Mun ensimmäinen

Musta tuntuu multa

Seuraava keikkaetappi yhdisti yllättävää itsestäänselvään. En "syyttele" Lahti-matkaa muutenkin suunnitellutta seuralaista. Olisin lähtenyt syksyn ensimmäiselle sopivalle Ilpo-keikalle muutenkin, mutta ystävä inspiroi alkuillan yllättävämmän osuuden. Ei minulla - todellakaan! - ollut parempaa tekemistä kuin seurata häntä Anssi Kelan taukoa edeltäneelle jäähyväiskeikalle Möysän musaklubille.

Pari live-kokemusta Kelasta on jättänyt minut aavistuksen kylmäksi. Olen analysoinut, että hänen some-persoonansa on niin valloittava, ettei lava-persoona yllä samaan. Keikat ovat komeita, mutteivät niin ylimaallisen upeita, että Anssin omien hehkutusten synnyttämät odotukset täyttyisivät. Myös Mössön uusissa puittessa vallitsi hienoinen ulkopuolisuuden tunne. Fanien parveilu lavan edessä hymyilytti, mutta herätti myös haikeutta: vastaavaa yhteisöllisyyttä olen itsekin kokenut, mutta nykyään "fanitan" aika itsekseni, yhdestäkin keikkaseuralaisesta kiitollisena.

Anssi Kela @ Möysän musaklubi Lahti 10.9.2017

Olin aikeissa jättää erikoispitkäksi mainostetun keikan väliin, koska se limittyisi Ilpon soittoaikaan. Kesken setin poistuminen on ikävää, ja vielä ikävämpää on, jos "lähteäkö vai eikö lähteä" -arpominen pilaa keskittymisen keikkaan. Olihan se tavallaan järjetön ajatus vaihtaa spesiaalikeikan loppuhuipennus kymmeniä kertoja koettuun trubaduurisettiin, mutta Ilpo on Ilpo - minun maailmassani erityistapaus. Annoin itselleni luvan päättää hetken tunteella. Jos Kela nykäisisi minut totaalisesti tunnelmaan, voisin tyytyä vajaaseen Ilpo-keikkaan, mutta yhtä lailla saisin lähteä heti kun haluaisin - odottelemaan viime vuosien tärkeimmän kitaran ensihelähdystä.

Nautin Kelasta reilun tunnin, enimmäkseen keskittyneesti. Vain pitkät välisoolot aiheuttivat lievää levottomuutta. Kitarasankarien taistelussa on toki tunnelmaa, mutta arvostan enemmän itse kappaleita, ja tiiviimmillä sovituksilla olisin ehtinyt kuulla niitä enemmän. Äskettäin Vain elämää -kertauksessa kylmiä väreitä tuottanut ja osallistumispäätöstä edistänyt Kasarin lapsi ei soinut, mutta Petri Ruusunen (live) ja jokunen paljon vanhempi hitti sykähdytti.

Ilpo Kaikkonen @ Brygga citybar Lahti 10.9.2017
Musta tuntuu multa vahvisti sen, minkä sisimmässäni tiesin alusta asti. Minusta tuntui minulta, minun oli tehtävä mitä minun oli tehtävä, eli ehdittävä Ilpon setin alkuun - eikä lähteminen tehnyt edes tiukkaa. Kipitin parin korttelin matkan niin, että ehdin moikata oman iltani päätähteä juuri ennen kun hän nousi tutun Brygga-baarin lavalle. Ilpo veti taattua hyvänmielensettiä, ja heti alussa soineet omat kappaleet varmistivat, että olin valinnut oikein. Jos hän olisi aloittanut lainabiisillä, vaikka sillä viimeksi mainitsemallani Under the Bridgellä - ja olisin vielä jollain maagisella telepatialla tiennyt siitä - olisin ehkä voinut viisi minuuttia myöhästyäkin.

Mitään uutta ihmeellistä iltaan ei osunut. Päinvastoin, hienoimpiin hetkiin liittyi paluuta vanhaan, kuten harvemmin kuultuun Lepopäivään. Muistelin lähes päivälleen kahden vuoden takaista tunnemyrskyä samassa paikassa, kun Ilpo soitti tulevan albuminsa kappaleita, ja erityisesti sen päätösraidan Rakastatko vielä ihan ensimmäistä kertaa. Muistan kapsahtaneeni hieman hallitsemattomasti hänen kaulaansa, kun hän kaikkensa antaneena astahti lavalta eteeni.

En voi kieltää, etteikö sellaisilla kohtaamisilla olisi valtava merkitys. Olenhan jopa arvellut jääväni pahiten jumiin artisteihin, joita tapaan saada halata keikan jälkeen. Pakkomielteeksi en kuitenkaan ole antanut sen muodostua. Tällä kertaa tuntui sopivimmalta poistua pikaisesti, ja antaa artistin elpyä ystäviensä seurassa, ilman kiittelyä ja kuulumisten utelua, niin palkitsevaa kun se itselleni parhaimmillaan onkin. Jälkihaikeutta loi se, että Brygga ilmoitti heti perään sen toiminnan päättyvän kuun lopussa. Viihtyisä pikkubaari menestyisi, mutta Katu-klubi, josta minulla myös on hienoja keikkamuistoja, veti koko ketjun konkurssiin Lahden kovassa live-kilpailussa.

Seuraavakin solisti jäi halaamatta, vaikka kyseessä oli itse Mika "Anna mun halata" Ikonen. Päätös lähteä Lopelle asti syntyi peruuntuneen Kymijoki Beer Festival -keikan jälkitunnelmissa: halusin ja ansaitsin korvaavan keikan Käsityöläisiltä. Mieheni pääsi - tai joutui - mukaan. Matkalle viriteltiin visiitti vanhemmilleni, omenalastin kuljetus helsinkiläistyneelle tyttärelle, ja vielä piipahdus Habitare-messuilla. Ne osoittautuivat minulle täysin turhiksi - toiset matkustavat mööpeleiden, minä muusikoiden takia.

Keikka oli ennakkoon outo tapaus. Ravintola Loppi Hovi mainosti perinteisiä sikajuhlia ja kai myös perinteiselle yleisölle, kun ulkopuolisen kaipaamaa tietoa soittoajasta tai puitteista ei herunut. Ennakkoon varatut liput piti lunastaa jo ennen kello kahdeksan aloitusaikaa, ja auto oli lastattu lämpimillä vaatteilla ulkojuhlien varalle. Saapuessamme soittoaikaa lupailtiin kymmenen-yhdentoista välille, joten emme viitsineet palata Riihimäen hotelliin, vaan pienen kävelykierroksen jälkeen odottelimme ravintolassa. Sikajuhlien "päätähteä" eli kokonaista sikaa annosteltiin teltassa, mutta bändin soittovarustus oli valmiina sisälavalla.

Onneksi olin juuri oppinut, että kortinpeluu on hyvä tapa tappaa aikaa baarissa ja pakannut kortit kamerakassiin. Siinä sitten läiskittiin ginirommia, älypuhelimella summittaisesti selvitetyillä säännöillä. Kello tuli kymmenen ja yksitoista ja lopulta vielä yli kaksitoista. Kortinlätkimisen lomassa kiroilin miten ilta ja sen tiedotus olisi minusta pitänyt hoitaa:
  • Ilmoittaa rajallinen aika sika-aterian tarjoilulle, vaikkapa klo 20-22, ja mielellään niin, että maistiaisannos kuuluisi lipun hintaan. Enemmistö tuskin jättäisi sitä väliin.
  • Ajoittaa showtime sopivasti sika-aterian jälkeen, vaikkapa 22.30, ja sekin ilmoitetusti.
Yleisöryntäys tuli puolilta öin, eli ilmeisesti paikalliset tiesivät, ettei ennen sitä mitään tapahtuisi. Ehkä baarin omistaja piti kirjaa ja odotti, että kaikki tutut olivat varmasti saapuneet? Toki hän sai lippurahansa näinkin, mutta eikö alkuillan ateria - koko juhlan teema - olisi ollut hyvä tapa saada väki kerrankin ajoissa paikalle, myös juomaan? 

Mika Ikonen / Käsityöläiset @ Ravintola Loppi Hovi 16.9.2017

Pientä keskittymisvaikeutta loi huoli siitä, miten mieheni jaksaisi vielä keikan ajan - minähän toki piristyin heti kun soitto soi ja Mikan iloinen energia jylläsi. Nyt hän hääräsi lähes pelkästään lavalla eikä yleisön joukossa, ja ohjelmisto oli enemmän harjoiteltua settiä ja vähemmän live-jukeboksia. Pari yleisötoivetta toteutui, ja erityisen kiitollinen olin sille, joka toivoi Kaunista petoa - se kun ei tunnu kuuluvan settiin mitenkään itsestäänselvästi. Oma rohkeus ei edelleenkään riitä biisitoiveisiin, vaikka Mikan omia kappaleita kaipailinkin.

Huikeaa Despacitoa voisin tyrkyttää eräälle espanjantaitoiselle, mutta muuten pidän mielelläni tämän virkistävän tilanteen, että bändin biisit eroavat lähes täydellisesti muiden suosikkieni valikoimasta. "Ei taas tätä!" -reaktio iski vasta kun bändi sattui päättämään illan You shook me all night longiin. Omaa ikäluokkaani edustava solisti tarjoaa paljon sellaista nostalgista, mitä olen aktiivisesti kuunnellut, kuten Taikapeiliä ja Dingoa, siinä missä esimerkiksi Tehosekoitin on "löytynyt" vasta Ilpon tehosoitossa. Käsityöläisten kautta saan takaisin nuoruusvuosieni aarteita, mutta ihastelen myös aivan uutta: Tuiskun uudehkot hitit ovat edelleen setin parhaimmistoa, ja Etenee-biisissä Mika vetää yhtä vakuttavasti niin Parkkosen laulut kuin Jaren ja Villen rap-osiot.

Keikka oli lopulta odotuksen arvoinen, mutta odottelu vaati veronsa - muutenkin kuin siinä mielessä, että piti paeta kiittelemättä ennen kuin oltiin "Lopen uupuneita". Nautin, mutten hurmioitunut niin, että alkaisin välittömästi suunnitella retkiä kaikille mahdollisille "Kässäreiden" keikoille. Löysin bändin Mikan oman materiaalin kautta, ja saattaisin kyllästyä "pelkkään" bilemeininkiin jo useamman enkä vasta useamman kymmenen keikan jälkeen. Onneksi lähikuukausina on odotettavissa erilaisia tilaisuuksia, kuten konserttisaleja, joita muilta tärkeiltä muusikoiltani on ollut turha odottaa. Ja Mikan albumiahan minä - hitaasti lämpiävä - kuuntelen nyt paljon innokkaammin kuin viime syksynä, ja toivo uusista kappaleista elää.

Kommentit