Lisää täydellisyydestä - levyä vaihtaen

Edellisen jutun jälkeen olen kärsinyt levynvaihtovaikeuksista. Jatkan sinnikkäästi yrittämistä. Levyä on nyt vaihdettava, hetkeksi, ettei kahden artistin loukussa eläminen kostautuisi liian pahasti. Satumaisen onnekas Koop-Elias-kohtaloni palasi nimittäin puraisemaan minua takapuoleen (amerikkalaisten sanontoja pakko välillä lainailla). Paniikinomainen “en mene. Menen. En mene. MENEN!”-syöksy katulaulajaa kurkkaamaan kesken fantastisen Flute of Shame-keikan oli vasta alkua. Tulevaan toiseen näytökseen ei varsinaisesti liity valinnantuskaa, mutta tuskaa kuitenkin, kun sydämenriekale haikailee muualle - niin lähelle, mutta niin kauas - kesken taatusti unohtumattoman upean illan.

Vääntääkseni aivoni tilanteeseen sopivammalle taajuudelle, löin Koopit koneeseen, eli katselin ja kuuntelin pitkästä aikaa Idols-esityksiä melkein kolmen vuoden takaa. Liikutuin sekä esityksistä että niiden synnyttämistä muistoista. Koopin ensimmäinen kunnon live-veto “With or without you” vei jalat alta, mutta olisin ehkä vielä rämpinyt pystyyn, ellei seuraava “Show must go on” olisi nuijinut takaisin maahan. Se oli täydellisen epätäydellinen esitys, missä ääntä reviteltiin niin paljon, että se oikeasti repeili. Jatkossa Koop hurmasi hassulla suomi-aksentillaan sekä korvamonitoriongelman - tai ehkä sittenkin ihan liian tunteikkaan tilanteen - takia täysin pieleen menneellä isänpäivälaulullaan. Mutta mikä riemu, kun katastrofia seurannut “Mustang Sally” meni mielettömän upeasti!

Koop ei siis koukuttanut minua loistamalla... tai toki silläkin, mutta lisäksi mokailemalla - olemalla epätäydellinen ja inhimillinen. Jos siis julistan, että joku ei ole täydellinen, niin se ei tarkoita täydellistä huonompaa, vaan todennäköisemmin tärkeämpää ja rakkaampaa.

Nyt Koop-fanitukseni on hieman tasaantunut. Osasyynä on tämä uudempi hurahdus, joka varastaa ison osan huomiosta, vähän kuin taaperona viilettävä iltatähti veisi verrattuna omillaan pärjäävään esikoiseen. Mutta aavistuksen on saattanut vaikuttaa myös tietty ennakoitavuus. Koopin trion keikat ovat ehkä hioutuneet turhan täydellisiksi, samoja upeita hetkiä toistaviksi, jolloin sen toisen yllätykselliset “pikkuvikaiset” herättävät vahvempia tunteita. En sentään suosittele mokaamaan joka toista keikkaa. Kuulijoista suurempi osa lienee normaalimpia ei-fani-ihmisiä, joille keikka ei ole yksi kymmenistä, vaan ainutkertainen. Seuraava tulee olemaan sen verran ainutkertainen minullekin, että on pakko saada se ihanan epätäydellistä haikaileva sydämenriekaleeni hiljenemään.