Kutsu mua

Tätä on nyt liikkeellä, ja inspiraation oman tarinani jakamiseen sain ystäväni kirjoituksesta. Minua ei varsinaisesti kiusattu - kai? Aktiivista nimittelyä muistan vain yhdeltä kesäleiriltä - pieni kotoisa koulu varmaan auttoi siinä - mutta melko usein "seisoin kentän laidalla" kuin Wheelerin Muukalainen. Väli- ja liikuntatuntien valintarivistöjen ohella selkein traumani ovat syntymäpäiväjuhlat, joille kutsun saivat kaikki muut kahden pienen luokan tytöt. Se, että myöhemmin ystävystyin sankarin kanssa varmaan lässäyttää tämän tarinan draaman täysin. Olin enemmän oman heikon itsetuntoni uhri kuin ulkopuolisten kiusaajien - ja opin samalla syyttämään itseäni kaikesta. Olisikin helpompi edes joskus tuomita joku muu ääliöksi eikä miettiä aiheutanko toisissa ääliökäytöstä omilla komplekseillani.

Lukioajoilta minulla on hyviä muistoja luokkahengestä, mutta yksinäisempi ala- ja yläaste jätti jälkensä. Ystävyyssuhteiden rakentaminen vaikeutuu, kun miettii viihtyvätkö ihmiset kanssani vain olosuhteiden vuoksi. Minulla on koko aikuisikäni ollut "teemakavereita" - opiskelukavereita, imetystuki-ihmisiä, muskari-äitejä, ja myöhemmin keikka- ja fanituskavereita, ihania ystäviä, joiden kanssa tulee vietettyä aikaa vain sen yhden asian ympärillä. Opiskelukaverit levisivät ympäri maata, lapset kasvoivat, eivätkä enää koonneet äitejä kerhoihin ja hiekkalaatikon reunalle. Fanikavereiden kanssa käydään keikoilla harvenevaan tahtiin - parhaiden kanssa jopa muiden keikoilla kuin sen alkuperäisen yhdistävän tekijän, muttei juurikaan tavata muuten.

Monilla on työkavereita, joiden kanssa käyvät kahvittelemassa, mutta enpä minä alani miesporukoita ole kotiini osannut kutsua (muutama ihana kävi sentään auttamassa taloprojektissa aikoinaan). Liikuntakeskuksella jutustelen tuttujen naamojen kanssa, mutten tiedä kuin muutaman nimen. Tartun innokkaasti kaikenlaisiin kahvittelutekosyihin, kippoja, kynttilöitä ja ties mitä kauppaaviin kotikutsuihin, mutta se, että kutsuisin ystävän kylään ihan muuten vaan, saati, että "tuppautuisin" omasta aloitteestani jonkun luo, on äärimmäisen harvinaista.

Sellaista "bestistä", jolle ensimmäisenä soittaisin elämäni tärkeistä käänteistä, minulla ei ole ollut käytännössä koskaan. Ehkä osittain sen seurauksena en ole oppinut soittelemaan, juuri kenellekään - tiedä millainen erakko olisin ilman Facebookia. Vilkaisin tätä varten parin viikon puhelulogiani. Oman perheen "missä olet, koska tulet" -pikapuhelujen lisäksi listalla näkyi anoppi, terveyskeskus, pari puhelinmyyjää ja jopa yksi ystävä - oltiin kai keikkaseuralaisen kanssa etsitty toisiamme kaupungilta. Saan tartuttua luuriin vain kun on konkreettista, kiireellistä asiaa - tärkeääkin saatan yrittää ensin jollain tekstipohjaisella viestimellä.

Lukiolaisten käynnistämä kiusaamisen vastainen kampanja kannustaa siis ottamaan omakuvan kyltin kanssa, jossa yliviivaa haukkumasanat, joista on saanut kärsiä, ja korvaa ne kannustavilla nimityksillä. En taida saada kuvaa otettua, varsinkaan kun en muista ovatko muut kuin minä niitä negatiivisia sanoja itseeni kohdistanut. Jos ottaisin, kai siinä läski korvautuisi vahvalla, ja hullu innostuvalla, tai jotain sinne päin.

Englanniksi kirjoittanut ystäväni käänsi #kutsumua-tunnisteen #theycallme:ksi. Minusta tuo olisi suoremmin käännettynä #callme, tosin ilmiselvällä riskillä, että se ymmärrettäisi väärin - mutta toisaalta ihan oikein. Kiusatut tai ihan omalla epävarmuudellaan epäsosiaalisiksi kasvaneet voisivat tarvita juuri sitä - että joku soittaisi, kysyisi mitä kuuluu, ja ehdottaisi parhaassa tapauksessa tapaamistakin. Kun emme itse ehkä osaa.