Mun ensimmäinen

Kiitoradanpää

Viime vuosien suurin artistisuosikkini Ilpo yllätti jälleen. Pari vuotta sitten hän hämmästytti humpalla, ja lumosi minut täysin juurevalla iskelmällä. Nyt hän julkaiseekin räp-osuuksilla ryyditettyä konepoppia! Kuten tuossa viimeksi tunnustin, kyllähän käänne hieman hätkäytti. Voisiko uusi tyyli millään juurtua sydämeeni aiemman lailla?

Huolehdin turhaan. Julkaisutiedotetta taivasteltuani kohtasin Kiitoradanpään iloisella innostuksella. Voi olla, etten kirjaa tälle ylimääräisiä vuoroja hoitotestamenttini soittolistalle - Laivaan on lastattu soikoon edelleen useammin - mutta lähiajat luukutan tätä riemulla. Tuttu rakas ääni soi uudenlaisella voimalla, ja voimakas on tarinakin. Se kuulostaa kovin omakohtaiselta, nimenomaan Ilpon tarinalta, ja koskettaa siksi syvemmin kuin aiempi konepop-kokeilu, joka kuvaili Bottaksen pariskunnan rakkauden Taikaa.

"Pakko tähtää kohti pilvii, mä en tyydy vähempään" räppää sankarini, ja nolostelen huomatessani, että olen tainnut vähätellä häntä - palvonut ja rakastanut, mutta silti asettanut mielessäni nöyräksi puurtajaksi. Olen ajatellut, että hänelle riittää pienimuotoinen baarisoittelu, kunhan edes silloin tällöin bändi mahtuisi mukaan. En ole osannut kuvitella Ilpoa isommille festarilavoille, mutta tämä tuntuu avaukselta, joka voi viedä mihin vaan - vaikka omille areenakeikoille. Voimalaulun räp-osuudetkin vakuuttavat, vaikka samalla hymyilyttävät. Toivottavasti pieni repeilyni käsieleille videolla ei ole loukkaavaa - ei kai tätä ole totisesti tehty, vaikka ilmeisen tosissaan?



Komea musiikkivideokin siis julkaistiin kappaleen vanavedessä. Se teki vaikutuksen tuplasti - ensin itse toteutuksellaan huikeissa Lappi-maisemissa, ja toistamiseen, kun pienellä viiveellä tajusin, että se on Ilpon itsensä ja lempikitaristini Pasin käsialaa. Pasi oli luontevasti pääkuvaaja, mutta arvelisin, että nimiartistillakin oli muuta tehtävää kuin näyttää nätiltä kameran edessä. Tuotantotiimi Jääskeläinen&Kaikkonen oli paitsi ohjannut ja kuvannut myös leikannut videon, mikä jotenkin tuntuu vielä käsittämättömämmältä kuin taidokas kuvaus. Hillityn some-aktiivisuuden perusteella olin päätellyt muusikoiden tietokonetaidot vaatimattomiksi, mutta näköjään duolla riittää lahjakkuus kaikkeen mihin tahtokin. Tietotekniikan ammattilaisena hämmästelen - ja arvostan - toki sitäkin, miten hienosti laulun taustat on tuotettu tietokoneella, tiedotteen mukaan täysin Ilpon omin voimin. Poiminkin tästä jo motivaatiota uuden opetteluun omassakin työssä.

Kaikkein hienointa Kiitoradanpäässä on positiivisuus, joka Ilposta huokuu omaa tekemistään kohtaan. Tämähän on kuin modernimpi ja kunnianhimoisempi versio muusikon työtä kuvaavasta Hei elämä! -kappaleesta. Uuteen mahtipontisuuden sekoittuu edelleen sopivasti nöyryyttä ("kunhan eteenpäin mennään, ei oo kiire mihinkään"), ja tällaiselle huolehtijatyypille rakkain riimi on ennen kertosäettä pärähtävä "aina mä pärjään!".


Kommentit