- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Keikkapäiväkirjaani merkittäköön myös tämä erikoinen keikaton koronakevät. Musiikkiin tämäkin juttu kiertyy, mutta ensin on kirjattava karanteenielämäni peruspalikat. Tähän ajatukseen ne tiivistyvät: olen niin onnekas, että melkein nolottaa. Valtavan monella on mennyt toimeentulo alta. Toiset, kuten vaikkapa hurjaan digiloikkaan pakotetut opettajat, tuskailevat tuplarasitettuina. Minun kampustapahtumilla täytetty kalenterini tyhjeni samalla kun kampuskin mutta työ säilyi. Yhtäkkiä saan rauhassa tehdä kaikkea sitä, mihin ei koskaan ole aikaa: siivota sähköposteja ja suunnitella tulevaa. Suorastaan epäreilulta tuntuvaa normaalia palkkaani yritän kuluttaa arvostamieni paikallisyritysten palveluihin - ja musiikkiin, sen verran kun se nyt mahdollista on.
Onnekasta on sekin, että saan elellä "laumani" kanssa. Uudenmaan sulku ei erottanut minua lapsistani kun he asettuivat puolisoineen tänne. Tilavaan taloomme järjestyy työskentelysoppi jokaiselle ja ympäröivä luonto on arvossaan. Joku vaisto ajoi minut heti ensimmäisenä etätyöaamuna lenkille. Muutaman päivän päästä selkäni kipeytyi - ehkä muuttuneesta työasennosta tai bodypump-rutiinin katkeamisesta - mutta köpöttelin silti pitkälle toista tuntia joka aamu. Nyt etenen samassa ajassa reilusti pidemmän kierroksen Saimaan rantaa myötäileviä metsäpolkuja, kiitellen onneani, että saan eristäytyä näin kauniissa maisemissa. Lahden takaa siintävät tehtaanpiiputkin lohduttavat: jossain on sentään vielä elämää ja yhteiskunnan rattaat liikkeessä.
Muutama lenkki on tehty miehen tai perheen seurassa, mutta useimmat yksin, korvissani musiikki, joka ylläpitää henkistä kuntoani siinä missä liikunta fyysistä. Liikeessä minun on joka tapauksessa pysyttävä, jos aion selvitä poikkeustilasta jotenkuten täysipäisenä. Kilahtelen joka kerta kun joku mainitsee ulkonaliikkumiskellon. Ehkä pääkaupunkiseudun lenkkipolut ruuhkautuvat mutta meidän metsiin mahtuu! Haluaisinkin jokaikiseen "Pysy kotona!" -käskyyn jatko-osan liikkumisesta, myös ulkona, jos se vaan on turvaetäisyydet säilyttäen mahdollista. Tätä tahtia vanhusten romahtanut liikuntakyky ja etätyöläisten krempat ovat seuraavat epidemiat, pelottavammista psyyken romahduksista puhumattakaan.
Lenkkeilyrutiinia käynnistellessäni soittolistaani hallitsi Zero Nine. Sittemmin en ole halunnut niin jatkuvaa muistuttelua pelostani, että bändin paluu kaatuu koronaan. Kesäkuun Puolanka-option peruuntumisen otin vielä kepeästi - "tietenkin pessimismistään tunnettu kunta peruu koko kesän tapahtumat ensimmäisenä" - mutta heinäkuun Kuusamo, johon oli jo lentoliputkin, otti koville. Eiköhän elokuun toinenkin merkintä katoa, ja jään jännittämään oliko elämäni bändin vuosia haaveiltu aktivoituminen sittenkin liian hyvää ollakseen totta. Täytyy toivoa, että "pojat" - yli 40 vuoden bändikokemuksellaan - eivät lannistu vaan sisuuntuvat uuteen yritykseen.
Musiikkityylin äkilliseen vaihtumiseen oli positiivisempikin syy: Mika Ikosen Sata vuotta EP, joka putkahti digipalveluihin kahden viikon karanteenin ja keikattomuuden jälkeen. Kolmesta uudesta kappaleesta intoilu pelasti paljon eikä siinä vielä kaikki. Korona on vienyt vaikka mitä, mutta on se jotain antanutkin: uudenlaisia stream-keikkoja. Mikä onni, että Hyvinkään kaupunki tarjoaa sellaisia, kun olen - kovin onnekkaasti - koukuttunut hyvinkääläiseen kulttuuripersoonaan! Vaikea kuvitella, että normaalitilanteessa olisi järjestynyt EP-julkaisukonserttia - Mika olisi olettavasti jatkanut tutulla bilemeiningillä Käsityöläisten kanssa. Nyt sain nauttia uudet ja monet aiemmat tärkeät biisit livenä häiriöttä, naama kiinni televisioruudussa.
Jotain pientä oudon tilanteen luomaa jännitystä olin Mikan laulussa havaitsevinani, mutta rakastin joka hetkeä - paitsi yhteyshäiriötä juuri kun Mika esitti julkaisemattoman uutuuskappaleen. Konsertin käynnisti Kaikki on oolrait, jota pidän elämäni tärkeimpänä yksittäisenä biisinä. Välitön liikutus täydentyi viime vuoden tärkeimmällä Bulevardin puulla. Enköhän kyynelehdi uudelleen sen tarinalle aikuistuvan lapsen muutosta, kun omat nuoret palailevat pääkaupunkiseudulle. Juuri Mikan konsertti vaikuttaa Poikkeustilaklubin ainoana jääneen Hyvinkään kaupungin youtube-kanavalta pois, mutta Facebook-tallenne on ainakin vielä onneksi toistettavissa (keikka alkaa kohdasta 6min30s).
Eikä siinä vielä kaikki. Heti seuraavalla viikolla Mika lauloi kitaristinsa Anssin säestämänä omasta kellaristaan vanhusten liikuttamiseen ja ilahduttamiseen luodun Mummodiskon vieraina. Videokuvan laatu ei ollut TV-kelpoinen mutta tunnelma hykerryttävä. Keikan päätteeksi duo lupaili uutta liveä vapuksi, mutta Mika ehtikin olohuoneeseni kolmannen kerran jo viikkoa myöhemmin. Aikamoisena yllätysvetona Poikkeustilaklubi oli saanut houkuteltua Mikan ja Pete Tolosen esittämään "hyvinkääläisen poikabändin" biisejä.
Minähän en varsinaisesti kokenut XL5-aikaa. Kaunista petoa en toki voinut olla kuulematta, ja "Mica" jätti muistijäljen ainakin sukunimellään. XL5:n debyyttialbumi julkaistiin vain pari viikkoa ennen kun itse ryhdyin Ikoseksi, Zero Ninen Freakshown säestyksellä ommellussa häämekossani. Olen toki nyt parikymmentä vuotta myöhemmin perehtynyt bändin tuotantoon mutta kuullut livenä vain muutamaa toivotuinta biisiä. Tunnin settiin mahtui lukuisia, ystävysten rennolla huumorilla höystettynä. Niin paljon kun Mikan soolotuotantoa rakastankin, ainakin keikkahetkellä tuntui siltä, että tämä kolmas oli paras, ja laadukas tallenne tulee hymyilyttämään vielä useasti (keikka alkaa kohdasta 15min17s). Solisti oli rentoutunut enemmän omaksi itsekseen, ja ilahduttavasti duo esitteli myös nykypäivän tuotantoaan - Peten Rakastetulle ja Mikan Sata vuotta. Pete hoiti säestyksen muuten, mutta Mikakin tarttui kitaraan omansa kohdalla - taisikin olla ensimmäinen kerta kun näin hänen soittavan muuta kuin pikkupätkiä ukulelella.
Mikan keikkasarjan lisäksi olen seuraillut useita muita nettilivejä, mutta ero "oman" artistin ja kevyemmän sarjan suosikkien välillä on selvä. Intoilin ammattimaisesti toteutetuista Keikalla- ja Semilive-palveluista, mutta oikeastaan vain Petran veto piti minut keskittyneenä koko keikan ajan. Paikallisen Nuijamiehen varainkeruulähetystä yritin seurailla, mutta pääesiintyjä Kotiteollisuuskin alkoi minulle toimia vasta seuraavan illan akustisena versiona Oulusta. Zero Nine -jäsenten aikoinaan perustaman 45 special -klubin Stayin' Alive-sarjan visuaalisuus ja tunnelma on minusta ollut nettikeikkojen parhaimmistoa - kun vielä esiintymään valikoituisi joku, joka oikeasti innostaisi.
Tuntuu tarpeelliselta listata myös mitä jäi kokematta. Poikkeustilan ensimmäisenä viikonloppuna Kouvolan pienehköllä rokkiklubilla olisi ehkä teoriassa saanut vielä soittaa, mutta pelin henki oli jo selvä - sain tunnelmoida tuoretta The Game -kappaletta kotona. Smackbound on ujuttautunut muuta nykyistä lempimusiikkiani selvästi rokimpana soittolistoilleni BNC:stä tutun kosketinsoittajan välittämänä. Vilin positiivinen energia on aina tehnyt vaikutuksen lavalta käsin, ja nyt se välittyy jopa verkon yli. Toteuttamalla sen, mitä muiltakin esiintyjiltä nyt toivoisi, eli uudet nettisivut ja päivitetyt promomateriaalit "paremman päivän varalle", hän antaa toivoa, että musiikkiala vielä nousee tästä kuopasta. Toivottavasti BNC:kin palaa uutena uljaana lavalle, etteivät hullut vuoteni "Hämäläis-systeemissä" päättyneet peruuntuneeseen XPRS-risteilyyn.
Pete Parkkonen, jonka lähikeikkoja minun piti koluta pitkin kevättä, on tarjonnut ilonpilkahduksia etäältäkin. Voimaa ja valoa soi tilanteeseen sopivana päivittäin, mutta lisäksi hänestä on tullut suosikkini some-rintamalla. Hän tuntuu keventävän omaakin turhautumistaan jakamalla seuraajilleen humoristisia hölmöilypätkiä, ja väliin tunnelmallisia musiikkihetkiä. Tilanteen ja sen aiheuttamien tuntemusten jakaminen pääosin ventovieraiden seuraajien kanssa vaatii toki tietynlaista luonnetta - toiset tukeutuvat ymmärrettävästi vain lähipiiriinsä. Tuskin tarvitsee edes mainita kenestä somehiljaisuuteen palanneesta artistista olen eniten huolissani. Itse pärjäilen kyllä. Pyyhkäisen jokaisen peruutuksen ja pettymyksen kohdalla pari kyyneltä, ja ponnistan taas uuteen aamuun, metsäpoluilleni, musiikki matkassani.
Muutama lenkki on tehty miehen tai perheen seurassa, mutta useimmat yksin, korvissani musiikki, joka ylläpitää henkistä kuntoani siinä missä liikunta fyysistä. Liikeessä minun on joka tapauksessa pysyttävä, jos aion selvitä poikkeustilasta jotenkuten täysipäisenä. Kilahtelen joka kerta kun joku mainitsee ulkonaliikkumiskellon. Ehkä pääkaupunkiseudun lenkkipolut ruuhkautuvat mutta meidän metsiin mahtuu! Haluaisinkin jokaikiseen "Pysy kotona!" -käskyyn jatko-osan liikkumisesta, myös ulkona, jos se vaan on turvaetäisyydet säilyttäen mahdollista. Tätä tahtia vanhusten romahtanut liikuntakyky ja etätyöläisten krempat ovat seuraavat epidemiat, pelottavammista psyyken romahduksista puhumattakaan.
Lenkkeilyrutiinia käynnistellessäni soittolistaani hallitsi Zero Nine. Sittemmin en ole halunnut niin jatkuvaa muistuttelua pelostani, että bändin paluu kaatuu koronaan. Kesäkuun Puolanka-option peruuntumisen otin vielä kepeästi - "tietenkin pessimismistään tunnettu kunta peruu koko kesän tapahtumat ensimmäisenä" - mutta heinäkuun Kuusamo, johon oli jo lentoliputkin, otti koville. Eiköhän elokuun toinenkin merkintä katoa, ja jään jännittämään oliko elämäni bändin vuosia haaveiltu aktivoituminen sittenkin liian hyvää ollakseen totta. Täytyy toivoa, että "pojat" - yli 40 vuoden bändikokemuksellaan - eivät lannistu vaan sisuuntuvat uuteen yritykseen.
Musiikkityylin äkilliseen vaihtumiseen oli positiivisempikin syy: Mika Ikosen Sata vuotta EP, joka putkahti digipalveluihin kahden viikon karanteenin ja keikattomuuden jälkeen. Kolmesta uudesta kappaleesta intoilu pelasti paljon eikä siinä vielä kaikki. Korona on vienyt vaikka mitä, mutta on se jotain antanutkin: uudenlaisia stream-keikkoja. Mikä onni, että Hyvinkään kaupunki tarjoaa sellaisia, kun olen - kovin onnekkaasti - koukuttunut hyvinkääläiseen kulttuuripersoonaan! Vaikea kuvitella, että normaalitilanteessa olisi järjestynyt EP-julkaisukonserttia - Mika olisi olettavasti jatkanut tutulla bilemeiningillä Käsityöläisten kanssa. Nyt sain nauttia uudet ja monet aiemmat tärkeät biisit livenä häiriöttä, naama kiinni televisioruudussa.
Jotain pientä oudon tilanteen luomaa jännitystä olin Mikan laulussa havaitsevinani, mutta rakastin joka hetkeä - paitsi yhteyshäiriötä juuri kun Mika esitti julkaisemattoman uutuuskappaleen. Konsertin käynnisti Kaikki on oolrait, jota pidän elämäni tärkeimpänä yksittäisenä biisinä. Välitön liikutus täydentyi viime vuoden tärkeimmällä Bulevardin puulla. Enköhän kyynelehdi uudelleen sen tarinalle aikuistuvan lapsen muutosta, kun omat nuoret palailevat pääkaupunkiseudulle. Juuri Mikan konsertti vaikuttaa Poikkeustilaklubin ainoana jääneen Hyvinkään kaupungin youtube-kanavalta pois, mutta Facebook-tallenne on ainakin vielä onneksi toistettavissa (keikka alkaa kohdasta 6min30s).
Eikä siinä vielä kaikki. Heti seuraavalla viikolla Mika lauloi kitaristinsa Anssin säestämänä omasta kellaristaan vanhusten liikuttamiseen ja ilahduttamiseen luodun Mummodiskon vieraina. Videokuvan laatu ei ollut TV-kelpoinen mutta tunnelma hykerryttävä. Keikan päätteeksi duo lupaili uutta liveä vapuksi, mutta Mika ehtikin olohuoneeseni kolmannen kerran jo viikkoa myöhemmin. Aikamoisena yllätysvetona Poikkeustilaklubi oli saanut houkuteltua Mikan ja Pete Tolosen esittämään "hyvinkääläisen poikabändin" biisejä.
 |
Mikan keikkasarjan lisäksi olen seuraillut useita muita nettilivejä, mutta ero "oman" artistin ja kevyemmän sarjan suosikkien välillä on selvä. Intoilin ammattimaisesti toteutetuista Keikalla- ja Semilive-palveluista, mutta oikeastaan vain Petran veto piti minut keskittyneenä koko keikan ajan. Paikallisen Nuijamiehen varainkeruulähetystä yritin seurailla, mutta pääesiintyjä Kotiteollisuuskin alkoi minulle toimia vasta seuraavan illan akustisena versiona Oulusta. Zero Nine -jäsenten aikoinaan perustaman 45 special -klubin Stayin' Alive-sarjan visuaalisuus ja tunnelma on minusta ollut nettikeikkojen parhaimmistoa - kun vielä esiintymään valikoituisi joku, joka oikeasti innostaisi.
Tuntuu tarpeelliselta listata myös mitä jäi kokematta. Poikkeustilan ensimmäisenä viikonloppuna Kouvolan pienehköllä rokkiklubilla olisi ehkä teoriassa saanut vielä soittaa, mutta pelin henki oli jo selvä - sain tunnelmoida tuoretta The Game -kappaletta kotona. Smackbound on ujuttautunut muuta nykyistä lempimusiikkiani selvästi rokimpana soittolistoilleni BNC:stä tutun kosketinsoittajan välittämänä. Vilin positiivinen energia on aina tehnyt vaikutuksen lavalta käsin, ja nyt se välittyy jopa verkon yli. Toteuttamalla sen, mitä muiltakin esiintyjiltä nyt toivoisi, eli uudet nettisivut ja päivitetyt promomateriaalit "paremman päivän varalle", hän antaa toivoa, että musiikkiala vielä nousee tästä kuopasta. Toivottavasti BNC:kin palaa uutena uljaana lavalle, etteivät hullut vuoteni "Hämäläis-systeemissä" päättyneet peruuntuneeseen XPRS-risteilyyn.
Pete Parkkonen, jonka lähikeikkoja minun piti koluta pitkin kevättä, on tarjonnut ilonpilkahduksia etäältäkin. Voimaa ja valoa soi tilanteeseen sopivana päivittäin, mutta lisäksi hänestä on tullut suosikkini some-rintamalla. Hän tuntuu keventävän omaakin turhautumistaan jakamalla seuraajilleen humoristisia hölmöilypätkiä, ja väliin tunnelmallisia musiikkihetkiä. Tilanteen ja sen aiheuttamien tuntemusten jakaminen pääosin ventovieraiden seuraajien kanssa vaatii toki tietynlaista luonnetta - toiset tukeutuvat ymmärrettävästi vain lähipiiriinsä. Tuskin tarvitsee edes mainita kenestä somehiljaisuuteen palanneesta artistista olen eniten huolissani. Itse pärjäilen kyllä. Pyyhkäisen jokaisen peruutuksen ja pettymyksen kohdalla pari kyyneltä, ja ponnistan taas uuteen aamuun, metsäpoluilleni, musiikki matkassani.
Kommentit
Lähetä kommentti