- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Viime viikonloppuun osui ennenkokematon keikkasuma. Kiinnitin Helsinki-visiitin alunperin Auroran takia, mutta sama lauantai - ja onneksi myös perjantai - ilmestyi Ilponkin keikkalistalle. Päällekkäisyysharmittelut muokkautuivat uusiksi kun BNC:n Rymy siirtyi perjantailta lauantaille, ja iltapäivälle, jonka viettäisin yksin pääkaupunkiseudulla, ilmestyi vielä trubaduurikeikkaa. Kaiken tämän jälkeen Ellinooran Espoo-mainos lähinnä nauratti - hänen kuulemista saatoin hyvin odottaa seuraavaan viikonloppuun.
Ei ollut epäilystä siitä mistä keikasta olin eniten täpinöissäni. Edellisestä kohtaamisesta oli jo yli kolme kuukautta, ja ikävä singahtanut Kiitoradanpäästä pilviin. Matkasin Myllypuron Jyväseen sentään vain pari tuntia etuajassa ruokailemaan enkä aamulla "jonottamaan", kuten joidenkin artistien hulluimmat fanit tekevät, mutta ehdin siinäkin odotella itsekseni ihan tarpeeksi. Ilpon ja Pasin soundcheck tarjosi ajanvietettä, ja hiljainen, selät saliin päin suoritettu treenihetki hymyilytti: konepop-uutuus tulisi tosiaan soimaan kitaraversiona.
Ilpossa on yksi paha vika: hän korostaa muiden suosikkieni puutteita. Hän tekee ja kehittyy, siinä missä alunperin lahjakkaammilta vaikuttaneet junnaavat paikallaan. Hän julkaisee omaa musiikkia ja treenaa uusia lainoja, kun toiset soittavat "samoja vanhoja" tai katoavat keikkalavoilta. Ensimmäinen uutuus, Ozzy Osbournen Mama I'm Coming Home tunnelmoitiin heti illan alussa. Elviksen Burning Loven olen kuullut "jonkun muun" laulamana noin miljoona kertaa, mutta duon versio oli raikkaan erilainen, ja "ei taas!" -reaktioni huvitti.
Suurimpana rikoksenaan Ilpo on vaikeuttanut ihastumistani muuhun musiikkiin. Hän on juurruttanut makuni omaan, vaikkakin villisti vaihtuvaan tyyliinsä. Mitähän hippipopin, humpan ja räpin jälkeen on vuorossa? Uusimman yllätyskäänteen kantaesityksen kokemisesta olen ainakin kovin kiitollinen, ja myös helpottunut: ei vaikuta siltä, että Ilpo olisi vaihtamassa kitaraansa - tai lempikitaristiani - tietokoneräkkiin. Tuottajatempaus on kuitenkin saanut minut taivastelemaan "nykyajan nuoria". Jos tubettaja-sukupolvesta kasvaa tee-se-itse-timantteja, onko Idols-iän ylittäneillä, "vain" laulu- ja soittotaitoisilla, enää toivoa?
Vaikka Jyväsen keikka oli inhimillisesti ajoitettu perjantain puolelle, pohjustin tulevia tunnemyrskyjä nukkumalla aivan liian lyhyet yöunet. Väitän, ettei itse keikkailu niin väsyttänyt - olisin varmaan rasittunut kaupoilla enemmän kuin pubissa - mutta taisi keikkailua silti tulla yliannostus. Aloitin jo kolmen pintaan marssimalla Mellunmäen metroasemalta Ravintola Länsitupaan, mihin ehkä minuuttia myöhemmin saapui Tuomas Turunen virittämään kompaktin kautinsysteeminsä vartissa valmiiksi.
Tuomashan on kulkenut mukana koko kymmenvuotisessa keikkaseikkailussani, Pete Seppälän basistina, oman O'Jess-bilebändinsä keulakuvana ja viime vuosina erityisesti kotikulmillani vaikuttaneen Suomipops tops & flops -kokoonpanon solisti-kitaristina. Trubaduuria kuulin silti nyt ensimmäistä kertaa kertaa.
Keväällä 2013 matkasin Hankoon asti julkaisukeikalle, kun Tuomas tarjoili albumillisen omaa musiikkia, jota ei tosin enää löydä kuin... no, siltä albumilta (tunteella kirjoitetun levyarvosteluni spotify-linkit ovat entisiä). Ja juuri kun olin aivan mahdottomassa uuden musiikin sumassa, odotettu Aurora-albumikin Ilpon yllätyssinkun jyräämänä, Tuomas julkaisi uutta artistinimellä Jan Kristian. Hän aikoo julkaista kappaleen vuoden jokaisena kuukautena, mutta minimaalisen markkinoinnin - suorastaan salailun - takia löysin tammi- ja helmikuun kappaleet kerralla vähän ennen keikkaa. Viikonloppu yllätti toisella kantaesityksellä kun Rakkaus jää soi herkkänä kitaraballadina.
Hyppäsin siitä vielä muusikon navigointiavuksi kohti toista vantaalaiskeikkapaikkaa, missä jatkoimme keskustelua musiikintekemisestä. Poistuminen pian keikan alettua harmitti, kun ohjelmistokaan ei ollut edellisen uusinta, mutta oli pakko satsata edes hetken lepoon. Heittäydyin hostellipetiin kahdeksalta, ja yhdeksältä olin jo Rymy-Eetun tiskillä tilaamassa tarjous-Haxea ja -olutta. En siinä kohtaa olisi jaksanut innostua liiankin tutusta setistä (BNC 81), mutta pitkästä aikaa soinut Chicken fried -kappale pelasti tilanteen. Sillähän Markus aikoinaan sydämeni sulatti, ja erityisesti lämmittivät soittajien eturivistä välähtäneet hymyt - kyllä nuo veijarit tietävät millä minut saa pysymään koukussa. Saatan valittaa "samoista vanhoista", mutta jotkut niistä ovat niitä rakkaimpia.
Onnistuin irrottautumaan ensimmäisen setin jälkeen kohti Auroran Pressa-keikkaa - siitäkin huolimatta, että into oli hieman hiipunut. Olin edellisiltana urkkinut Ilpon ja Auroran yhteiseltä kitaristilta, että hän itse kiirehtisi Putous-bändin suorasta lähetyksestä Ilpon rinnalle Vantaalle, ja Aurora esiintyisi ilman bändiä.
Aiemmat Auroran DJ-keikkakokemukset ovat olleet "yllättävän hyviä". En siis ole odottanut liikoja, ja siksi osannut nauttia, mutta suuren yökerhon lava suorastaan huusi bändiä. Aitojen soittimien kotoisampi äänimaailma olisi myös auttanut elektronisemman uutuusalbumin "sisäänajossa". Muitakin pettymyksiä tuntui kasautuvan. Keikkaa mainostettiin Auroran ja Raappanan yhteisenä, ja odotin sen tarjoavan jotain ainutkertaista - ainakin ihanan Älä aprikoi -yhteisbiisin - mutta artistit vetivät täysin erilliset setit. Raappanasta olisin toisessa mielentilassa voinut pitääkin, mutta nyt odotin vain Kauas pois -hittiä, ja sitäkin siksi, ettei keikka voisi ilman sitä päättyä.
Kamalat valot veivät ilon keikkakuvauksesta, ja eteeni ilmestynyt Auroran biisilista tuotti vielä yhden pettymyksen: albumin uusista raidoista eniten ihastuttanut Juoksuhiekkaan puuttui. Väsyneenä ja janokuoleman partaalla - enhän voinut settien välissä luopua eturivipaikastani - koin pienimuotoisen romahduksen, ja luopumisen tuskaa. Tuskinpa jaksaisin enää keikoilla käydä, jos muuttuisivat "karaokeksi" - laulukin tuntui hetkittäin raikaavan enemmän taustanauhalta kuin ihanan laulajattaren kurkusta. Kuuntelisinko sitten enää Auroran musiikkiakaan, vai tuhoutuisiko sen taika?
Jälleen kerran totesin, että fanitus on monen sattuman summa. Jos Pressan "katastrofi" olisi osunut debyyttialbumin julkaisuhetkiin, olisin hylännyt uutuusartistin saman tien. Nyt rakkauteni Auroran musiikkiin on jo sen verran syvää, ettei sitä yksi ilta tuhoa. Pari päivää toivuttuani ihastelin taas Valtakuntaa, mutta nyt siirryin Se soin jälkeen lähemmäs narikkaa, valmiina syöksymään takaisin Rymy-Eetuun sillä sekunnilla, kun encore hiljeni. BNC:n neljäs setti alkoi juuri sopivasti, ja "samat vanhat" - oikeiden, huikeiden muusikoiden soittamina - kuulostivat taas mahtavilta.
Ei ollut epäilystä siitä mistä keikasta olin eniten täpinöissäni. Edellisestä kohtaamisesta oli jo yli kolme kuukautta, ja ikävä singahtanut Kiitoradanpäästä pilviin. Matkasin Myllypuron Jyväseen sentään vain pari tuntia etuajassa ruokailemaan enkä aamulla "jonottamaan", kuten joidenkin artistien hulluimmat fanit tekevät, mutta ehdin siinäkin odotella itsekseni ihan tarpeeksi. Ilpon ja Pasin soundcheck tarjosi ajanvietettä, ja hiljainen, selät saliin päin suoritettu treenihetki hymyilytti: konepop-uutuus tulisi tosiaan soimaan kitaraversiona.
 |
| Pasi Jääskeläinen & Ilpo Kaikkonen @ Jyvänen Myllypuro 24.2.2017 |
Ilpossa on yksi paha vika: hän korostaa muiden suosikkieni puutteita. Hän tekee ja kehittyy, siinä missä alunperin lahjakkaammilta vaikuttaneet junnaavat paikallaan. Hän julkaisee omaa musiikkia ja treenaa uusia lainoja, kun toiset soittavat "samoja vanhoja" tai katoavat keikkalavoilta. Ensimmäinen uutuus, Ozzy Osbournen Mama I'm Coming Home tunnelmoitiin heti illan alussa. Elviksen Burning Loven olen kuullut "jonkun muun" laulamana noin miljoona kertaa, mutta duon versio oli raikkaan erilainen, ja "ei taas!" -reaktioni huvitti.
Suurimpana rikoksenaan Ilpo on vaikeuttanut ihastumistani muuhun musiikkiin. Hän on juurruttanut makuni omaan, vaikkakin villisti vaihtuvaan tyyliinsä. Mitähän hippipopin, humpan ja räpin jälkeen on vuorossa? Uusimman yllätyskäänteen kantaesityksen kokemisesta olen ainakin kovin kiitollinen, ja myös helpottunut: ei vaikuta siltä, että Ilpo olisi vaihtamassa kitaraansa - tai lempikitaristiani - tietokoneräkkiin. Tuottajatempaus on kuitenkin saanut minut taivastelemaan "nykyajan nuoria". Jos tubettaja-sukupolvesta kasvaa tee-se-itse-timantteja, onko Idols-iän ylittäneillä, "vain" laulu- ja soittotaitoisilla, enää toivoa?
 |
| Tuomas Turunen / Jan Kristian @ Simppa Vantaa 25.2.2017 |
Tuomashan on kulkenut mukana koko kymmenvuotisessa keikkaseikkailussani, Pete Seppälän basistina, oman O'Jess-bilebändinsä keulakuvana ja viime vuosina erityisesti kotikulmillani vaikuttaneen Suomipops tops & flops -kokoonpanon solisti-kitaristina. Trubaduuria kuulin silti nyt ensimmäistä kertaa kertaa.
Keväällä 2013 matkasin Hankoon asti julkaisukeikalle, kun Tuomas tarjoili albumillisen omaa musiikkia, jota ei tosin enää löydä kuin... no, siltä albumilta (tunteella kirjoitetun levyarvosteluni spotify-linkit ovat entisiä). Ja juuri kun olin aivan mahdottomassa uuden musiikin sumassa, odotettu Aurora-albumikin Ilpon yllätyssinkun jyräämänä, Tuomas julkaisi uutta artistinimellä Jan Kristian. Hän aikoo julkaista kappaleen vuoden jokaisena kuukautena, mutta minimaalisen markkinoinnin - suorastaan salailun - takia löysin tammi- ja helmikuun kappaleet kerralla vähän ennen keikkaa. Viikonloppu yllätti toisella kantaesityksellä kun Rakkaus jää soi herkkänä kitaraballadina.
Hyppäsin siitä vielä muusikon navigointiavuksi kohti toista vantaalaiskeikkapaikkaa, missä jatkoimme keskustelua musiikintekemisestä. Poistuminen pian keikan alettua harmitti, kun ohjelmistokaan ei ollut edellisen uusinta, mutta oli pakko satsata edes hetken lepoon. Heittäydyin hostellipetiin kahdeksalta, ja yhdeksältä olin jo Rymy-Eetun tiskillä tilaamassa tarjous-Haxea ja -olutta. En siinä kohtaa olisi jaksanut innostua liiankin tutusta setistä (BNC 81), mutta pitkästä aikaa soinut Chicken fried -kappale pelasti tilanteen. Sillähän Markus aikoinaan sydämeni sulatti, ja erityisesti lämmittivät soittajien eturivistä välähtäneet hymyt - kyllä nuo veijarit tietävät millä minut saa pysymään koukussa. Saatan valittaa "samoista vanhoista", mutta jotkut niistä ovat niitä rakkaimpia.
Onnistuin irrottautumaan ensimmäisen setin jälkeen kohti Auroran Pressa-keikkaa - siitäkin huolimatta, että into oli hieman hiipunut. Olin edellisiltana urkkinut Ilpon ja Auroran yhteiseltä kitaristilta, että hän itse kiirehtisi Putous-bändin suorasta lähetyksestä Ilpon rinnalle Vantaalle, ja Aurora esiintyisi ilman bändiä.
 |
| Aurora @ Pressa Helsinki 25.2.2017 |
Aiemmat Auroran DJ-keikkakokemukset ovat olleet "yllättävän hyviä". En siis ole odottanut liikoja, ja siksi osannut nauttia, mutta suuren yökerhon lava suorastaan huusi bändiä. Aitojen soittimien kotoisampi äänimaailma olisi myös auttanut elektronisemman uutuusalbumin "sisäänajossa". Muitakin pettymyksiä tuntui kasautuvan. Keikkaa mainostettiin Auroran ja Raappanan yhteisenä, ja odotin sen tarjoavan jotain ainutkertaista - ainakin ihanan Älä aprikoi -yhteisbiisin - mutta artistit vetivät täysin erilliset setit. Raappanasta olisin toisessa mielentilassa voinut pitääkin, mutta nyt odotin vain Kauas pois -hittiä, ja sitäkin siksi, ettei keikka voisi ilman sitä päättyä.
Kamalat valot veivät ilon keikkakuvauksesta, ja eteeni ilmestynyt Auroran biisilista tuotti vielä yhden pettymyksen: albumin uusista raidoista eniten ihastuttanut Juoksuhiekkaan puuttui. Väsyneenä ja janokuoleman partaalla - enhän voinut settien välissä luopua eturivipaikastani - koin pienimuotoisen romahduksen, ja luopumisen tuskaa. Tuskinpa jaksaisin enää keikoilla käydä, jos muuttuisivat "karaokeksi" - laulukin tuntui hetkittäin raikaavan enemmän taustanauhalta kuin ihanan laulajattaren kurkusta. Kuuntelisinko sitten enää Auroran musiikkiakaan, vai tuhoutuisiko sen taika?
 |
| Brand New Classics @ Rymy-Eetu 25.2.2017 |
Jälleen kerran totesin, että fanitus on monen sattuman summa. Jos Pressan "katastrofi" olisi osunut debyyttialbumin julkaisuhetkiin, olisin hylännyt uutuusartistin saman tien. Nyt rakkauteni Auroran musiikkiin on jo sen verran syvää, ettei sitä yksi ilta tuhoa. Pari päivää toivuttuani ihastelin taas Valtakuntaa, mutta nyt siirryin Se soin jälkeen lähemmäs narikkaa, valmiina syöksymään takaisin Rymy-Eetuun sillä sekunnilla, kun encore hiljeni. BNC:n neljäs setti alkoi juuri sopivasti, ja "samat vanhat" - oikeiden, huikeiden muusikoiden soittamina - kuulostivat taas mahtavilta.
Kommentit
Lähetä kommentti