Mun ensimmäinen

Nostalgiakohtaus

Viime päivät on menneet aikamoisessa humussa ja sumussa. En ole toipunut torstaisesta kokemuksesta, jota ei voi sanoilla kuvata - mutta pakottava tarve silti yrittää. Kyse oli jostain suuremmasta, ei ehkä elämää suuremmasta, mutta ainakin nostalgialla terästettyä rock'n'rollia suuremmasta. Näin Zero Nine -bändin keikalla, sen saman jonka räjäytti tajuntani jo 15-vuotiaana (itse asiassa tasan kolme päivää vaille - White Lines -levyn ostin itselleni synttärilahjaksi). Ja tapasin Kepan, solistin, jonka ääni ja olemus silloin aikoinaan koukutti minut - musiikki tuli tavallaan vasta perässä, mutta vahvana ja vangitsevana. Tosin Dream of Me -balladilla taisi olla vähintään yhtä suuri merkitys siihen ihastumiseen kuin nuoren rokkarin leijonanharjatukalla, ja hyvä niin, koska se on tallella tukan jälkeenkin.

Teini-ihastus solistiin haalistui, mutta musiikin ja solistin äänen taika ei haihtunut. Tuore radiohaastattelu monen vuoden mediahiljaisuuden jälkeen oli saanut polveni notkumaan, mutta kun mies ja lähes laulun lailla värisyttävä puheääni yhdistyivät samalle baarisohvalle, pysyin yllättävän vaivattomasti aikuisena ja hillittynä. Oli se silti aika ihmeellistä - elämäni pitkäaikaisin palvonnan kohde käveli muitta mutkitta kohti, kätteli ja istahti viereen. Tunnisti kuulemma, tiesi nimenkin - mistäs muualta kuin netistä - ja arvosti sitä lisäpotkua, minkä bändi saa, kun joku vaivautuu kauempaa kuuntelemaan. Pari muutakin bändiläistä tervehti - ehkä aavistuksen huvittuneina, mutta se heille sallittakoon. Olinhan paikalla jo pari tuntia ennen keikkatietoihin merkittyä "ovien aukenemista". Ravintola oli ollut auki jo aamupäivästä, mutta eipä siellä muita päivällisasiakkaita tai oluenjuojia näkynyt nauttimassa "ihan sattumalta" soundcheckistä.

Minulle soundcheck oli erinomaista lämmittelyä keikkaa varten. Kepan tapaamisen jättämä kestohymy leveni vielä useammalla sentillä kun bändi soitti viimeisenä treenibiisinä uuden IX-levynsä helmen, kappaleen joka varmisti kertakuuntelulla, että tulisin rakastamaan tätä niinkuin kahdeksaa aikaisempaakin levyä. Can't Rewrite the History (...what's done is done, what's said is said, there's nothing you can change...). Kepan selityksen mukaan teksti syntyi raskaista kokemuksista ja kertoo siitä, ettei tämän päivän mokia välttämättä korjata huomisen anteeksipyynnöillä, mutta minusta se kumpuaa toivoa ja turhanpäiväisen katumuksen turhuutta.

Jos alkuilta kehitti kestohymyn, itse keikka humallutti hurmokseen, ja nimenomaan musiikilla. Kepan katse ei enää sulattanut, varsinkaan kun en tainnut kohdata sitä lavalta kertaakaan. Karisma kantoi silti, ja bändin show valloitti - olihan lavalla pitkälle toista sataa vuotta kokemusta rock-kukkoilusta, itseironialla terästettynä. Biisejä oli ihan pakko kailottaa mukana, sekä vanhoja että uusia - kaikki rokkasivat yhtä vahvasti. Välillä oli pakko nauraakin, erityisesti kun kitaristi-Käsmä singahteli lavan poikki virnuilemaan juuri minulle, mikä vahvisti mielikuvaani siitä, että hullulle kaukofanille oli taatusti naureskeltu takahuoneessa. Mistä olisin itse asiassa vain tyytyväinen, suorastaan ylpeä :)

Sykähdyttävin hetki oli kun ilmoille kajahti ensimmäisen keikkakokemukseni aikainen hitti White Lines. Oli hilkulla, etten itkenyt, kiitollisena siitä, että sain kokea sen - tanssia maantien valkoisilla viivoilla vielä kerran. Onnentunne tiivistyi suorastaan pakahduttavaksi, kun heti perään soi Can't Rewrite the History. Tuntui uskomattomalta lahjalta, että bändi oli tallella ja musiikki yhtä vahvaa kuin yli 20 vuotta sitten. Hetken juhlallisuuden täydensi syvällinen oivallus, että itse olin vielä tallella - minä rokkaan! Se pikkutyttö asuu vielä minussa, ja saa asuakin - fiksu tapaus ollut, ainakin musiikkimaun osalta. En häpeile uudempia idoleitani, mutta Zero Nine on jotain ihan omaa ja pysyvää, sellaista joka ei ole vaatinut tosi-TV-aivopesua eikä hehkutuskavereita ja -porukoita, vaikka ne niin ihania onkin.

Huh, tästä tarinasta tuli niin pitkä, että se suunnittelemani toinen puolikas jää toiseen kertaan, tai kokonaan väliin. Ehkä hyvä jos jäisi, koska se kertoisi keikkaeuforian hälvenemisestä ja uutta voimaa saaneesta ikävästä, joka yltyi lähes naurettavan tuskaiseksi reissun rasittamassa ruumiissa, rokin ravistelemassa sydämessä. Totuushan on se, että Zero Nine -taukoni oli jo niin pitkä, että olin melkein lakannut kaipaamasta. Uskallankohan lähteäkään ainoalle tiedossaolevalle lisäkeikalle, Helsingin Virgin Oiliin 23.10 - jos vaikka vain itken tämän ihanan yllätyslahjan menettämistä? No pakko kai se on, tai saan uutta kaduttavaa mihin ei edes Can't Rewrite the History auta. Rumpalin TV-haastattelussa mainitsema "viimeinen levy" ei tuntunut lipsahdukselta...

Kommentit