Omenapuun istutan

Viimeisin keikkaepisodi keräsi ympärilleen nostalgista hömppäfilosofiaa. Esiintymässä oli tuore artistilupaus, Mikko Harju, jonka tuotantoon perehdyin ja tykästyin Hausjärvi Love -tapahtuman yhteydessä (kuvia konsertista löytyy fotoblogistani). Itse tuskin tatuoisin yhtään mitään iholleni, ikinä, mutta ymmärrän heitä, joille Mikon Sinä riität on oikea teksti tarkoitukseen.

Mikko Harju @ Kauppakeskus Galleria Lappeenranta 29.9.2017

Lappeenrannan Muodin yön Galleria-party oli keikkatapahtumana nostalginen. Seitsemän vuotta sitten seisoin samoilla jalansijoilla kuuntelemassa Flute of Shamea, kohdattuani juuri ensimmäistä kertaa katusoittajan, joka oli jaellut nimikirjoituksia muttei laulanut. Nimenomaan Elias-ajatuksiin harhauduin keikan aikana. Kai siinä oli liikaa yhteneväisyyksiä, kun nuori mies säesti kitarallaan haikeita "maailmanparannuslauluja". Elekielessä, erityisesti soittajan jalkatyössä, kuvittelin näkeväni jotain tuttua.

Yllätyin Mikon taustatarinasta, jota hän avasi keikalla: ei hän ollutkaan lennähtänyt suoraan tähtitaivaalle. Hän oli ryhtynyt tietoisesti tavoittelemaan artistiuraa valmistuttuaan sähkömieheksi vuonna 2010, samoihin aikoihin kun katusoittaja voitti suuren kyvynetsintäkilpailun. Nyt sähkömiehellä on yksi platina- ja kaksi kultalevyä singlejulkaisuistaan. Katumuusikko soittelee luultavasti metroasemilla, täydellisessä mediahiljaisuudessa.

"Täytyy antaa kaikkensa, jos haluu kylpee onnessa", laulaa Mikko, ja lisäksi täytyy tehdä oikeita asioita hyvien ihmisten kanssa. Mikko on siinä onnistunut, kun hänen albuminsa on puolimatkassa kultakantaan jo ennen valmistumistaan. Kuvittelen, että laulujen melodiat ovat melko yksinkertaisia - ja ehkä juuri siksi niin tarttuvia - mutta taika on voimaannuttavissa lyriikoissa. "Vaik kaikki loppuis huomenna, mä omenapuun istutan" on mielestäni koskettavin, kaunein ja toiveikkain säe pitkään aikaan. Kannattaa satsata hyvään, ja Taivas ei oo rajana kun tekee hyvää työtä.

Kappaleiden sanoma välittyi läsnäoloa huokuvan esiintymisen kautta. Kun Mikko istahti lavan reunalle laulamaan "Mä olen tässä sua varten" yhdessä yleisön kanssa, laulu oli täydellisen totta. Julkaisematon, suuren surun kokeneelle kirjoitettu kappale sai eturivissä seisoneen tytön itkemään ystävänsä kaulaa vasten. Ystävä lohdutti, ja niin teki varmasti laulukin, kunhan sen kirvoittamat kyyneleet kuivuivat.

Mikko Harju: "Mä olen tässä sua varten..."

Toinen julkaisematon helmi elämäntarinoiden ainutlaatuisuudesta aiheutti minulle hetkellisen häkellyksen. Mikko osoitti yhtäkkiä painokkaasti juuri minuun, minun tarinaani viitaten, väljästi asemoituneen eturivin taakse. Nolostelin, kun en mielestäni ansainnut moista huomionosoitusta. "Tunnistikohan hän kasvoni ja luuli super-faniksi?". Viimeksihän olin ohikulkumatkalla - ja vielä toisen artistin takia pysähtynyt! - ja nyt kotikaupungissani alkuillan ilmaiskeikalla. Eihän sellaista oikeastaan edes lasketa.

Sitten reaktioni alkoi huvittaa. Olen liikaa urautunut ajatukseen, että keikoille matkustetaan hitusen pakkomielteisesti ja eletään mukana artistia koko sydämellä kannustaen. Keski-ikäinen täti-ihminen melkein eturivissä, teini-yleisön seassa, lienee jo melkoinen super-fani muualla kuin keikkahullujen maailmassa. Sitä paitsi - fiksu artisti huomioikin sopivan tasapuolisesti myös kepeämmin kuuntelevia. Ovathan he potentiaalisimpia hurmattavia uskollisemman fanikunnan joukkoon. Hetken hymyllä ja katsekontaktilla saattaa tulla istuttaneeksi sen omenapuun, joka kantaa hedelmää myöhemmin.