- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Vuoden ensimmäinen reissukeikkani osui työmatkan yhteyteen. Olin harmitellut Turku-kokouksen ajoitusta kun viikko ja kaksi myöhemmin olisin voinut jatkaa suoraan keikkaristeilylle Käsityöläisten perässä. Tarve toistaa junamatka Turkuun ei pilaisi jo kiinnitettyä lähtöä, ja keksin lopulta risteilyjatkot tähänkin. Kai BNC:n (96) takia kannattaisi myös kellua vuorokausi merellä, kun ajoituskin oli lähes täydellinen - päätin, että työuupumustaustallani minun oli parempi tarttua kylkiäishuvitukseen kuin harmiin sen täpärästä missaamisesta. Seuralaiseni sairastui, mutta tunnetusti keikkaseikkailen mielelläni yksinkin.
Koin ensimmäistä kertaa Viking Amorellan, jonka rakenne osoittautui samaksi kuin on Gabriellan. Hymähtelin 7 Donaa -videokuvausten ja myöhemmän keikkaristeilyn muistoille: "tuo suljettu kokoustilahan vastaa pubia, missä kuvattiin bilekohtausta ja kuultiin sitten biisi livenä". Risteilyohjelmakin ilahdutti: ensimmäiset pari settiä tarjoiltiin heti puolen päivän jälkeen ja jälkimmäiset inhimilliseltä iltakymmeneltä - turha kai ”aavelaivalla” oli bändiäkään valvottaa.
En tiedä olisiko lauantai neljällä aamusetillään ollut vilkkaampi, mutta perjantain lähtö oli hiljainen. Kävin kiekaisemassa parit karaoket, yksin, ja voittamassa suklaata pubikisassa, jonka ainoaksi osallistujaksi risteilyemäntä minut houkutteli. Varauduin vaisuuteen lavallakin, mutta sain sitä mitä olin yökerhokeikkojen ja pitkän tauon aikana jäänyt kaipaamaan: Markuksen maailman komeinta ääntä muodossa, jossa se on eniten edukseen. Tiedän - tai vahvasti oletan - ettei hopeisen kuun ja surujen kitaran tyyli ole se, millä musiikkijuuriltaan amerikkalainen Hämäläinen tahtoo uraansa edistää, mutta voi luoja, miten hyvältä se hänen laulamanaan kuulostaa!
Rauhallinen istumakeikka ei illalla ilahduttanut ihan vastaavasti. Olisin kaivannut bilebändiltä hieman enemmän yritystä nostattaa biletunnelmaa pienellekin porukalle. Viimeiseen settiin saatiin sentään vähän vauhtia, kun pari pikkutyttöä korkkasi tanssilattian. "Samat vanhat" - biisit ja yökerhot - ovat välillä kyllästyttäneet, mutta pääosin positiivinen risteilykeikka kuulumisineen jätti toiveikkaaksi. Kai minun kuulolla kannattaa pysyä, vaikkei mitään suurta uutta kai odotettavissa olekaan - joku tuoreempi biisi sentään välillä, kuten lumoava Ed Sheeran -versiointi. Markuksen oman tuotannon voisin kuvitella olevan sen suuntaista, jos sitä joskus saisin kuulla.
Pari viikkoa myöhemmin istuin taas junassa eikä matka tuntunut edes pitkältä. Pasilassa kyytiin nousseen seuralaisen kanssa liikuimme opiskelijoiden laskiaistapahtumahälinän läpi syömään ja sitten satamaan. Yllättyimme positiivisesti laivayhtiön palvelusta: kahden kierroksen risteilymme onnistuisi mukavasti samassa hytissä. Hetki, jolloin "kaikki muut" poistuivat laivasta Turussa ja saimme rauhassa jäädä toiselle kierrokselle, oli reissun parhaita. Kolmaskin kierros olisi kelvannut, mutta tuntui jo hyvältä kotiutuakin - varsinkin uhkaavan myrskyn alta. Laivaan "hylätyt" muusikot pärjäisivät kyllä - jopa paremmin ilman harmaakasvoisia faneja yleisössä.
Syksyn yksinäisellä Grace-risteilylläni olin törmännyt bändiin vain kerran lavan ulkopuolella, mutta nyt tuttuja muusikoita palloili vastaan jo ensimmäisellä tax free -piipahduksella. Ensimmäiset setit olivat vuorossa puolen yön jälkeen tutun komealla lavalla. Teknikot eivät vaan olleet totutun oivaltavia. Tausta-screenille ei löytynyt edes XL5-kuvaa, jota Mika nyt itse toivoi - viimeksi hän huiteli nostalgiaotosta pois riittävän nähtynä. Kaunis peto soi - kuten niin usein ennenkin - toivebiisinä, mutta muuten materiaali oli lainattua.
Mikan lupaus tulevasta, nyt jo julkisestikin mainitusta maaliskuun julkaisusta, antoi kai jonkinlaisen sysäyksen nauttia täysillä juuri siitä, mitä nyt koettiin. Niin paljon kun sooloartistin keikoista haaveilenkin, kyllähän niiden mukana jotain myös menetetään. Originaalisettiin tuskin tupsahtaa vaikkapa "Jos sul lysti on" -yllätysleikkiä, ja paljon pitää tapahtua, jotta myös lapsiyleisön kasvot loistaisivat Mikan biisille kuin Ikuiselle vapulle: "Ja matka jatkuu..." - tässä tapauksessa Turusta länteen ja toistamiseen kohti Tukholmaa.
Käsityöläiset eivät todellakaan soittele hillittyä taustamusiikkia - tai ehkä jossain tilanteessa soittavatkin, mutta minä olen kokenut vain keikkoja, missä yleisö otetaan vahvalla otteella. Mika itse on avainasemassa käsittämättömän kovalla, ihanan itseironian sävyttämällä lavaenergiallaan. Yllätystoiveet eivät nyt toteutuneet, kun bändin piti pysytellä tuuraavalle basistille toimitetulla biisilistalla, mutta vaihtelua riitti silti. Toisen kierroksen yökeikalla meno yleisössä oli jo niin villiä, että piti väistää lavan tuntumasta yläkertaan.
Tiiviin faniyhteisön Koop-kauden jälkeen olen ollut se, joka ensimmäisenä valtaa lavanedustat ja myös viivyttää keikkapaikalta lähtöä - artistin kanssa vaihdetulla muutamalla sanalla on vaan niin iso merkitys. Oli ihanaa ja rentouttavaa risteillä seuralaisen kanssa, jonka hulluus... siis innostus esiintyjästä on omani veroista. Molemmille oli selvää, että bändiä piti pyrkiä kiittämään ja erityisesti Mikaa halaamaan vielä viimeisenkin kahden setin keikan jälkeen. Ei tarvinnut norkoilla ujostellen nurkassa vaan reilusti yhdessä vahtia "pakoreittejä" lavan takaa. Artisti pääsee kyllä kevyesti meistä eroon, kun haluaa olla rauhassa, mutta pienen hetkisemme me mielestämme ansaitsemme.
Niin palkitseva kun reissu olikin Mikan, bändin ja kaimaseuralaiseni ansiosta, arvostin myös bonus-keikkaa. Aikani kiukuttelin siitä, että ensimmäinen The Voice of Finland -voittaja Mikko Sipola esiintyi pubissa samaan aikaan kun bilebändi yökerhossa, mutta loppujen lopuksi toimikin hyvin kuulla hänen settinsä tuoreina iltapäivän paluumatkalla. Sen verran intensiivisesti harrastan laulukisoja, että Mikkokin on seurannassa - vähintään Koopin alkuperäisbändistä tutun rumpalinsa Teijo Jämsän kautta. Teijon sijaan cajonia läpsi tosin nyt Sunrise Avenuesta lainattu Sami Osala. Ei hän ihan samalla tavalla tehnyt vaikutusta kuin bändikaverinsa Riku Rajamaa Pete Seppälän taustalla, mutta huvitti nähdä Euroopan areenoja kiertävä supertähti laivapubin tippipurkin takana.
Mikon esiintymistä seurasin erikoisen analyyttisesti, kuin pisteitä laskien. Painokkaammin toistettu alkutervehdys, kun ensimmäiseen ei vastattu, oli minusta mainio tapa vaatia yleisön huomio - jokunen nöyrempi "taustalla soittelija" voisi ottaa siitä oppia. Ohikävelleiden tuttujen noteeraaminen vaikka kesken biisin osoitti minusta läsnäoloa ja tilannetajua. Hyvä fiilis jäi kaikenkaikkiaan ja onhan Mikon ääni komea. Ainoa vaan, että englanninkielinen cover-osasto on minulle samaan aikaan sekä kulunutta että vierasta. Totesin, että Mikkohan on kuin rokimpi versio X factor -voittaja Eliaksesta, johon aikoinaan hurahdin totaalisesti, ja oli pakko nauraa omille "ei ihan minun juttu" -ajatuksille. Eipä tosiaan olekaan - enää.
Seuraavaksi olikin vuorossa pääsyyllinen siihen, että musiikkimakuni on lipunut niin kauaksi kansainvälisistä cover-standardeista. Ilpo esiintyi tutussa Peräkammarissa, ja minä olin asiaa yhtään arpomatta säätänyt pikavisiitin Helsinkiin. Asemoiduin lavan eteen ja puolivälissä drinkkiäni sydämeni lähes pysähtyi. Lavallahan ei ollut kuin kitara ja sekin väärä! Huolestuin kahdella eri tasolla: oliko keikka peruuntunut vai artistille sattunut jotain matkalla? Samalla tunsin itseni idiootiksi, kun en heti ollut tajunnut lavan valmistelemattomuutta - ihan kuin kokisin Ilpon keikan ensimmäistä enkä 99. kertaa (sellaista lukua kirjanpitoni tosiaan näyttää). Helpotus oli suuri kun yleensä täsmällinen sankarini kiirehti paikalle toiselta keikalta ja oli soittovalmis vain minuutteja ilmoitetun kello yhdeksän jälkeen.
Olen tosiaan kokenut lukuisia Ilpon keikkoja, ja vaikka usein vain osa yleisöstä on tullut esiintyjän takia, Ilpo on aina saanut loputkin valloitettua puolelleen. Tämän tilan ja tilanteen haastavuus oli kuitenkin omaa luokkaansa. Edelliskerroilla lavan edessä oli sentään muutama pöytä, nyt tasan kaksi niin lähellä lavaa, että jopa eturivi-ihmiselle teki tiukkaa asettua niihin. Yhtään en voinut peruuttaakaan tai olisin saanut biljardikepin takaraivooni. Kaikki muut istumapaikat sijaitsivat tilan laidoilla ja keskellä siis biljardipöydät täydessä pelikäytössä. Kyllä minusta vaikutti siltä, että kaukana pelaajien takanakin kuunneltiin, mutta esiintyjää ei millään haluttu palkita aplodein. Minä pelkäsin jopa pahentavani tilannetta "yksinäisenä hulluna ämmänä", jonka sinnikkääseen läpsytykseen vain harvakseltaan joku yhtyi.
Ilta ei kuitenkaan mennyt vain esiintyjän puolesta turhautuessa vaan sain kokea taikaakin - kirjaimellisesti. Ilpo oli juuri harjoitellut Taikaa-biisin hääjuhlakeikkaa varten, ja minäkin kuulin sen livenä - ensimmäistä kertaa, vaikka se julkaistiin jo syksyllä 2016. Eikä siinä kaikki. Yhtäkkiä Ilpo kääntyi puoleeni ja kysyi: "haluatko kuulla uuden biisin?". Katseeni lienee kertonut, että todellakin halusin. Olen kai keikkavuosinani hieman karaistunut kun en kyynelehtinyt - lumouduin vain kuuntelemaan, sydän täynnä kiitollisuutta. Tunne oli vastaava kuin viisi vuotta sitten kuullun Samat tähdet, sama kuu -ensiesityksen kohdalla: järkähtämättömäksi vahvistunut luotto siihen, että tämän tyypin matkassa on hyvä jatkaa. Ihan niin kohtalonomaisen samaistuttava - "kuin minulle kirjoitettu" - tämä nuoren miehen intensiivinen rakkaudentunnustus ei ollut, mutta biisinä ehkä sitäkin vaikuttavampi. Luotettavin sielunmusiikin lähteeni ei selvästikään ole ehtymässä.
Kotiuduin alkuiltapäivästä ja aloin heti päivittää reissureppuani. Tarkoitus oli ehtiä illaksi Karhulaan tapaamaan vanhempiani sekä lapsiani, jotka olivat suunnanneet samaan kohteeseen pääkaupunkiseudulta. Olin lähes lähtövalmis kun viestilaatikkooni kilahti avunpyyntö: Suvi Teräsniskan levymyyjä oli jäänyt Kouvolassa junaan ja kaipasi paluukyytiä Lappeenrannasta illan Kuusankoski-konserttiin. Konserttia valokuvaava ystäväni oli some-päivityksestäni yhdistänyt, että ajelisin samoilla suunnilla. Ei minun tarvinnut montaa hetkeä miettiä - voisin olla merkittävä apu pienellä vaivalla, ja kuulostihan tilanne seikkailulta. Ajelu, jonka oletin kestävän alle tunnin pidempään kuin suoran reitin kotikonnuilleni, veikin koko illan. Kyytiläiseni rupesi heti järjestämään minulle paikkaa konserttiin, ja pian istuin äimistyneenä Suvin soundcheckissä.
Nauroin itselleni ja tilanteelle: jos keikkakohtalo paiskelee minulle tällaisiakin kierrepallokonsertteja, mikä minä olen sitä vastustamaan? Varsinainen naurunremakka syntyi kun törmäsin kouvolalaiseen ystävääni, jonka kanssa on kierretty kymmenet keikat. Kyytiläiseni kouvolalainen ystävä oli kutsunut hänet konserttiseuraksi, joten yllättäen istuttiin jälleen kerran vierekkäin. Konsertti oli loppuunmyyty, mutta viereemme jäi pari tyhjää vieraslistapaikkaa, joten "kyytipalkkioni" ei ollut keneltäkään pois. Tuntui liiottelulta, että minulle tuputettiin kyydistä rahaakin, ja "kierrätin" summan saman tien Suvin levyyn.
Konserttihan oli aivan mieletön - Suvi laulamassa levyttämiään Yön lauluja tribuuttina vuosi sitten menehtyneelle ystävälleen, Olli Lindholmille, Yö-yhtyeen säestämänä. Sykähdittävin hetki oli Särkyvää-kappale, jonka aikana Ollin poissaolo - ja tavallaan myös läsnäolo - konkretisoitiin äärimmäisen liikuttavalla tavalla. Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin kyytiseikkailu esimerkkinä siitä, miten auttaminen on voi olla win-win-tilanne ja tuottaa iloa auttajallekin. Ajomatka yllätysseurassa oli niin hauska, että olisin jäänyt voitolle ilman ihanaa konserttiakin.
Ehdin yöksi ja sunnuntaipäiväksi lapsuuskotiini, ja palasin sitten samaa reittiä. Alunperin minun piti ollakin Kuusankoskella jo lauantaina, mutta Pete Parkkosen keikka Pato Klubilla peruuntui - arvatenkin Voimaa ja valoa -julkaisukiireiden takia. Se osaltaan varmisti, että jaksoin ja halusin tarttua sunnuntain Katri Ylanderiin samassa paikassa. En ole varma kumpi houkutteli enemmän - artisti vai persoonallisten puitteiden klubi.
Taidan tosiaan fanittaa Pato Klubia, mutta onhan Katrikin musiikkimaailmassani nostalginen hahmo. En edes syyllistä häntä siitä, että pudotti Pete Seppälän Idols-finaalista aikoinaan. Sama kuvio on jo toistunutkin: oman kisasuosikin ura hyytyy mutta kanssakilpailija pehmittää minut iloitsemaan menestyksestään. Katrissa kiehtoo sekin, että hän eteni lähes täydelliseltä tauolta vaikuttavaan keikkalistaan yhden radiohitin voimalla. Sano mulle jotain kaunista antaa toivoa, että omat suursuosikitkin saattavat olla vain yhden onnistumisen päässä Tavastiasta.
Ihanasti ajoitetussa kello kuuden konsertissa tuli vaan tunne, että Katrin keikkamyyjä on ollut turhankin tehokas - artisti kaipaisi vielä hieman harjoitusta ennen suurimpia lavoja. En tiedä oliko laulu ajoittain ylä- vai alavireistä, mutta minun korvaani pikkiriikkisen pielessä - edellisillan Teräsniska oli toki kohtuuton vertailukohde. Kyse saattoi olla hetkellisestä teknisestä haasteesta - korvamonitoriaan Katri kosketteli useasti - mutta veikkaan kokemattomuutta. Muistanhan miten Ilponkin kohdalla sain joskus jännittää osuisiko vaikkapa Kleinbus oikealle uralle. Se jos mikä opetti, että kiinnostavalle artistille kannattaa antaa toinen ja joskus kolmaskin tilaisuus.
Koin ensimmäistä kertaa Viking Amorellan, jonka rakenne osoittautui samaksi kuin on Gabriellan. Hymähtelin 7 Donaa -videokuvausten ja myöhemmän keikkaristeilyn muistoille: "tuo suljettu kokoustilahan vastaa pubia, missä kuvattiin bilekohtausta ja kuultiin sitten biisi livenä". Risteilyohjelmakin ilahdutti: ensimmäiset pari settiä tarjoiltiin heti puolen päivän jälkeen ja jälkimmäiset inhimilliseltä iltakymmeneltä - turha kai ”aavelaivalla” oli bändiäkään valvottaa.
 |
| Brand New Classics (Markus Hämäläinen & Juhana Jansson) @ Viking Amorella 31.1.2020 |
En tiedä olisiko lauantai neljällä aamusetillään ollut vilkkaampi, mutta perjantain lähtö oli hiljainen. Kävin kiekaisemassa parit karaoket, yksin, ja voittamassa suklaata pubikisassa, jonka ainoaksi osallistujaksi risteilyemäntä minut houkutteli. Varauduin vaisuuteen lavallakin, mutta sain sitä mitä olin yökerhokeikkojen ja pitkän tauon aikana jäänyt kaipaamaan: Markuksen maailman komeinta ääntä muodossa, jossa se on eniten edukseen. Tiedän - tai vahvasti oletan - ettei hopeisen kuun ja surujen kitaran tyyli ole se, millä musiikkijuuriltaan amerikkalainen Hämäläinen tahtoo uraansa edistää, mutta voi luoja, miten hyvältä se hänen laulamanaan kuulostaa!
Rauhallinen istumakeikka ei illalla ilahduttanut ihan vastaavasti. Olisin kaivannut bilebändiltä hieman enemmän yritystä nostattaa biletunnelmaa pienellekin porukalle. Viimeiseen settiin saatiin sentään vähän vauhtia, kun pari pikkutyttöä korkkasi tanssilattian. "Samat vanhat" - biisit ja yökerhot - ovat välillä kyllästyttäneet, mutta pääosin positiivinen risteilykeikka kuulumisineen jätti toiveikkaaksi. Kai minun kuulolla kannattaa pysyä, vaikkei mitään suurta uutta kai odotettavissa olekaan - joku tuoreempi biisi sentään välillä, kuten lumoava Ed Sheeran -versiointi. Markuksen oman tuotannon voisin kuvitella olevan sen suuntaista, jos sitä joskus saisin kuulla.
 |
| Käsityöläiset (Anssi Häkkinen & Mika Ikonen) @ Viking Grace 13.2.2020 |
Syksyn yksinäisellä Grace-risteilylläni olin törmännyt bändiin vain kerran lavan ulkopuolella, mutta nyt tuttuja muusikoita palloili vastaan jo ensimmäisellä tax free -piipahduksella. Ensimmäiset setit olivat vuorossa puolen yön jälkeen tutun komealla lavalla. Teknikot eivät vaan olleet totutun oivaltavia. Tausta-screenille ei löytynyt edes XL5-kuvaa, jota Mika nyt itse toivoi - viimeksi hän huiteli nostalgiaotosta pois riittävän nähtynä. Kaunis peto soi - kuten niin usein ennenkin - toivebiisinä, mutta muuten materiaali oli lainattua.
 |
| Mika Ikonen @ Viking Grace 14.2.2020 |
Käsityöläiset eivät todellakaan soittele hillittyä taustamusiikkia - tai ehkä jossain tilanteessa soittavatkin, mutta minä olen kokenut vain keikkoja, missä yleisö otetaan vahvalla otteella. Mika itse on avainasemassa käsittämättömän kovalla, ihanan itseironian sävyttämällä lavaenergiallaan. Yllätystoiveet eivät nyt toteutuneet, kun bändin piti pysytellä tuuraavalle basistille toimitetulla biisilistalla, mutta vaihtelua riitti silti. Toisen kierroksen yökeikalla meno yleisössä oli jo niin villiä, että piti väistää lavan tuntumasta yläkertaan.
Tiiviin faniyhteisön Koop-kauden jälkeen olen ollut se, joka ensimmäisenä valtaa lavanedustat ja myös viivyttää keikkapaikalta lähtöä - artistin kanssa vaihdetulla muutamalla sanalla on vaan niin iso merkitys. Oli ihanaa ja rentouttavaa risteillä seuralaisen kanssa, jonka hulluus... siis innostus esiintyjästä on omani veroista. Molemmille oli selvää, että bändiä piti pyrkiä kiittämään ja erityisesti Mikaa halaamaan vielä viimeisenkin kahden setin keikan jälkeen. Ei tarvinnut norkoilla ujostellen nurkassa vaan reilusti yhdessä vahtia "pakoreittejä" lavan takaa. Artisti pääsee kyllä kevyesti meistä eroon, kun haluaa olla rauhassa, mutta pienen hetkisemme me mielestämme ansaitsemme.
Niin palkitseva kun reissu olikin Mikan, bändin ja kaimaseuralaiseni ansiosta, arvostin myös bonus-keikkaa. Aikani kiukuttelin siitä, että ensimmäinen The Voice of Finland -voittaja Mikko Sipola esiintyi pubissa samaan aikaan kun bilebändi yökerhossa, mutta loppujen lopuksi toimikin hyvin kuulla hänen settinsä tuoreina iltapäivän paluumatkalla. Sen verran intensiivisesti harrastan laulukisoja, että Mikkokin on seurannassa - vähintään Koopin alkuperäisbändistä tutun rumpalinsa Teijo Jämsän kautta. Teijon sijaan cajonia läpsi tosin nyt Sunrise Avenuesta lainattu Sami Osala. Ei hän ihan samalla tavalla tehnyt vaikutusta kuin bändikaverinsa Riku Rajamaa Pete Seppälän taustalla, mutta huvitti nähdä Euroopan areenoja kiertävä supertähti laivapubin tippipurkin takana.
 |
| Mikko Sipola (taustalla Sami Osala) @ Viking Grace 15.2.2020 |
Mikon esiintymistä seurasin erikoisen analyyttisesti, kuin pisteitä laskien. Painokkaammin toistettu alkutervehdys, kun ensimmäiseen ei vastattu, oli minusta mainio tapa vaatia yleisön huomio - jokunen nöyrempi "taustalla soittelija" voisi ottaa siitä oppia. Ohikävelleiden tuttujen noteeraaminen vaikka kesken biisin osoitti minusta läsnäoloa ja tilannetajua. Hyvä fiilis jäi kaikenkaikkiaan ja onhan Mikon ääni komea. Ainoa vaan, että englanninkielinen cover-osasto on minulle samaan aikaan sekä kulunutta että vierasta. Totesin, että Mikkohan on kuin rokimpi versio X factor -voittaja Eliaksesta, johon aikoinaan hurahdin totaalisesti, ja oli pakko nauraa omille "ei ihan minun juttu" -ajatuksille. Eipä tosiaan olekaan - enää.
Seuraavaksi olikin vuorossa pääsyyllinen siihen, että musiikkimakuni on lipunut niin kauaksi kansainvälisistä cover-standardeista. Ilpo esiintyi tutussa Peräkammarissa, ja minä olin asiaa yhtään arpomatta säätänyt pikavisiitin Helsinkiin. Asemoiduin lavan eteen ja puolivälissä drinkkiäni sydämeni lähes pysähtyi. Lavallahan ei ollut kuin kitara ja sekin väärä! Huolestuin kahdella eri tasolla: oliko keikka peruuntunut vai artistille sattunut jotain matkalla? Samalla tunsin itseni idiootiksi, kun en heti ollut tajunnut lavan valmistelemattomuutta - ihan kuin kokisin Ilpon keikan ensimmäistä enkä 99. kertaa (sellaista lukua kirjanpitoni tosiaan näyttää). Helpotus oli suuri kun yleensä täsmällinen sankarini kiirehti paikalle toiselta keikalta ja oli soittovalmis vain minuutteja ilmoitetun kello yhdeksän jälkeen.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Pub Peräkammari Helsinki 21.2.2020 |
Ilta ei kuitenkaan mennyt vain esiintyjän puolesta turhautuessa vaan sain kokea taikaakin - kirjaimellisesti. Ilpo oli juuri harjoitellut Taikaa-biisin hääjuhlakeikkaa varten, ja minäkin kuulin sen livenä - ensimmäistä kertaa, vaikka se julkaistiin jo syksyllä 2016. Eikä siinä kaikki. Yhtäkkiä Ilpo kääntyi puoleeni ja kysyi: "haluatko kuulla uuden biisin?". Katseeni lienee kertonut, että todellakin halusin. Olen kai keikkavuosinani hieman karaistunut kun en kyynelehtinyt - lumouduin vain kuuntelemaan, sydän täynnä kiitollisuutta. Tunne oli vastaava kuin viisi vuotta sitten kuullun Samat tähdet, sama kuu -ensiesityksen kohdalla: järkähtämättömäksi vahvistunut luotto siihen, että tämän tyypin matkassa on hyvä jatkaa. Ihan niin kohtalonomaisen samaistuttava - "kuin minulle kirjoitettu" - tämä nuoren miehen intensiivinen rakkaudentunnustus ei ollut, mutta biisinä ehkä sitäkin vaikuttavampi. Luotettavin sielunmusiikin lähteeni ei selvästikään ole ehtymässä.
Kotiuduin alkuiltapäivästä ja aloin heti päivittää reissureppuani. Tarkoitus oli ehtiä illaksi Karhulaan tapaamaan vanhempiani sekä lapsiani, jotka olivat suunnanneet samaan kohteeseen pääkaupunkiseudulta. Olin lähes lähtövalmis kun viestilaatikkooni kilahti avunpyyntö: Suvi Teräsniskan levymyyjä oli jäänyt Kouvolassa junaan ja kaipasi paluukyytiä Lappeenrannasta illan Kuusankoski-konserttiin. Konserttia valokuvaava ystäväni oli some-päivityksestäni yhdistänyt, että ajelisin samoilla suunnilla. Ei minun tarvinnut montaa hetkeä miettiä - voisin olla merkittävä apu pienellä vaivalla, ja kuulostihan tilanne seikkailulta. Ajelu, jonka oletin kestävän alle tunnin pidempään kuin suoran reitin kotikonnuilleni, veikin koko illan. Kyytiläiseni rupesi heti järjestämään minulle paikkaa konserttiin, ja pian istuin äimistyneenä Suvin soundcheckissä.
Nauroin itselleni ja tilanteelle: jos keikkakohtalo paiskelee minulle tällaisiakin kierrepallokonsertteja, mikä minä olen sitä vastustamaan? Varsinainen naurunremakka syntyi kun törmäsin kouvolalaiseen ystävääni, jonka kanssa on kierretty kymmenet keikat. Kyytiläiseni kouvolalainen ystävä oli kutsunut hänet konserttiseuraksi, joten yllättäen istuttiin jälleen kerran vierekkäin. Konsertti oli loppuunmyyty, mutta viereemme jäi pari tyhjää vieraslistapaikkaa, joten "kyytipalkkioni" ei ollut keneltäkään pois. Tuntui liiottelulta, että minulle tuputettiin kyydistä rahaakin, ja "kierrätin" summan saman tien Suvin levyyn.
 |
| Suvi Teräsniska & Yö: Ihmisen poika @ Kuusankoskitalo 22.2.2020 |
Konserttihan oli aivan mieletön - Suvi laulamassa levyttämiään Yön lauluja tribuuttina vuosi sitten menehtyneelle ystävälleen, Olli Lindholmille, Yö-yhtyeen säestämänä. Sykähdittävin hetki oli Särkyvää-kappale, jonka aikana Ollin poissaolo - ja tavallaan myös läsnäolo - konkretisoitiin äärimmäisen liikuttavalla tavalla. Päällimmäiseksi muistoksi jäi kuitenkin kyytiseikkailu esimerkkinä siitä, miten auttaminen on voi olla win-win-tilanne ja tuottaa iloa auttajallekin. Ajomatka yllätysseurassa oli niin hauska, että olisin jäänyt voitolle ilman ihanaa konserttiakin.
Ehdin yöksi ja sunnuntaipäiväksi lapsuuskotiini, ja palasin sitten samaa reittiä. Alunperin minun piti ollakin Kuusankoskella jo lauantaina, mutta Pete Parkkosen keikka Pato Klubilla peruuntui - arvatenkin Voimaa ja valoa -julkaisukiireiden takia. Se osaltaan varmisti, että jaksoin ja halusin tarttua sunnuntain Katri Ylanderiin samassa paikassa. En ole varma kumpi houkutteli enemmän - artisti vai persoonallisten puitteiden klubi.
Taidan tosiaan fanittaa Pato Klubia, mutta onhan Katrikin musiikkimaailmassani nostalginen hahmo. En edes syyllistä häntä siitä, että pudotti Pete Seppälän Idols-finaalista aikoinaan. Sama kuvio on jo toistunutkin: oman kisasuosikin ura hyytyy mutta kanssakilpailija pehmittää minut iloitsemaan menestyksestään. Katrissa kiehtoo sekin, että hän eteni lähes täydelliseltä tauolta vaikuttavaan keikkalistaan yhden radiohitin voimalla. Sano mulle jotain kaunista antaa toivoa, että omat suursuosikitkin saattavat olla vain yhden onnistumisen päässä Tavastiasta.
 |
| Katri Ylander @ Pato Klubi Kuusankoski 23.2.2020 |
Ihanasti ajoitetussa kello kuuden konsertissa tuli vaan tunne, että Katrin keikkamyyjä on ollut turhankin tehokas - artisti kaipaisi vielä hieman harjoitusta ennen suurimpia lavoja. En tiedä oliko laulu ajoittain ylä- vai alavireistä, mutta minun korvaani pikkiriikkisen pielessä - edellisillan Teräsniska oli toki kohtuuton vertailukohde. Kyse saattoi olla hetkellisestä teknisestä haasteesta - korvamonitoriaan Katri kosketteli useasti - mutta veikkaan kokemattomuutta. Muistanhan miten Ilponkin kohdalla sain joskus jännittää osuisiko vaikkapa Kleinbus oikealle uralle. Se jos mikä opetti, että kiinnostavalle artistille kannattaa antaa toinen ja joskus kolmaskin tilaisuus.
Kommentit
Lähetä kommentti