Mun ensimmäinen

Tuttu kaava

Minulta kysyttiin jo tässä merkitsevästi, että aionko katsoa seuraavaa Idolsia. No toki - vaikka riskit ovat ilmeiset. Kai minusta on tullut jonkunlainen sarjafanittaja, joka siirtyy Idols-tyypistä toiseen. Tai kun edes siirtyisin, mutta ei - uudet tulevat entisten rinnalle, synnyttäen lisää keikkahoukutuksia. Uusin “ihastus” Elias Hämäläinen lasketaan myös Idols-tyypiksi, vaikka kisalla eri nimi olikin. Samaa kakkaa uudessa paketissa, voisi joku sanoa, mutta minä olen eri mieltä - paketti on kieltämättä sama, mutta sisältö jotain ihan muuta, molemmissa.

Viime lauantaina, kun olin niin lumoutunut Eliaksen laulusta, että tuskin muistin hengittää, ajatuksiini hiipi syvä kiitollisuus näitä laulukisaformaatteja kohtaan. Ilman X factoria, Elias laulaisi edelleen Helsingin kaduilla ja asematunneleissa, niin käsittämätöntä kuin se onkin, ettei häntä ole raahattu sieltä studioon jo vuosia sitten. Koop ehkä kiertäisi pubilavoja, mutta enhän minä englantilaisesta parin miehen bändistä mitään tietäisi. Ehkä Hanna Pakarinen olisi löytänyt tavan ponnistaa lavoille Puukeskuksen trukista ja Antti Tuisku Siwan kassalta, tai sitten ei. Musiikkimaailma on julma, eikä moni lahjakkuus pärjää TV-julkisuuden avustuksellakaan, saati ilman. Kiitos siis suuri, ahne tuotantoyhtiökoneisto, kun kaivat näitä aarteita esiin!

Kieltämättä itseänikin huvittaa saman kuvion toistuminen. Tapaus Hämäläinen noudattaa ennemmin Seppälä- kuin Arpos-kaavaa (ja siinähän ne tärkeimmät olikin, eli ei tämä mikään "kerää koko sarja"-kuvio sentään ole). Koopin fanitus oli menoa alusta alkaen - valtaisa jännitys kisan aikana, kiihkeä levynodotus ja suora säntääminen keikoille. Eliaksen voittoa pidin alusta asti niin varmana, ettei kisassa ollut mitään jännäämistä, ja samalla vouhkaaminen jäi vähemmälle. Sekä Peten että Eliaksen onnistuin melkein hylkäämään kisan jälkeen - mutta sitä kovemmin kolahtivat levyt, kun en osannut enää odottaa niiltä juuri mitään. Peten musiikki juurtui ilon kautta, mutta Eliaksen kuuntelussa on mukana hurjaa huvipuistolaitetta ja kauhuelokuvaa. Kylmät väreet on kevyttä kamaa verrattuna kestokouristeluihin, mitä riipaiseva raspi parhaimmillaan aiheuttaa. Toivottavasti muutama lisävuosi elämää ja tupakkaa ei karhenna sitä upeusfunktion epäjatkuvuuskohtaan, maksimista sietämättömän puolelle.

Kaavaan kuuluu toki myös kestohuoli suosikkiartistin tulevaisuudesta. Levyä ei suuremmin markkinoida, ei ole edes musiikkivideota, eikä sinkku soi radiossa - mitä jos keikat tyssäävät alkuunsa ja yadda yadda yadda? Voisikohan sitä kerrankin vain nauttia musiikista, ja luottaa siihen, että elämä kantaa kykykisa-artistiakin?

Elias @ Cafe Bar Soffa Lounge

Tuohon olisi ollut tyylikästä lopettaa, joten tietenkään en niin osaa tehdä. Koko juttu lähti siitä, kun näin Seppälää lukuunottamatta kaikki tarinan henkilöt keikalla kahden päivän aikana. Helsingin musiikkimessuillä sain vertailtua Eliaksen, Hannan ja Antin minikeikat samalla lavalla. Kaikki olivat loistavia, mutta oikaistaan suoraan Tuiskun poikaan, joka oli i-h-a-n-a. Show demonstroi juuri sitä, mitä viimeksi yritin selittää Eliaksen silmät-kiinni-tunnelmoinnista verrattuna artistiin, joka ammentaa voimansa paitsi musiikista, myös ja erityisesti yleisöstä.

Keikka oli nimenomaan Antin ja yleisön yhteinen - hän sai jopa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Välispiikit hehkuttivat yleisön ihanuutta niin ylitsevuotavasti, että sen olisi pitänyt olla kornia, mutta tuntui vain aidon ihanalta. Antti rakastaa yleisöä ja uskon, että juuri siksi yleisö rakastaa häntä. Harmi vaan kun hän ei saa minkäänlaista rotaatioliiketta aikaan juuri minun sukanvarsissani, ja minulle jäi ihan kivan fiiliksen keskellä aikaa miettiä tätäkin analyysiä. Kuvan ujon trubaduurin keikalla, jonka megalomaanisella tuurilla sain nauttia messuputken ja Koopin komean salikonsertin jälkeen, maltoin tosiaan tuskin hengittää, saati miettiä seuraavaa blogikirjoitusta...

Kommentit