Mun ensimmäinen

Mitä mä teen

Aurora @ Ravintola Totem, Lappeenranta 6.10.2017.
Parissa viikossa keikkarintamalla on tapahtunut niin monenlaista, että hengästyttää ajatus raportoimisesta, mutta raportoitava on - kaikenlaiseen sitä ihminen koukuttuu. Aloitan Aurorasta, joka on ihanasti tarjonnut "kotikeikkoja" - tällä kertaa Totemissa, jossa olin taannoin ahdistunut lasinsirpalesotkuiseen tungokseen. Irina bändeineen oli sinne turhan suosittu kokoonpano, Aurora DJ:n kanssa sopivampi. Vaikka konetausta häviää bändisoitolle, lavan edessä laulettiin yhdessä, mikä teki keikasta nautittavamman kuin edellisestä jäykistelystä laivaravintolan pöydässä. Pienen pettymyksen Aurora aiheutti puhumalla uudesta musiikista niin, että odotin ensiesitystä enkä Spessuu settii, mutta muuten keikasta jäi hyvä mieli. Se oli kiva kokemus pienellä panostuksella, eli en ehkä matkustaisi kokemaan vastaavaa... paitsi erityistapauksessa, ja helpostihan minä erityistä keikkaympyröistä kaivelen.

Pari päivää myöhemmin kävin työasioissa Helsingissä, jonka sitten jätin taakseni huvittuneen haikeassa mielentilassa. Ydinajatukseni oli, että taas hylkään "omat" jonkun tukkajumalan takia (aiempi on omine biiseineen ajanut cover-muusikoiden edelle kiharoiden katkaisun jälkeenkin). Ratikkamatkan päässä olisi samoilla hetkillä alkanut Markuksen ja Juhanan eli BNC-duon keikka, mutta olin optimoinut itselleni paluupysähdyksen Lahden Mössöön, Pete Parkkosen keikalle. Ilman jo hankittuja juna- ja keikkalippuja Mitä mä teen olisi ehkä ollut illan aloitusbiisin sijaan päivän teema. Olisin ehkä jopa taipunut jäämään, mutta parempi näin: aikakin välillä kokea klubeja eikä korttelikapakoita!

Työmatkaväsymyksessä olisin voinut jatkaa samalla junalla kotiin asti, mutta Lahti taikoi minut keikkamatkamielentilaan jo kun astelin asemalaiturilta tuttuun alikulkutunneliin. Mössön yksityistilaisuus, jonka jatkokeikalle oli myyty erä yleisölippuja, osoittautui yliopistoni uuden konsernikumppanin, LAMKin, bileiksi. Tunsin olevani kotona, vaikken ketään tuntenutkaan. Sain varattua eturivipaikan, ja kuvakulma korkealle lavalle, söpöstä Idols-pojasta melkoiseksi komistukseksi kasvaneen artistin jalkojen juuresta, oli kieltämättä vaikuttava.

Pete Parkkonen @ Möysän musaklubi, Lahti 11.10.2017.
Kuten olen ennenkin analysoinut, rock-jumalan habitus asettaa aikamoisen riman esiintymiselle, mutta Pete on kehittynyt täyttämään odotukset. Yhdeksän vuoden työ tuottaa tulosta, mistä olen kovin onnellinen, sekä Peten puolesta että yleisemmin siitä, että viiveelläkin voi menestyä. Peten tuoreimman albumin materiaali tuntuu paranevan mitä enemmän sitä kuuntelee. Mun, Kiitos, Ei kaltaistasi ja Painoton soivat vahvoina, ja Mitä minä sanoin ("minun selkäni kestää") on totta viimeistään nyt, jos ei vielä ilmestyessään neljä vuotta sitten.

Pete on tehnyt tuottoisaa yhteistyötä JVG:n kanssa ja voi laulaa - ja räpätä - yhteisiä hittejä kuin omiaan. Erityisesti ihailin Peten pokkaa palata Kohta sataa -huipennuksen jälkeen yksin lavalle soittamaan julkaisemattoman, kevään laivakeilta tutun, biisin veljelleen. Sitäkin arvostin, että paita pysyi päällä, vaikka anteliaasti avautuikin - musiikilla mennään ja ulkonäkö on lisäarvo, eikä päinvastoin.

Pete Parkkonen @ Möysän musaklubi, Lahti 11.10.2017.

Hieman jäi mietityttämään se, että nimenomaan albumin biisit soivat korvamatoina seuraavana päivänä. Onko uusi urbaanimpi materiaali - vaikka erityisesti juuri Mitä mä teen -kappale ihastuttaakin - sittenkin askel väärään suuntaan suhteessa omaan makuuni? Toisaalta, Parkkonen on ainakin toistaiseksi vain virkistävä mauste musiikkimaailmassani. En murtuisi, vaikkei tuleva albumi täysillä kolahtaisikaan. Eron tärkeimpiin suosikkeihin aisti selvimmin encoren jälkeen, kun poistuin heti, epäröimättä. Seuraavan konserttikokemuksen jälkeen äkkilähtö ilman kiitosta ja halausta oli jopa hieman raastavaa, mutta siitä taidankin jatkaa toisessa "jaksossa".

Kommentit