Ylpeys, lankeemus ja pystyynponnistus

Rytmitän taas keikkaraportteja liikunta-annoksella. Olen jo kuukausia suunnitellut bodypump-päiväkirjan jatko-osaa, eli painojen ja fiilisten muistiinkirjaamista. Tarinaan tuli erilainen näkökulma, kun jokunen viikko sitten kipeytin selkäni niin, etten kyennyt liikkumaan kuin varovasti köpötellen. Ylpeys käy lankeemuksen edellä - olin ehkä ollut liiankin tyytyväinen siihen, miten hyvin kroppani on kestänyt rankahkoa liikuntaa, tukevasti mukana pysyvästä ylipainosta huolimatta.

Liikuntakeskuksen jäsenyysajaltani muistan vain muutaman yksittäisen liikuntaa vaikeuttaneen pikkukrempan. Olen polvivaivaista sukua, ja polvet taisivat kipuilla jo nuorena, mutta kuuden vuoden säännöllisen jumppailun aikana polvi on protestoinut vain muutaman pienen hetkisen, liikuntaa kertaakaan keskeyttämättä. Keväällä joku lihaskiinnike kyynärtaipeessa aristi hauiskäännössä, mutta sekin helpotti, kun kesäohjelmassa siirryttiin pelkkiin irtopainoihin - ehkä tanko oli vääntänyt kättä huonoon asentoon. 

Mutta nyt - selkä hajalla, oletettavasti bodypumpin kyykyissä kipeytynyt. Olin tosin jo pitkin kevättä valitellut, että selkä on aamuisin niin jäykkä, että kyljenkääntäminen koskee, joten tuomitsin sänkyni. Ehkäpä nuo kymmenen vuotta vanhat patjat olikin syytä vaihtaa, mutta hätkähdin joutuneeni ojasta allikkoon, kun upposin aiempaa pehmeämmälle patjalle. Mutta eipä selkä vetreytynyt miehen jämäkämmällä petipuolikkaallakaan. 

Onnekkaan vähävaivaisena olen uusavuton avun hakemisen kanssa - mitä tässä pitäisi, lääkäriinkö? - mutta sain vihdoin varattua fysioterapeutin. Muutaman päivän päässä siinsi kovasti odotettu, pitkä ja raskas keikkaristeily, joten jotain oli pakko yrittää. Fysioterapeuttia olin kai lopulta valmis jopa suosittelemaan, mutta ensivaikutelma oli karu. Ilman ennakkovaroitusta tökittiin akupunktioneulaa selkään, ja lopuksi - myös täysin varoittamatta - "rusauteltiin" lihasjumeja auki. Itse tykkäisin siitä, että potilaalle puhutaan - varsinkin ennen säikäyttäviä toimenpiteitä. 

Hoidon lomassa terapeutti osasi sentään sanoa juuri oikeita sanoja. Hän kyseli, että olenko kokeillut grit strength:iä - eli suositteli rajuinta rääkkiä, mitä kuntoklubillani (tietääkseni) on tarjolla. Ihan heti en ollut menossa, kun epäilen, että selkäoireiluni alkupiste oli kramppi kevään grit-tunnilla, neljännellä ja viimeisellä kokeilukerralla. Mutta silti - suoranainen käsky jatkaa pumppia oli aikamoinen helpotus, kun odotin vihjailua, että pitäisi alkaa hakeutua mummojen fysiokimppaan.

Tiistana ja keskiviikkona kävin hoidossa, ja älysin vihdoin terapeutin ohjeiden mukaan hautoa selkää kylmällä - siihen asti ainoa helpotus oli ollut pikkimatto, se muovipiikeillä varustettu lärpäke, joka oli vuosikaudet kerännyt pölyä TV-hyllyn alla. Torstaina matkustin neljä tuntia junalla Turkuun, tuskitta - ja riemuitsin kun pystyin suhteellisen rennosti riehumaan risteilylaivan tanssilattialla. Maanantaina kävin vielä yhden hoidon, joka nyt oli jo miellyttävähköä hierontaa, ilman neuloja, ja muutama tunti sen jälkeen kokeilin erittäin varovaisesti pumppia. Kyykkyihin laitoin alle puolet ennätyspainoistani, ja muissakin sarjoissa vähensin kiekkoja reilusti - mistä tuli sitten ihan mukava mielleyhtymä: olisikohan siitä pari-kolme vuotta, kun veivasin suurin piirtein noilla "supervarovaisilla" painoilla ihan vakituiseen, uskomatta, että koskaan hirveästi edistyisin. Joten tässä, tilannekatsaus, jotta itse muistan nämä huippuhetket, jos tästä vähitellen alkaa ikä voimia verottaa (43 alkaa väkisin lähestyä keski-ikää, vaikka yli 90 vuotiaaksi aikoisikin):

• Alkulämmittely: tehty välillä jopa kutosilla, vaikka suositus on 2.5-5kg per pääty. Supervarovaisena laitoin 3.5kg, mutta nyt olen palannut vallan hyviin vitosiin
• Kykky: tänä kesänä vakiintuneesta 12.5 kilon ennätyksestä tipautin ensin vitosiin, ja lisäilin vähitellen 8.5 kiloon. En tiedä uskallanko kovin pian - tai ikinä - palata ennätyspainoihin, mutta ehkä ne kympit voisi vielä ladata. Vertailla ei saisi, mutta hieman liian itsetyytyväisenä olen havainnut, että minun tankoani raskaammin lastattuja nostelevat yleensä vain miehet tai todella urheilulliset naiset - paitsi juuri kyykyissä, joissa annan tasoitusta nostelemalla reiluhkosti "luomupainoa"
• Rinta: palasin jo normaaleihin 8.5 kiloisiin, jotka tuntuvat itse asiassa aika mahtavilta (muistan ajan, jolloin punnersin 3.5 kiloisia hirveän huolella, ettei olkapää olisi kipeytynyt). Jossain tämän kevään sarjassa, missä penkkipunnerruksia oli vähän, tuli testattua kympit!
• Selkä: edellisessä sarjassa, missä tankoa ei tuupattu kertaakaan pään yläpuolelle, kokeilin kymppejä, mutta 8.5kg on aika vakiintunut setti. Nyt tein vielä 7.5 kilosilla, ja lisäsin pienimmät kiekot lopussa. Kahdessa uusimmassa sarjassa on ollut etukyykkyjä levykiekon ylösnostolla, ja ne tuntuvat selän kannalta kaikkein hurjimmilta. Epäilen, että kokeilut kympin kiekolla vaikuttivat selän jumahtamiseen, joten taidan pysyä suosiolla vitosessa
• Ojentajat: normaalit 6 kiloiset taas käytössä, ja dippejäkin teen jotenkuten. Oman kropan paino estää haaveilemasta täysin tyylipuhtaista punnerruksista, kantapäät kaukana laudasta
• Hauis: yllättävän paljon piti varoa selkää tässäkin, mutta nyt liikuttelen taas (työllä ja tuskalla) vitosen irtokiekkoja. Vaihtoehtoisessa, minuutin pidemmässä versiossa, joutuisin varmaan keventämään, mutta muistan tehneeni sen ainakin kerran alusta loppuun. Tässä on mainittava, että joskus vuosia sitten (naispuolisen) FB-kaverin päivitys 6 kilon painoista hauistangosta kuulosti totaalisen utopistiselta - mutta nyt olen itsekin moiset testannut lyhyemmässä tankosarjassa
• Yhden jalan kyykky: kamalimmaksi jumppaliikkeeksi äänestetty, enkä ihmettele. Ihan sama miten pienet painot on - aina kramppaa vähintäänkin takajalan pohje. Alun kahden jalan osioon tapaan ottaa suositellut rinta-selkäpainot, ja sitten heitän tangon pois kyydistä. Tai siis lasken erittäin varovasti, ainakin nyt toistaseksi, selkävaiva tuoreena mielessä
• Olkapäät: tangon ylöstyönnöt ovat yllättävän raskaita selälle, joten vitosia en ole vielä uskaltanut palauttaa (4.5kg on jotenkin psykologisesti paljon helpompi). Tämä on kuitenkin se liike, jossa edistyminen on selkeintä. Minä, joka olen tuskaillut verhojen ripustusta ja jopa hiusten kääntämistä, kun en jaksanut käsivarsia kannatella, paiskon nykyään kymmenkiloiseksi lastattua tankoa kohti kattoa. Olen joskus paluumatkalla pukuhuoneeseen, havaittuani tunnilla vasta-alkajia, taivastellut juuri tätä ("ennen kilot, nyt vitoset!") - en suoraan uusille, vaan jollekin tutulle naamalle, kovaan ääneen. Tiedä sitten toimiiko "salakannustukseni"
• Vatsa: ei painoja, ja nyt pyörii aika helppo selinmakuusarja, mutta heitetään tähän nyt vaikka ihmetys siitä, että pystyn tekemään jopa sitä lankkuversiota, missä päkiät ovat penkillä ja kyynärpäät lattiassa - sitä, mitä pidin mahdottomana, kun se ensimmäisiä kertoja osui kohdalle
• Venyttely: kakkoslemppariksi noussut ohjaaja (komea nuori mies mies, kuinkas muutenkaan) miksasi kesäsarjan loppuun Chasing cars -kappaleen, joka aiheutti minulle yhden hieman paniikinomaisen "pitäisikö sittenkin lähteä keikalle"-kohtauksen (selityksenä toimikoon video, jonka tuohon linkitin - mutta poikkeuksellisesti en lähtenyt!). Tänään saan toivottavasti nauttia sen ihanuuden hieman rennommin, kun en aikonutkaan kieltää itseltäni viikonlopun keikkoja. Eli näin - jumppailustakin kierrytään näköjään lennokkaasti blogin pääaiheeseen

Täydennys: en tiedä tuliko tästä nyt fiilis, että tämä retostelee voimillaan. Ehkä, koska olen niistä sen verran tyytyväinen ja ylpeä. Kuulun kuitenkin niihin, jotka nuorena olivat tuplasti epäliikunnallisia: olin kömpelö lukutoukka, ja ehkä vielä niitä, jotka jätettiin yksin kentän laidalle muistakin kuin urheilutuloksellisista syistä. Toki kuuluin tenavana lähiurheiluseuraan, mutten liiemmin menestynyt, edes kuulantyöntäjänä, saati missään nopeutta, kuntoa ja ketteryyttä vaativassa. Laatikossa on kyllä kasa alakoulun hiihtopronssimitaleita, ja pari hopeistakin, kun meitä tyttöjä oli luokallani kolme. Aloin koukuttua liikuntaan vasta 1990-luvulla, päälle parikymppisenä, kun vaihto-opiskeluvuosi tarjosi hyvät liikuntamahdollisuudet ja seuraa step-aerobic-tunneille. Satunnaista steppiä harrastin sen jälkeenkin - tosin lapsivuodet pidin kai taukoa. Joten jos nyt täydellisestä rapakunnosta noustuani hieman ylpeilen, kai se on edes jotenkuten ymmärrettävää?