se menestyy, ja vaikka radiosoitto lienee merkittävintä, Spotify-kierroksetkin markkinoivat levyä ja erityisesti keikkoja. Onneksi Mikalla on sentään hienoja musiikkivideoita, erityisesti tämä viimeisin.

Totisesti toivon, että olen väärässä, eli Kuu ja maa -albumia ostetaan ja soitetaan, ja musiikki on niin mahtavaa, että minäkin jaksan kuunnella vain sitä jonkun aikaa, kun en sitä muun tärkeän musiikkini sekaan voi ujuttaa. Enhän minä sinänsä uusia hurahduskohteita kaipaakaan, mutta tylsää sekin, jos tämä odottavainen alkuinnostus lässähtää tällaiseen tekniseen pikkuseikkaan. Jää nähtäväksi miten tässä käy - kumpi levy ilahduttaa pidempään, ja hymyilyttääkö tämä tarina vuosien päästä läheskään niin paljon kuin varovaisen toiveikas analyysini Ilpon toisesta menestyskappaleesta tänään.

Seuraavan aamu edit: joskus on tilanteita kun tuntee itsensä vielä enemmän idiootiksi kuin yleensä. No, en silti valita, että Kuu ja maa on kuin onkin spotifyssa julkaisupäivän aamuna - toivottavasti kuitenkin tarkoituksella, vaikka artisti itse väitti vielä jokunen päivä sitten, ettei sitä siellä julkaista. Naurahdan itselleni ja hyvälle vedätykselle, ja ryhdyn tyytyväisenä kuuntelemaan.

Kommentit