Kaksi välähdystä

Keikkakoosteen syysosa saa vielä odottaa, mutta tahdon kirjata pari tilannevälähdystä tuoreimmalta kahden risteilyvuorokauden reissulta. Laiva oli Viking Grace ja matkassa - ei kovin yllättäen - Brand New Classics ja Elias Hämäläinen. Voisin filosofoida aiheesta yleisemmin, käyttäen kuvitteellista laulukisa-artistia, ja bilebändiä, jonka solisti sattuu olemaan artistin veli, mutta kutsutaan heitä nyt yksinkertaisuuden vuoksi Eliakseksi ja Markukseksi.

Välähdys 1: Bändi aloittelee Elias solistinaan. Materiaali on tuttua: kisabravuureita ja pari kappaletta neljä vuotta sitten ilmestyneeltä debyyttialbumilta. Sitten soi "Sweet Home Alabama", jota olen tanssinut riemuissani ties miten monella bändikeikalla. Nyt ei huvittaisi. Päähäni tunkee ajatus, että tämä on kuultu liian monta kertaa. Kyse on kuitenkin artistista, jonka omaan materiaaliin aikanaan ihastuin totaalisen peruuttamattomasti. Tyyppi on tärkeä ja ääni lumoaa edelleen, mutta hetkellisesti tunnen itseni melkein huijatuksi. "Ostin" artistin, jonka ohjelmisto päivittyisi parin vuoden välein uuden albumin biiseillä, mutta sain trubaduurin, jonka setissä pääosa on lainattua, ja ainoat omat kappaleet, jotka yleisö saattaisi tunnistaa, ovat sieltä neljän vuoden takaa (toisaalta, sain myös paljon muuta, ja enemmän kuin olisin mitenkään osannut haaveilla, joten reklamaatiota on turha kirjoitella).

Kuin ajatukseni vaistoten, Elias heittää sekaan yhden uusimmista kappaleistaan, poikkeuksellisen räväkän biletysbiisin, ja olen taas mukana paitsi koko sielullani myös ruumiillani - "Take Me Now" on rajaton riemu tanssilattialla. Hyvin sitä muutkin mukana heiluvat, vaikka julkaisematonta aarretta tuskin kovin moni on kuullut. Risteilyn aikana peräti kolmesti kuultu kappale sykähdyttää syvästi joka kerta, enemmän kuin mikään muu koko reissulla, vaikka koko maailman parhaat biisit ovat käytettävissä.

Välähdys 2: Vihoviimeinen setti on meneillään, Markuksen neljäs, kun Elias on jo omat neljä vuorollaan vetänyt. Oletan, että loppua kohden rullataan tutulla discotyyppisellä potpurilla, mutta ilmoille tärähtääkin Bon Jovin "You Give Love a Bad Name", ei uutena, mutta tällä risteilyllä ainutkertaisena. Siinä hetkessä on kaikkien keikkavuosieni riemut yhdessä paketissa. Kappalehan on tärkeä muisto muinaiselta Pete Seppälä -kaudeltani (olipa se hullua aikaa - kymmenkunta keikkaa puolessatoista vuodessa...). Markus bändeineen on ottanut täydellisesti haltuun sen, samoilla nostalgia-arvoilla ryyditetyn "Disco Infernon", sekä "Mustang Sallyn" ja monta muuta Koopilta tuttua - mutta myös lukemattomia uusia ihanuuksia, vaikka toki lainattuja, kuten bilebändeillä tapaa olla.

Tiedostan kyllä, että tulen taas kaipaamaan muutakin - enemmän suomirockia ja -poppia (O'Jessiä, Ilpoa...), elämäni heavy-soundtrackia (Zero Ninea), vähän iskelmääkin, ja tietenkin myös sitä raspimpaa trubaduuriveljeä, mutta siinä hetkessä Markus bändeineen on koko elämä - kaikki mitä musiikin maailmassa tulisin ikinä tarvitsemaan. Ilman Eliaksen rohkeutta heittäytyä X factorin vietäväksi nämä "bränäritkin" olisivat jääneet minulta kokematta, mutta tältä reissulta palasin Markusta hehkuttaen.

Veljesten vertailua ei siis pysty välttämään, vaikka se järjetöntä onkin. Sisältääkö yhden kehuminen automaattisesti kritiikkiä toista kohtaan? Jos hermostun yhteen, joka ei tunnu millään saavan uutta materiaalia julkaistua, vähättelenkö samalla toista - saako se soitella rauhassa covereita, jonka kohdalla ei paremmasta tiedetä? Samanaikainen turhautuminen molempiin ei ainakaan auttaisi mitään eikä ketään, ja tilanne voi kääntyillä hetkellä millä hyvänsä, ja eri syistä. Ehkä koko setti Eliaksen omaa materiaalia turhauttaa vielä enemmän, kun muistuttaa edelleen suurelta yleisöltä tuntemattomiksi jäävistä aarteista. Ja mitähän hienouksia Markus piilottelee? Voisiko joku räjäyttää lukon sen pöytälaatikosta?

Kahdesta asiasta olen varma: eroon en näistä pääse enkä halua, ja toisen tukeminen ei millään voi olla toiselta pois. Voisin heittää tähän pitkän selostuksen missiostani, että kaikkien artistien sekä fanien pitäisi pitää toistensa puolia. Live-muusikon pahin kilpailija ei ole toinen live-muusikko, vaan kuuntelijan kotisohva - hyviä keikkapaikkoja on tässä matkan varrella menetetty pelottavaa tahtia. Mutta oleellisempaa juuri tässä tarinassa on se, että kyse on veljeksistä - menestykset ja pettymykset vuorottelevat, mutta pysyvät perheessä. Yhteinen etu on käsinkosketeltava keikkalistoilla: ilman yhteisiä laivakeikkoja bändin olisi paljon köyhempi, ja trubaduurin lähes tyhjä. Ehkä yhden kisakiihdytys imaisi toisenkin lentoon, mutta tällä hetkellä massiivisempi bändimoottori tuntuu kannattelevan molempia. Ei auta muu kuin kiinnittää turvavyö, ja toivoa, että matka jatkuu mielenkiintoisena, huolineen ja hurmoksineen.

Perinteinen jatkopätkä päivän rauhoittumisen jälkeen: oikeastihan tuo sweethomealabama-reaktioni oli täysin epäreilu. Vierailevan solistin laivakeikalla on mentävä bändin ja yleisön ehdoilla - mitä bändi osaa soittaa ja yleisö tanssia. Asiaa pitää ajatella niin päin, että on fantastista, että Elias uskalsi ujuttaa yhden oman biisin bilesettiin, ja se vielä toimikin upeasti. Ja Markuksen pöytälaatikkoa räjäyttelin siis vain tasapuolisuuden vuoksi. Olen kiitollinen siitä, että saan seurata bilebändin kehitystä, ja taatusti tyytyväinen siihen vielä pitkään. Markuksen ainoa "rikos" tässä oli vetää bilesettiä hieman vahvemmin kuin Elias, mikä taas on täysin odotettua, kun oma bändi taustalla. Ei tämä turhautuminen toki tyhjästä tule - onhan Eliakselta odotettu uutta sitten vuoden 2011 "kesäsinkun" (joka ei koskaan ilmestynyt). Mutta se turhautuminen tapaa purkautuu hieman oudoilla hetkillä, väärillä perusteluilla. Tunteiden tuulettamisen jälkeen olenkin taas lempeä tukija enkä äkäinen potkija - ainakin jonkun aikaa.