Mun ensimmäinen

Kaikkeen sitä joutuu

Olen todennut blogin hyväksi tavaksi selittää ja puolustella tiettyjä asioita "maailmalle" - riippumatta siitä, lukeeko niitä selityksiä kukaan. Tällä kertaa haluan vääntää rautalangasta, että minun "kaikkeen sitä joutuu" on pääsääntöisesti positiivinen lausunto. Se kuvaa onnellista tai vähintäänkin huvittunutta yllättymistä, eikä yleensä sisällä minkäänlaista valitusmomenttia, vaikka niin voisi helposti, jopa asiayhteyden perusteella, luulla. Tai jos sisältää, niin valitus on osa hauskuutta, kuten mitä omituisempien ja karumpien keikkabaarien taivastelu hyvässä seurassa.

Viimeksi eilen jouduin käkkimään yksikseni naapurikaupungin "aikuiseen makuun" suunnatussa ykkösbilepaikassa. Ei tilanteessa sinänsä mitään kamalaa ollut - hyvä musiikki soi, ja hilpeissä juhlatunnelmissa olevien ihmisten seurailu oli viihdyttävää. Mutta silti. Kun en nuorempanakaan ollut baari-ihmisiä, niin en todellakaan olisi uskonut, että joskus vapaaehtoisesti - tai pikemminkin pakkomielteisesti -  viettäisin pitkiä aamuöitä erinäisissä pubeissa ja yökerhoissa. Keikkahulluus teettää kaikenlaista.

Olen sisäistänyt, että se outous ja tietty hankaluus nimenomaan on osa sitä juttua. Käväisy lähikonserttisalissa voi olla hieno, mutta varmemmin arvostaa kokemusta, jonka takia on valmis ajelemaan pitkiä matkoja, vaikka yksin, syksyisen aamuyön pimeydessä. Jollain tavalla hullu matka avaa aisteja - eikä enää tunnu niin pitkältäkään. Kuten jonkun vuoden takainen "käväisy" kuuden tunnin junamatkan päässä pienen keskisuomalaisen kylän juhlissa. Tai samanmittainen "koukkaus" Poriin, matkalla Helsingistä koti-Lappeenrantaan. Aika kevyttä extremeä tämä on verrattuna ihmisiin, jotka syövät eläinaivoja maapallon toisella puolella, ja kärsivät ties mitä vaivoja matkalla sinne, mutta omat minikokemukset auttavat ymmärtämään senkinlaisia hörhöjä. Harmi vaan, ettei samaa "hidasteet on hyvästä"-asennetta pysty sellaisenaan siirtämään muille elämänalueille - mutta ehkä jotain pientä kuitenkin?

On sitä "jouduttu" ties mihin muuhunkin kuin univelkavangiksi ja pitkille matkoille. Enpä olisi pikkukaupunkilaisena perusperheenäitinä ihan heti uskonut liittyväni Helsingin kuulemma miehisimmän homobaarin kanta-asiakkaaksi. Listoilla ollaan edelleen siltä varalta, että parin vuoden takainen komea keikkasarja saisi joskus jatkoa. Onneksi siihen aikaan ei ollut mobiili-Facebookia, josta olisin voinut päivittää "kaikkeen sitä joutuu"-fiilistä, koska se olisi varmasti ymmärretty väärin - homobaarikauhisteluna eikä huvittuneen onnellisena kiitollisuutena elämän viskelemistä yllätyksistä.

Kommentit