Sä tiedät

Vuodenvaihteen toiveikkaat ennusteeni lähtivät toteutumaan vauhdilla. Mika Ikosen "tekemisen meininki" tiivistyi julkaisulupaukseksi loppiaiseen mennessä ja uusi kappale oli kuunneltavissa pari viikkoa myöhemmin. Kesän 7 Donaan olin suhtautunut melkein kuin omaani osallistuttuani videokuvauksiin ja syksyn Bulevardin puuhun rakastunut kertakuulemalta jo vuotta ennen julkaisua. Riman tämän vuoden musiikkitarjonnalle asettanut Sä tiedät tavoitti minut ihan uutena sekuntien sisällä keskiyön julkaisuhetkestä - enhän tietenkään malttanut käydä nukkumaan sitä kuulematta.

Sen verran paljon osasin odottaa, etten kokenut mitään yllätysmomentin vahvistamaa liikutusta tai kylmiä väreitä. Tuli vain hyvä olo siitä, miten hienon ja samaistuttavan laulun Mika oli taas tehnyt. Oli selvää, että kuuntelisin ilolla ja hehkuttaisin ylpeydellä. Rakastan ääntä ja tapaa miten säkeistön sanat tipahtelevat kuin yksitellen, jokainen merkityksellisenä. Rakastan tilannekuvia, joita laulu maalailee ja ilmeistä henkilökohtaisuutta niiden takana. Rakastan sitä, miten kertosäe kuljettaa tarinaa - varsinkin kun "jos mun pitäis mennä pois, niin paljon vielä kaikkee tekemättä ois" muuntuu muotoon "laulamatta ois". Liikutun ajatuksesta lauluista, jotka jäisivät minultakin kuulematta.

Itseäni huvittaneena yksityiskohtana mainittakoon, että ensimmäisten muutaman kuuntelun jälkeen olin kovasti sitä mieltä, että "kokematta" toimisi vielä paremmin kuin "tekemättä". "Kai Mika on enemmän tekijä kuin kokija", tuumailin. Heti seuraavalla kuuntelukierroksella tajusin, että siinähän se onkin - koko "tekemättä-kokematta-laulamatta" -ketju. Se, että lauluntekijä tekee "oikeita" sanavalintoja saattaisi toiselle edustaa ennustettavuutta mutta minulle se vahvistaa tunnetta, että kirjoittaja kirjoittaa sieluuni sopivasti. Mika vaikuttaa nyt hyvinkin lupaavasti olevan muusikkimaailmassani se "ehkä viimeinen", lainaten laulua, joka noin 13 vuotta sitten opetti minut rakastamaan tarinatekstejä elävine kertosäkeineen - ja keikkailua, kotihiiren elämäntapoihin massiivisesti vaikuttanein seurauksin.

O'Jess Duo (Juha Ketola, Tuomas Turunen) @ The Old Corner Bank Lappeenranta 11.1.2020

Keikkavuoteni korkkasin koko 13 vuotta mukanani kulkeneilla tyypeillä eli sen tärkeän kirjoittajan säestäjille. Kun päätin edellisen keikkavuoden Saana Sassalin ja AikaVeliKultia-orkesterin tanssisettiin, en vielä tiennyt, että pari tutuinta velikultaa soittaisivat O'Jess-duona lähikeikalla jo parin viikon päästä. Olin hetkisen ehtinyt olettaa, että mukana olisi myös uudehko rumpali, joka kuulemma on uudistanut bilebändin settiä nuorempiinkin iskevällä tuotannolla, mutta se spektaakkeli jäi vielä kokematta. Duo-soittelu oli ehkä jo turhankin tuttua, mutta yllättävä some-aktivoituminen, erityisesti ammattimaisen hienolla keikkavideolla, vahvistaa uskoa, että tämän porukan matkassa kannattaa edelleen pysyä.

WhatFour (Jyri Kangastalo, Heidi Aaltonen, Sonja Kangastalo, Miitri Aaltonen)
@ Hullu Ukko Lappeenranta 18.1.2020

Seuraavakin keikka oli kotikulmilla ja nyt paikallisten lahjakkuuksien tarjoilema. Lavalla oli WhatFour-yhtye eli "diivat" Sonja ja Heidi kera kitaristimiestensä Jyrin ja Miitrin. Paikkana oli Kotiteollisuus-Miitrin "oma" Hullu Ukko -baari, jonka sisustuksesta Heidi oli vastannut, joten oltiin vahvasti kotikentällä ja keikka oli ilmeisen odotettu. Koko yleisö ei ollut varautunut siihen, että kello 21 alkavaksi luvattu keikka tosiaan alkoi heti kello 21, mutta baari täyttyi ydinnelikon akustisen lämmittelysetin aikana. Tauon jälkeen mukaan liittyi rumpali ja basisti, ja soitanta jykevöityi kitarataituroinnista kunnon bändimeiningiksi. Pian vuorossa oli keikan huippuhetki - Underwater-debyyttisinglen julkinen ensiesitys. Kappalehan oli musiikkivuoteni ensimmäinen toistosilmukassa pyörijä, kun joulun alla julkaistu youtube-video sai rinnalleen Spotify-version uudenvuodenpäivänä. Niin hienoa kuin bändin cover-osasto onkin, oma on aina omaa, ja tunnelma tiivistyi, kun bändi tempaisi takataskustaan toisenkin originaalin, albumin työstämisestä jutustellen.



Keikkamatkat antavat vielä odottaa itseään, joten palaan musiikkivuoden "lupauksiin". Yhden pienen pettymyksen ehdin jo kokea - jos kovin epärealistisen haaveen toteutumattomuutta saa pettymyksenä pitää. Syksyn mittaan oli ilmennyt pari vienoa vihjausta siitä, että yksi elämäni suurimmista, Elias Hämäläinen, olisi vihdoin löytänyt ympärilleen bändin, jolta saattaisi jopa voida jotain odottaa. Olin saanut päähäni, että se "jotain" voisi olla paikka UMK-kisassa, mutta euroviisuehdokkaiden rivissä olikin maan toinen ja paljon tuoreempi X factor -voittaja Tika.

Toisaalta, kaikkea hyvää ei ehkä kuulu saada kerralla. Eliaksen edeltäjä musiikkimaailmani suurten joukossa, Koop Arponen, oli jo aiemmin tiedottanut palanneensa musiikin pariin, ja heti UMK-pressin jälkeen silmilleni tärähti vielä kovempi uutinen. Jos en olisi jo julistanut vuotta 2020 lupaavimmaksi ikinä, Zero Ninen paluu olisi sen sellaiseksi nostanut. Legendaarisesta kahden keikan Ruka-reissustani on pian kuusi vuotta eikä elämäni bändistä ole sen jälkeen kuulunut juuri muuta kuin solisti Kepan suomenkielisiä luontobiisejä.

En todellakaan osannut enää odottaa koko bändin aktivoitumista - Kepan biisit kunnolla kuunneltaviksi asti olisi muka riittänyt - mutta niin vaan eteeni ilmestyi keikkamainos Toppila klubin metallifestarista, jossa "bändihaussa paikkansa jo ottaneena" patsasteli tuttu promokuva. Vilkuilin jo Oulun lentoja elokuulle, mutta päädyin luottamaan siihen, että bändin aktivoituminen tarkoittaisi enemmän kuin yhtä keikkaa. Joka viikko en aio edes Zero Ninen perässä suhata pohjoiseen, mutta kertaalleen ehdottomasti, ja valitsisin mieluusti tilaisuuksista parhaan.