Mun ensimmäinen

Vois ottaa vähän iisimminkin

Tähän jaksoon mahtuu vain yksi keikka ja vähän liikaa muuta. Viime viikon perjantai oli aikoja sitten kirjattu Kotka-vierailuksi. Juniori oli penkkariristeilyllä, joten en saanut lapsia mummolavisiitille, mutta hyvä ehtiä edes itse vanhempia moikkamaan. Auroran Amarillo-keikalle suuntasin jo pian kymmenen jälkeen, kun vanhemmat asettuivat yöpuulle. Keikan tiesin alkavan vasta puoli yhden maissa, joten satsasin iltapalaan ravintolan puolella. Ehdin kuulla hetkisen soundcheckiä ja tervehtiä myös ruokailemaan hakeutuneita esiintyjiä.

Olin tietoinen DJ-kokoonpanosta ja skaalannut odotukseni sen mukaiseksi. Bändikeikan tunnelmiin tuskin päästäisi, varsinkaan kun iso osa yökerhon yleisöstä on bilettäjiä, joille artisti ei välttämättä merkitse juuri mitään. Juuri ennen keikan alkamista vieressäni hehkutettiin Leijonakuningasta, ja vasta artistin astuessa lavalle, ryhmä oivalsi, ettei hän tosiaan Ellinoora ollutkaan. Onneksi toisella puolellani laulettiin intensiivisesti mukana.

Aurora @ Amarillo Kotka 16.2.2018

Setti ei sisältänyt yllätyksiä, joten huipennuksia olivat odotetut helmet. Uudemmasta materiaalista fiilistelin ehkä eniten Satamaa, ja kompaktin kolmevarttisen päättänyt Se soi pysyy elämäni suurten biisien joukossa. Debyyttialbumin julkaisun yhteydessä koettu valtava innostus vasta viikkoja aiemmin löytämästäni artistista on kieltämättä tasaantunut. Osaan iloita eteeni osuvista keikoista, mutten murru, jos tuleva materiaali on liian erilaista.

Muuttuneesta tyylistä ja Ellinoorastakin puheen ollen, tällä viikollahan ilmestyi Nartut, joka on melkoisen kaukana siitä materiaalista, joka Ellinooraan ihastutti. Komea kappale on aika vierasta tematiikkaa, kuten aiempi Glitterikin. Kumpaakin kuuntelen, mutten tehosoitolla, jota sen tason suosikin uutuus parhaimmillaan ansaitsisi. Tuoreimman bändituttavuuden, Remmin, ystävänpäiväsinkku Oothan sä siinä tuntui kotoisammalta ja teksti omakohtaisemmin koskettavalta, muttei sekään jäänyt toistosilmukkaan. Palasin luotettavimpiin "turvamuusikkoihini", Ilpoon ja Mikaan. Mikään muu ei nyt toimi yhtä hyvin, kun musiikkiterapialle on erityinen tarve.

Tänä viikonloppuna minun piti jatkaa vähintään pienellä kotikeikalla. Taannoin esittelemäni Bergbacka&Aaltonen -duo on lyöttäytynyt yhteen toisen lappeenrantalaisen muusikkopariskunnan, Sonja ja Jyri Kangastalon, kanssa. Sonja tuli tutuksi Nurmelana, Hanna Pakarisen Idols-kollegana, ja olen hänenkin käänteitään seuraillut - pari keikkaakin kuullut enkä vain karaoke-emännän mallisuorituksia edesmenneessä Ilonassa. WhatFour jäi kuitenkin kokematta sitkeän flunssan takia - ja olisi ehkä jäänyt ilman flunssaakin. Samalle illalle ehdin nimittäin jo haaveilla itseni Riihimäelle kuuntelemaan Käsityöläisten erityistä "hissuttelukeikkaa" (verrattuna bilebändi-villitsemiseen). Perustelin itselleni, että tässä tilanteessa minun pitää tarttua kaikkiin houkutteleviin retkioptioihin. Valitettavasti fyysinen tauti jyräsi henkisen, ja vellon itsesäälissä kotona.

Jatkan siis väkisin avautumistani työuupumuksesta. Ensimmäinen viikko sairaslomaa palautteli kivasti, tällä toisella tuli takapakkia. Parhaat terapiamuotoni - liikunta ja live-musiikki - ovat pannassa, ja tautiakin pahempi on pelko, miten se vaikuttaa matkakuntooni. Odotukset "kaikkien aikojen keikkamatkaan" ovat melkoiset muutenkin, ja nyt loman onnistuminen tuntuu määrittelevän vointiani ja työkuntoani pitkälle tulevaisuuteen.

Sairaslomaani jatkettiin tosin jo valmiiksi yli loman - kahdeksan sivun raporttini vuosien stressikierteestä oli työterveyslääkärille ilmeisen vakuuttava. Detaljit eivät ole blogimateriaalia, mutta tiivistäisin oleellisen näin: tartuin suurella sydämellä työhön, jota ei varsinaisesti ollut olemassakaan - oli tehtäviä, muttei "virkaa". Edeltäjäni oli puuhastellut oman työn ohessa, minä intouduin toimimaan "isommin". Kasasin harteilleni ihan liian isot vastuut siihen nähden, etten tiennyt omasta työtilanteestani kuin jonkun kuukauden eteenpäin. Isommatkin onnistumiset jäivät parin vuoden pätkätyöhelvetissä juhlimatta.

Tilanne vakiintui jo vuosi sitten, ja kaiken piti vihdoin olla hyvin. Olisin vaan kaivannut hetkisen huokailua enkä hurjan hektistä kevättä heti voimavarojani haukanneen hakuprosessin perään. Syksyllä piti vihdoin tasoitella ja suunnitella toimintaa pidemmälle, mutta valmiiksi väsyneenä lamaannuin parin vastoinkäymisen edessä. Murehdin kohtuuttomasti pienistäkin haasteista, työhön aidosti sisältyvistä isommista puhumattakaan.

Hömppäfilosofina havaitsen, että kuvion alkuosassa oli jotain tuttua. Sama hölmö heittäytyi aikoinaan auttamaan erästä artistia, ilman, että sai auttamiseen juuri mitään resursseja. Murehdin enemmän kuin tein, kunnes oli lopulta pakko lyödä hanskat tiskiin. Uskallan toivoa, että tällä työversiolla on onnellisempi loppu: lepäilyjakson jälkeen saan palata omakseni kokemaani työhön, mutta paremmin tuettuna. Ennen kaikkea opettelen itse pyytämään apua, ja löysäämään vähän - eihän ylenmääräinen huolehtiminen edistä mitään.

Lähipäivien ainoa tavoite on suoritua Floridaan asti siinä kunnossa, että pystyn nauttimaan lämmöstä ja musiikista suomalaisten esiintyjien tähdittämällä festivaalilla (mistäpä muustakaan matka-ajatus olisi minulla lähtenyt?). Mika ja muut Käsityöläiset ovat toivottavasti jo kohteessa - Hanna Pakarisen aikataulusta en tiedä, mutta ainakin settiä on jo treenattu. Festareita kummempia nähtävyyksiä en matkalta haeskele, mutta palmu pitää löytää ja kantaa sen alle drinkki, tämän biisin kunniaksi, ja artistin, joka on pienesti taustasyyllinen tähänkin reissuun:

"voitais kauaksi matkustaa ja ottaa vähän iisimminkin,
vaikka kaikki on hyvin, silti aina vois ottaa palmun alla drinkin"




Kommentit