- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Olen tuskaillut tämän keikkaraportin aloittamista jo päiväkausia. Ajan ja tekstikilometrien tuhlaus hirvittää, mutta joku sisäinen pakko tähän ajaa - naputtelemaan sekopäiset keikkafilosofoinnit maailmalle, pois päästä pyörimästä (ja aloitusarpomisen lisäksi juttu jäi vielä lähes valmiina muiden kiireiden jalkoihin, ja vaatii nyt jo pienen jatkokeikkaepilogin). Tuskaa tuottaa myös unelmieni tuplakeikkaillan kahden esiintyjän väistämätön vertailu. Oman pään sisällä teen sitä koko ajan, halusin tai en, mutta että vielä julkisesti... Tätä analogiaa lienen käyttänyt ennenkin, mutta tuntuu kuin arvioisin kumpi omista lapsista on ihanampi.
Ristiriitaiset tuntemukset edelsivät myös itse keikkaa. Innostukseen sekoittui suoranaista pelkoa. Kohtaisivatko kaksi fanitusmaailmaani, vai törmäisivätkö niin, että rusentuisin niiden väliin? Miten pystyisin luovimaan kahden “leirin” välillä - Koop-fanien, joista osa suorastaan inhoaa Eliasta, ja Elias-hurahtaneiden, jotka eivät pysty käsittämään “syrjähyppijän” intoilua muusta musiikista, edes sellaisesta, joka oli syvällä sydämessäni jo ennen kuin Eliaksesta tiesinkään? Haaste helpottui hieman harmillisella tavalla, kun Koop-faniystäväni loistivat poissaolollaan. Toki minäkin olisin vaihtanut torstaisen Liberté-illan viikonlopun kolmen keikan putkeen, ellei se olisi ollut omituisen Koop-Elias-kohtaloni sanelema pakko (aiempien twilight zone-sattumien perään liitettäköön edellisviikon Flute of Shame-kirkkokonsertti, mistä jouduttiin Kaisaniemen Iguanaan viisi minuuttia ennen kuin Elias ja Markus aloittivat viikottaisen duosettinsä).
Entä miten pystyisin luovimaan itse esiintyjien, kahden “ihkun idolini” välillä? Jotenkin epäilen, ettei avaukseni - möläyttää halauksella tervehtineelle Koopille, että olin tullut lähinnä Eliaksen takia - ollut paras mahdollinen, mutta niin minua. Liian suoria sanoja ja turhan hölmöä huumoria, jota voin vain toivoa jonkun joskus ymmärtävän. Mutta tottahan se oli. Iltaa oli odotettu nimenomaan Eliaksen suurena tilaisuutena, ensimmäisenä bändikeikkana vuoden tauon jälkeen, siinä missä Koopin trio oli rampannut meillä Lappeenrannassakin samantyylisellä setillä syksyn mittaan useita kertoja.
Mukavammalla tavalla keskittymistä häiritsivät yleisön sekaan soluttautuneet, väkisin välillä näkökentässä vilahtaneet Hämäläisen muusikkoveljekset. Erityisesti Markuksen tiivis keikkaseuranta ja muutakin yleisöä herätellyt tahdin taputus ilahdutti. Aito ammattilainen arvosti lavalle pakkautunutta taitoa ja lahjakkuutta, ja ammensi ehkä inspiraatiota omaankin esiintymiseen - ellei sitten vaan vahtinut silmä kovana, miten Koop kohteli häneltä lainaamaansa kitaraa.
Flute of Shamen setti oli siis taattua, tuttua laatua - taianomaisen taidokasta stemmalaulua, menevää soittoa ja huumorilla höystettyä yleisönvalloitusta. Jotta tämä sepustus edes etäisesti muistuttaisi oikeaa keikkaraporttia, mainitsen, että keikan kohokohtia oli kitaristi James Lascellesin kirjoittama, dramaattinen maihinnousukuvaus We Will Rise, joka Pictures on My Wall-sinkkuhitin rinnalla saa odottamaan trion toukokuussa ilmestyvää albumia kuin kuuta nousevaa. Every Song I Hear on kuulunut Koopin keikkasettiin lähes aina, ja oli varmasti tuttu bändiä vähemmän kuulleillekin. Cover-puolella Stingin Englishman in New York sopii Suomeen asettuneille brittiherrasmiehille kuin nenä päähän, ja Celine Dionin Think Twice todistaa kerta toisensa jälkeen, että on varaa pelleilläkin, kun oikeasti osaa. Koopin oma kaunis balladi Bright Lights rauhoitti tunnelman hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hulvattoman hauska, kuten aina - jopa kirkkokonserteissa, mutta hillitymmin, tilaan ja tilanteeseen mukautuen.
Eliaksen keikkojen kuvailemiseen eivät “taatut ja tutut” sovellu - ainoat vakiot ovat riipaisevan koskettava ääni ja käsittämättömän kitarankäsittelytaito. Esiintyminen on joka kerta erilaista, ja biisilistakin vaihtelee niin, ettei siitä voi ennakkoon arvata kuin muutaman helmen, jos niitäkään. Alkusyksyn Amur-festareilla iloisella itsevarmuudella pelkkiä omia kappaleitaan tykittänyt tähtikaksikko oli vaihtunut cover-painotteista illallistaustamusiikkia ilman show-elementtejä soittelevaan duoon. Välillä riemastuttavasti rentoutunut Elias oli taas piiloutunut musiikkiinsa, silmät tiukasti kiinni, yleisökontaktina vain lumoava laulu ja hymynvälähdykset kappaleiden välillä.
Murehdin, miten ihana "ujo trubaduurini" ottaisi rock-klubin lavan haltuun, mutta turhaan - saimme kokea SHOWn. Elias loisti lavalla, Markus rinnallaan tasavahvana, komealla, veljensä raspia pehmeämmällä äänellä. Aiemmin julistin veljesten kitaraduon parhaaksi kokoonpanoksi Eliakselle, mutta Markuksen cover-bändin, Brand New Classics:in, kompatessa jouduin toteamaan, että kunnon bändimeininki on vielä huikeampaa. Bändin tuki toi Eliaksesta esiin voimaa ja vimmaa, jota ei oltu nähty edes X factor-finaalin suurella lavalla, mutta myös rohkeutta heittäytyä hassutteluun, jota arvostan yli kaiken. Riehakas riemu on tarttuvaa, ja liikutuskin korostuu, kun sitä maustetaan välinaurulla.
Keikan helmiä olivat mm. Bob Said, Eliaksen X factor-seikkailua edeltäneen Gusto-bändin biisi, jonka kuulin vihdoin ensimmäistä kertaa isona bändiversiona - ei sillä, etteikö taikasormitrubaduuri saisi sitä toimimaan komeasti itsekseenkin. Myös hilpeä country-ralli Chicken Fried sai rytmiryhmästä uutta voimaa verrattuna kepeämmin ilakoivaan duoversioon. Vielä julkaisematon, ihana-ihana-ihana A Hundred Summers herkisteltiin akustisena välipalana - sen saamista levylle asti vasta odotankin! Toinen herkkis oli Eliaksen jo vuosia sitten kynäilemä Don’t Say a Word, mutta muuten edettiin vauhdikkaalla, viihdyttävällä materiaalilla. Hulvaton King of the Road kuultiin kolmiäänisenä a capella-versiona, kun veljesten muusikkoystävä Brian vieraili lavalla. Top of the World-kappaleessa hän ei vielä laulanut mukana, vaikka oli ollut vuosia sitten mukana sitä kirjoittamassa.
Niin paljon kun Eliaksen ääntä rakastankin, tämän keikan sykähdyttävimpinä hetkinä hän ei edes laulanut, vaan paukutti naama aurinkona rytmisoitinta Markuksen sooloillessa Just a Gigolo-kappaletta - mieletön yllätysnumero! Sen myötä alkuillan istuskellut yleisö liikahteli vihdoin tanssilattialle - Markuksen käskystä. Biisi olisi kuulemma ollut muuten korni.
Ensimmäinen encore, Old Time Rock’n’Roll villiinnytti meidät muutamat hurjat peräti pomppimaan. Pomppimisesta - tai pikemminkin ensimmäisen setin istuskelusta - sain keikan jälkeen palautetta Flute of Shame-basisti Dane Stefaniukilta. Puolustauduin sillä, ettei jäyhä suomalainen uskalla tanssia ilman lupaa, jonka vasta Markus älysi antaa, mutta lupasin kuitenkin pomppia myös heidän seuraavalla keikallaan (joka onneksi ei enää ole jouluinen kirkkokonsertti). Toinen rauhallisempi encore, Bob Dylanin I Shall Be Released, tiivisti tunnelmaa vielä pykälän - Markus osoitti toistamiseen loistavaa tilannetajua kutsumalla illan ensimmäisen bändin lavalle fiilistelemään.
Yhteislopetus oli kuin minua varten taiottu, ja keikkailuhistoriani tunteikkaimpia hetkiä. Sehän tuossa yhteiskeikkaillassa oli minulle se pointti - haave saada minun “ihkut” ja tärkeät löytämään toisensa ja ehkä jopa virittelemään lisää yhteistyökuvioita (vaikka itse kuuntelen heitä edelleen mieluummin erikseen, vähemmällä vertailulla). Vaikka Elias kumppaneineen varasti shown Libertéssä, uskoisin, että ajatustenvaihdosta olisi hyötyä nimenomaan hänelle. Koop bändeineen on ikään kuin vuoden edellä, taistelut oman tien löytämiseksi laulukisamenestyksen jälkeen vahvemmin voiton puolella. Ja kuten olen ennenkin todennut, kahden idolini taustatarinoiden yhteneväisyys on yhtä kohtalonomainen kun se, miten heidän keikkojaan on jatkuvasti paiskottu tielleni peräkkäin (ja onneksi vain kerran pahasti päällekkäin). Molemmat ovat kasvaneet ulkomailla, englanti vahvimpana kielenään, olleet koulukiusattuja, mutta vahvistuneet siitä, menettäneet toisen vanhempansa liian aikaisin, ja pian sen jälkeen eksyneet isoon laulukisaan voittamaan sen - ja huomanneet, ettei “idolin” tai “jonkun äxän” (kuten Elias omaksi tittelikseen korjasi) tie omanlaiseen musiikkimenestykseen olekaan mutkaton. Ystävyyttä ei voi pakottaa, mutta nämä kaksi taustajoukkoineen - myös ulkomailla kasvaneet duo- ja trio-kumppanit - komentaisin mielelläni kimpassa kaljalle, tuulettamaan tunteitaan musiikkibisneksestä, sekä suomalaisista, jotka eivät osaa edes tanssia käskemättä.
Tähän jäin noin viikko sitten, ja nyt vielä se uhkaamani epilogi. Pari viikkoa Liberté-keikan jälkeen oltiin taas Iguanassa kuuntelemassa Eliaksen ja Markuksen “illallistaustamusiikkia”. Suhtauduin keikkaan ennakkoon hieman varauksellisesti - miten vaisulta mahtaisi eleetön duo-kitarointi vaikuttaa bändishown jälkeen? Mutta tällä kertaa esiintyminen oli iloisempaa, ja runsaampi yleisö paremmin mukana. Syntyi juuri se valloittava vuorovaikutuksen kierre, mitä olen joillakin Eliaksen keikoilla kaivannut. Elias syttyi yleisöstä ja sen seurauksena yleisö entistä enemmän Eliaksesta - sekä taustasoittajasta tasavahvaksi duokumppaniksi nousseesta Markuksesta, jonka bravuurit (Chicken Fried, Chasing Cars, Highway to Hell...) ovat keikkojen helmiä. Keikka oli tietysti täysin erilainen, ja rauhallisempi kuin rock-klubilla - mutta niin ihana. Sydämessä sykki pakahduttava ylpeys lahjakkaista muusikkoveljeksistä, sekä kiitollisuus siitä, että saan olla mukana seuraamassa heidän uraansa.
Ristiriitaiset tuntemukset edelsivät myös itse keikkaa. Innostukseen sekoittui suoranaista pelkoa. Kohtaisivatko kaksi fanitusmaailmaani, vai törmäisivätkö niin, että rusentuisin niiden väliin? Miten pystyisin luovimaan kahden “leirin” välillä - Koop-fanien, joista osa suorastaan inhoaa Eliasta, ja Elias-hurahtaneiden, jotka eivät pysty käsittämään “syrjähyppijän” intoilua muusta musiikista, edes sellaisesta, joka oli syvällä sydämessäni jo ennen kuin Eliaksesta tiesinkään? Haaste helpottui hieman harmillisella tavalla, kun Koop-faniystäväni loistivat poissaolollaan. Toki minäkin olisin vaihtanut torstaisen Liberté-illan viikonlopun kolmen keikan putkeen, ellei se olisi ollut omituisen Koop-Elias-kohtaloni sanelema pakko (aiempien twilight zone-sattumien perään liitettäköön edellisviikon Flute of Shame-kirkkokonsertti, mistä jouduttiin Kaisaniemen Iguanaan viisi minuuttia ennen kuin Elias ja Markus aloittivat viikottaisen duosettinsä).
Entä miten pystyisin luovimaan itse esiintyjien, kahden “ihkun idolini” välillä? Jotenkin epäilen, ettei avaukseni - möläyttää halauksella tervehtineelle Koopille, että olin tullut lähinnä Eliaksen takia - ollut paras mahdollinen, mutta niin minua. Liian suoria sanoja ja turhan hölmöä huumoria, jota voin vain toivoa jonkun joskus ymmärtävän. Mutta tottahan se oli. Iltaa oli odotettu nimenomaan Eliaksen suurena tilaisuutena, ensimmäisenä bändikeikkana vuoden tauon jälkeen, siinä missä Koopin trio oli rampannut meillä Lappeenrannassakin samantyylisellä setillä syksyn mittaan useita kertoja.
Tuntemukseni keikan aikana seurasivat ennakkoinnostuksen tasoa. Illan aloittanut trio jäi lämmittelijän rooliin, vaikka oli tavanomaisen loistava - tai koska oli tavanomaisen loistava, ilman mitään uutta tai yllättävää. Lisäksi noteerasin taas, miten keikkafiilikseen vaikuttaa kaikki mahdollinen - oma mielentila, keikkaseura ja sen mielentila, sekä yleinen yleisössä vallitseva tunnelma. Pari viikkoa aiemmin oltiin ihanassa Flute of Shame-faniporukassa huojuttu Loviisan Alexian lavan edessä, kädet toistemme harteilla, silmät ilon kyyneleitä kimmeltäen. Liberté-keikan seurasin tavallaan ihan itsekseni, pohtien miten Elias-fanit selkäni takana mahtoivat menosta ajatella, nauttivatko mukana, vai odottivatko vain seuraavaa esiintyjää.
Mukavammalla tavalla keskittymistä häiritsivät yleisön sekaan soluttautuneet, väkisin välillä näkökentässä vilahtaneet Hämäläisen muusikkoveljekset. Erityisesti Markuksen tiivis keikkaseuranta ja muutakin yleisöä herätellyt tahdin taputus ilahdutti. Aito ammattilainen arvosti lavalle pakkautunutta taitoa ja lahjakkuutta, ja ammensi ehkä inspiraatiota omaankin esiintymiseen - ellei sitten vaan vahtinut silmä kovana, miten Koop kohteli häneltä lainaamaansa kitaraa.
Flute of Shamen setti oli siis taattua, tuttua laatua - taianomaisen taidokasta stemmalaulua, menevää soittoa ja huumorilla höystettyä yleisönvalloitusta. Jotta tämä sepustus edes etäisesti muistuttaisi oikeaa keikkaraporttia, mainitsen, että keikan kohokohtia oli kitaristi James Lascellesin kirjoittama, dramaattinen maihinnousukuvaus We Will Rise, joka Pictures on My Wall-sinkkuhitin rinnalla saa odottamaan trion toukokuussa ilmestyvää albumia kuin kuuta nousevaa. Every Song I Hear on kuulunut Koopin keikkasettiin lähes aina, ja oli varmasti tuttu bändiä vähemmän kuulleillekin. Cover-puolella Stingin Englishman in New York sopii Suomeen asettuneille brittiherrasmiehille kuin nenä päähän, ja Celine Dionin Think Twice todistaa kerta toisensa jälkeen, että on varaa pelleilläkin, kun oikeasti osaa. Koopin oma kaunis balladi Bright Lights rauhoitti tunnelman hetkellisesti. Enimmäkseen se oli hulvattoman hauska, kuten aina - jopa kirkkokonserteissa, mutta hillitymmin, tilaan ja tilanteeseen mukautuen.
Eliaksen keikkojen kuvailemiseen eivät “taatut ja tutut” sovellu - ainoat vakiot ovat riipaisevan koskettava ääni ja käsittämättömän kitarankäsittelytaito. Esiintyminen on joka kerta erilaista, ja biisilistakin vaihtelee niin, ettei siitä voi ennakkoon arvata kuin muutaman helmen, jos niitäkään. Alkusyksyn Amur-festareilla iloisella itsevarmuudella pelkkiä omia kappaleitaan tykittänyt tähtikaksikko oli vaihtunut cover-painotteista illallistaustamusiikkia ilman show-elementtejä soittelevaan duoon. Välillä riemastuttavasti rentoutunut Elias oli taas piiloutunut musiikkiinsa, silmät tiukasti kiinni, yleisökontaktina vain lumoava laulu ja hymynvälähdykset kappaleiden välillä.
Murehdin, miten ihana "ujo trubaduurini" ottaisi rock-klubin lavan haltuun, mutta turhaan - saimme kokea SHOWn. Elias loisti lavalla, Markus rinnallaan tasavahvana, komealla, veljensä raspia pehmeämmällä äänellä. Aiemmin julistin veljesten kitaraduon parhaaksi kokoonpanoksi Eliakselle, mutta Markuksen cover-bändin, Brand New Classics:in, kompatessa jouduin toteamaan, että kunnon bändimeininki on vielä huikeampaa. Bändin tuki toi Eliaksesta esiin voimaa ja vimmaa, jota ei oltu nähty edes X factor-finaalin suurella lavalla, mutta myös rohkeutta heittäytyä hassutteluun, jota arvostan yli kaiken. Riehakas riemu on tarttuvaa, ja liikutuskin korostuu, kun sitä maustetaan välinaurulla.
Keikan helmiä olivat mm. Bob Said, Eliaksen X factor-seikkailua edeltäneen Gusto-bändin biisi, jonka kuulin vihdoin ensimmäistä kertaa isona bändiversiona - ei sillä, etteikö taikasormitrubaduuri saisi sitä toimimaan komeasti itsekseenkin. Myös hilpeä country-ralli Chicken Fried sai rytmiryhmästä uutta voimaa verrattuna kepeämmin ilakoivaan duoversioon. Vielä julkaisematon, ihana-ihana-ihana A Hundred Summers herkisteltiin akustisena välipalana - sen saamista levylle asti vasta odotankin! Toinen herkkis oli Eliaksen jo vuosia sitten kynäilemä Don’t Say a Word, mutta muuten edettiin vauhdikkaalla, viihdyttävällä materiaalilla. Hulvaton King of the Road kuultiin kolmiäänisenä a capella-versiona, kun veljesten muusikkoystävä Brian vieraili lavalla. Top of the World-kappaleessa hän ei vielä laulanut mukana, vaikka oli ollut vuosia sitten mukana sitä kirjoittamassa.
Niin paljon kun Eliaksen ääntä rakastankin, tämän keikan sykähdyttävimpinä hetkinä hän ei edes laulanut, vaan paukutti naama aurinkona rytmisoitinta Markuksen sooloillessa Just a Gigolo-kappaletta - mieletön yllätysnumero! Sen myötä alkuillan istuskellut yleisö liikahteli vihdoin tanssilattialle - Markuksen käskystä. Biisi olisi kuulemma ollut muuten korni.
Ensimmäinen encore, Old Time Rock’n’Roll villiinnytti meidät muutamat hurjat peräti pomppimaan. Pomppimisesta - tai pikemminkin ensimmäisen setin istuskelusta - sain keikan jälkeen palautetta Flute of Shame-basisti Dane Stefaniukilta. Puolustauduin sillä, ettei jäyhä suomalainen uskalla tanssia ilman lupaa, jonka vasta Markus älysi antaa, mutta lupasin kuitenkin pomppia myös heidän seuraavalla keikallaan (joka onneksi ei enää ole jouluinen kirkkokonsertti). Toinen rauhallisempi encore, Bob Dylanin I Shall Be Released, tiivisti tunnelmaa vielä pykälän - Markus osoitti toistamiseen loistavaa tilannetajua kutsumalla illan ensimmäisen bändin lavalle fiilistelemään.Yhteislopetus oli kuin minua varten taiottu, ja keikkailuhistoriani tunteikkaimpia hetkiä. Sehän tuossa yhteiskeikkaillassa oli minulle se pointti - haave saada minun “ihkut” ja tärkeät löytämään toisensa ja ehkä jopa virittelemään lisää yhteistyökuvioita (vaikka itse kuuntelen heitä edelleen mieluummin erikseen, vähemmällä vertailulla). Vaikka Elias kumppaneineen varasti shown Libertéssä, uskoisin, että ajatustenvaihdosta olisi hyötyä nimenomaan hänelle. Koop bändeineen on ikään kuin vuoden edellä, taistelut oman tien löytämiseksi laulukisamenestyksen jälkeen vahvemmin voiton puolella. Ja kuten olen ennenkin todennut, kahden idolini taustatarinoiden yhteneväisyys on yhtä kohtalonomainen kun se, miten heidän keikkojaan on jatkuvasti paiskottu tielleni peräkkäin (ja onneksi vain kerran pahasti päällekkäin). Molemmat ovat kasvaneet ulkomailla, englanti vahvimpana kielenään, olleet koulukiusattuja, mutta vahvistuneet siitä, menettäneet toisen vanhempansa liian aikaisin, ja pian sen jälkeen eksyneet isoon laulukisaan voittamaan sen - ja huomanneet, ettei “idolin” tai “jonkun äxän” (kuten Elias omaksi tittelikseen korjasi) tie omanlaiseen musiikkimenestykseen olekaan mutkaton. Ystävyyttä ei voi pakottaa, mutta nämä kaksi taustajoukkoineen - myös ulkomailla kasvaneet duo- ja trio-kumppanit - komentaisin mielelläni kimpassa kaljalle, tuulettamaan tunteitaan musiikkibisneksestä, sekä suomalaisista, jotka eivät osaa edes tanssia käskemättä.
Tähän jäin noin viikko sitten, ja nyt vielä se uhkaamani epilogi. Pari viikkoa Liberté-keikan jälkeen oltiin taas Iguanassa kuuntelemassa Eliaksen ja Markuksen “illallistaustamusiikkia”. Suhtauduin keikkaan ennakkoon hieman varauksellisesti - miten vaisulta mahtaisi eleetön duo-kitarointi vaikuttaa bändishown jälkeen? Mutta tällä kertaa esiintyminen oli iloisempaa, ja runsaampi yleisö paremmin mukana. Syntyi juuri se valloittava vuorovaikutuksen kierre, mitä olen joillakin Eliaksen keikoilla kaivannut. Elias syttyi yleisöstä ja sen seurauksena yleisö entistä enemmän Eliaksesta - sekä taustasoittajasta tasavahvaksi duokumppaniksi nousseesta Markuksesta, jonka bravuurit (Chicken Fried, Chasing Cars, Highway to Hell...) ovat keikkojen helmiä. Keikka oli tietysti täysin erilainen, ja rauhallisempi kuin rock-klubilla - mutta niin ihana. Sydämessä sykki pakahduttava ylpeys lahjakkaista muusikkoveljeksistä, sekä kiitollisuus siitä, että saan olla mukana seuraamassa heidän uraansa.
Kommentit
Lähetä kommentti