Täydellisyydestä

Aioin kirjoittaa koosteraportin parista, kolmesta Elias Hämäläisen keikasta, mutta tilalle muotoutui hömppäfilosofin analyysi kritiikin ja kehumisen tasapainosta. Kukin noista keikoista tuntui edellistä paremmalta, vaikka jo aiemmat olivat kohottaneet fanitukseni ennennäkemättömiin sfääreihin. Joka käänteessä olen kuitenkin myös miettinyt mitä artisti voisi tehdä vielä paremmin, mikä välillä aiheuttaa närää fanikollegoissa.

 

Keikkaputken huipentaneessa Korkeasaaren Kissojen yössä kritiikin aiheet alkoivat olla tiukassa - ei sillä, että niitä kaivelemalla kaivelisin, mutta aina on jotain tullut mieleen, jälkikäteen, lumouksen haihduttua. Eliaksen ja Markus-veljen kitaraduon esittämä kalvakadi kappaleita Eliaksen levyltä, ja jo X factor-kisaa edeltäneen Gusto-bändin tuotannosta oli huikea, ja yllätti lukuisia keikkoja käyneen faninkin superpositiivisesti. Illan päättänyt ensimmäinen julkisempi esitys työn alla olevan levyn “A Hundred Summers”-kappaleesta sai sydämen pakahtumaan. Eliaksen usko omaan materiaaliinsa, ja riehakas riemu, millä sitä esitti, oli sykähdyttävää. Markuksen riemu oli rauhallisempaa, leppoisan myhäilevää, mutta varmasti yhtä aitoa - olihan hänenkin kädenjälkensä useassa kappaleessa mukana. Isoveljen tuen merkitys oli noteerattu ilolla jo edellisellä Myyrmanni-keikalla - aiemmin ujosti silmät kiinni esiintynyt Elias otti yleisönsä rennosti ja rohkeasti, kadottamatta silti hitustakaan laulun intensiivisyydestä.




Seuraavana aamuna mieleeni putkahti ajatus, että “X factor-Eliasta” kuuntelemaan tulleille duon setissä ei ehkä ollut mitään tuttua - levyn biisithän eivät ole juuri radiossa soineet, ja muista on julkaistu korkeintaan demoversioita. Tuttuun tapaani möläytin pohdintani julki: olisiko sittenkin pitänyt olla edes yksi cover-bravuuri mukana?

Sain välittömästi palautetta muiden fanien keikkafiilisten latistamisesta ainaisella kyseenalaistamisellani. Ihana artisti ansaitsee toki faneja, jotka voivat julistaa, että jokainen keikka on ollut täydellinen, ja vielä tarkoittaa sitä, mutta minä en kuulu heihin. Minulla on vastustamaton tarve pohtia ja analysoida - kritisoidakin - ja kun hehkutan, kehut ovat taatusti aitoja.

Kirjoitin joku aika sitten melko kriittisen raportin Paradise Oskarin keikasta, ja mainostin sitä hänen Facebook-fanisivullaan. Artisti itse kommentoi, että hänestä on hienoa, kun ihmiset välittävät niin paljon, että jaksavat kirjoittaa arvosteluja. Harvinaisen fiksun oloinen nuori mies osui täsmälleen asian ytimeen. Minulle kritiikki ja “neuvominen” on välittämistä. Fanikeskustelussa esitetyt mielipiteet tuskin välittyvät kohteelle asti, mutta johonkin ne on viskeltävä, etten pakahtuisi kaikesta siitä hyvästä mitä Eliakselle toivon. Teoriassa voisin sanoa kaiken myös päin naamaa, mutta keikanjälkeisinä kohtaamishetkinä sydämestä pulppuaa vain kauniita kiitoksia.

Jos minunlaiseni harrastelijakriitikko arvioisi keikan täydelliseksi, se tarkoittaisi sitä, etten olisi kunnolla kuunnellutkaan. Aina on jotain parannettavaa, mutta minulle täydellisyys onkin tylsää. Joskus suorastaan kannattaa mokailla - unohtaa vaikka tekstipätkiä. Muiden artistien keikoilla olen kokenut, miten yleisö säteilee tukea ja lämpöä rakastetun esiintyjän kömmähdyksen kohdalla. Eräskin Arponen on tehnyt Idols-voittokappaleensa Insomnian tekstin sähläämisestä sisäpiirivitsin, jolla ilahduttaa faneja kerta toisensa jälkeen.

En muista Eliaksen varsinaisesti mokailleen keikoillaan, mutta hän koukuttaa yllätyksellisyydellään - cover-painotteisen keikan jälkeen tupsahtaakin setti ihan omaa - ja kehityksellään. Tiiviimpi yleisökontakti silmien avaamisen myötä ei taatusti sykähdyttäisi samalla tavalla, jos se olisi ollut alusta asti itsestäänselvää. X factor-kisassa Elias oli tavallaan liian täydellinen ja ylivoimainen, joten paluu jäähallin tähdestä ujoksi trubaduuriksi oli ehkä tarpeellinen mutka hänen matkallaan suureksi muusikoksi. Sillä matkalla Elias tarvitsee rohkeutta pitää päänsä itselleen tärkeissä asioissa, mutta myös nöyryyttä kuunnella rakentavia ehdotuksia - kuten fanien vakiovalituksia toimivamman tiedotuksen tarpeesta.

Neuvojat voivat toki olla väärässäkin. Minä ja monet viisaammat vänkäsimme suomenkielisen musiikin puolesta. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että Rakkaudesta ja pelosta-albumi on olemassa, mutta toivottavasti niille viisaammillekin on jo kirkastunut, että lauluntekijän on jatkossa tarinoitava sydämensä kielellä. Uskon kuitenkin, että virheellisetkin kritiikit vievät artistia (tai ketä tahansa) eteenpäin, jos hän vaivautuu niitä pohtimaan - etsimään itsestään perustelut, joilla vakuuttaa olevansa oikealla tiellä, sanovat muut mitä tahansa.

Eliaksen menestyshän on toistaiseksi ollut aika vaatimatonta, joten siinä mielessä ajatus täydellisyydestä tuntuu jopa ahdistavalta ja lannistavalta. Valmiiksi täydellisen artistin pitäisi kai tässä tilanteessa jättäytyä odottamaan - anteeksi sanavalintani - paskan säkän kääntymistä paremmaksi, mutta kehityskelpoinen voi tehdä itsekin tilanteelle jotain. Ehkä rohkeampi lavaflirtti vakuuttaa juuri sen avainhenkilön, joka auttaa uran uuteen nousuun - tai buukkaa ainakin seuraavan keikan.

Me kriitikotkin tarvitsemme kritiikkiä, kun neuvomishalu menee liialliseksi. Helpostihan sitä omille lapsilleenkin muistaa huomautella levällään olevista tavaroista, muttei siitä, että ovat rakkaita ja ihania aina, riippumatta siitä mitä tekevät tai jättävät tekemättä. Vastaavalla tavalla itsestäänselvät superlatiivit voivat jäädä keikka-arvioista pois, ja naurettavan pikku parannusehdotuksen painoarvo kasvaa suhteettoman suureksi.

Korkeasaaren keikan suhteen päädyin kuitenkin siihen, että setti oli täsmälleen oikea. Veljesten rohkeus soittaa pelkästään omaa materiaalia oli tärkeä osa sitä, mikä teki keikasta niin erityisen. En siis kertakaikkiaan keksi mitään valittamista, mutta täydelliseksi en silti keikkaa tuomitse. Nuorella Eliaksella - veljen kanssa tai itsekseen - on toivottavasti kymmeniä vuosia aikaa kehittyä vielä paremmaksi.

Kommentit