Soundtrackista unohtunutta

Eilisen musiikkikatsauksen jälkeen heräsin ajatukseen, että yksi tärkeä unohtui. Vuosien Koop-fanituksen jälkeen on suorastaan noloa, etten maininnut Flute of Shamen uusinta julkaisua - A Thousand Days oli sentään liikuttanut kyyneliin ensiesityksenään Viikin kirkon joulukonsertissa. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei kappaletta julkaistakaan, mutta huhtikuussa se pulpahti iTunes-myyntiin (hollantilaisen hyväntekeväisyyskohteen kautta sen olisi saanut aiemmin, mutta FoS-fanit eivät olleet sitä sieltä asti bonganneet).

Kappaleen unohdus oli sinänsä luontevaa, koska niin unohtui sen kuuntelukin, kahdesta syystä. Ensinnäkin minun on myönnettävä, että Flute of Shamen musiikki ei samalla tavalla koukuta kuin Koopin ensimmäiset levytykset, joita kuuntelin totaalisen hurahtaneena. Ne ovat kauniita (tai hauskoja), ja rakkaita, mutta jotenkin ne vaan jäävät muun musiikin jalkoihin. En pysty enää väistämään sitä, että olen suomiteksti-ihminen, ja pidän kotimaisessa pop-rockissa vallitsevista tyylilajeista. Englanninkieliseen, saati tuollaiseen brittityyliseen, jumittuminen vaatii minulta täydellisen lumoutumisen sen esittäjästä, ja pahoin pelkään, että sellainen vähitellen karsiutuu kaikista suosikeista (jopa Zero Ninesta, mutta sen bändin musiikki on ikuiseksi juurtunutta, eikä sitä toisaalta tarvitsekaan kuunnella "joka päivä").

Vielä selkeämpi syy siihen, että kappale unohtui soittolistaltani oli, että lista pyörii spotifyssa. Kappaletta, jota ei ole spotifyssa, ei ole käytännössä olemassa. En jaksa kuunnella yhtä kappaletta toistolla muulla välineellä - tai ensi-innostuksessa ehkä päivän tai pari, mutta sen jälkeen sinkku pitäisi ujuttaa muiden senhetkisten suosikkien sekaan.

Lisäksi musiikinkuuntelu ei tällaisella fanittajatyypillä ole enää aikoihin ollut pelkkää kuuntelua, vaan jonkunlainen vaikuttamismahdollisuuselementti on tärkeänä mukana. Kuunteluiden pitää myös jotenkin näkyä, soittotilaistoissa ja omassa Facebook-päiväkirjassa (sitähän uutisvirtani pääasiassa on, koska kuunteluaktiviteettini kiinnostavat kavereitani taatusti vähemmän kuin itseäni). Miksi ihmiset toivovat biisejä radioon vaikka voisivat kuunnella niitä kotona milloin vaan? Sama "muidenkin pitää kuulla tämä" -ajatus taustalla jyllää.

Sama mikroskooppisen vaikuttamisen illuusio on tässä blogikirjoittelussakin. En todellakaan usko omaan vaikutusvaltaani niin paljon, että kuvittelisin ihmisten latailevan biisejä sen perusteella, että ne täällä mainitsen (hyvänen aika, euron sijoitus ja monen sekunnin vaiva...). Voitto olisi, jos joku joskus klikkaisi spotify-linkkiä, ja ehkä sitten ihan itse tykästyisi vaikkapa tuohon tämän kevään tärkeimpään kappaleeseeni (siinä taas spotify-linkki, jos vaikka jonkun sormi lipeäisi päälle - ladatakin toki saa!).

Laajemminkaan ajatellen en vaan ymmärrä sitä, että joku nykypäivänä haluaisi pantata musiikkinsa pelkkään myyntiin. Toki spotify-korvaukset lienevät epäreilun minimaalisia, mutta näkyvyyden, tai paremminkin kuuluvuuden saa kaupan päälle. Kai Suomessa muutamia artisteja on, jotka voisivat luottaa siihen, että levyä ostettaisi ja ladattaisi, vaikkei kappaleita kuulisi missään, mutta yleisemmin hitti syntyy soitolla - ennen kaikkea toki radiosoitolla, mutta väylä kanaville voi aueta sillä, että kuuntelijat löytävät kappaleen muuten, ja toivovat sitä. Joten - minun mielestä - fiksu artisti läväyttää maailmalle varmasti kaikille sopivat kuunteluversiot, spotifyt ja youtubet, ja vielä mainostaa linkkejä iloisesti, fanien some-markkinointiapua arvostaen.