Sun hymystä mä voimaannun

Sivunuotteja

Hömppäblogi tarjoaa vaihteeksi pari musiikkinäytettä suurimpien suosikkien sivusta. Aloitan Härmä-yhtyeestä. Kylmä on vierelläs matka -debyytti ilahdutti vain hetkisen, kun Ilpon sinkku ilmestyi heti perään ja varasti kaiken huomioni, mutta juhannukseksi julkaistun JuhannusYön kohdalle ehdin pysähtyä. Joskus olisin pitänyt täsmäajoitusta turhan laskelmoivana, mutta seurattuani vuosikausia musiikkibisneksen haasteellisuutta ymmärrän, ettei yhtäkään uran edistämiskeinoa ole varaa jättää käyttämättä. Ei tästä tainnut siltikään juhannushittiä tulla, mikä on sääli - mutta sitäkin kiitollisempi olen siitä, että Ilpon biisi soi radiossa, vaikkei toki vielä lähimainkaan yhtä paljon kuin Kleinbus aikoinaan.

Härmä vahvistaa teoriaani, että musiikki-intoilu on sattumien ja assosiaatioiden summaa. Tuskin edes tietäisin kappaleista, ellen olisi osunut joulun alla puolivahingossa todistamaan live-settiä toimivaksi. Ovathan ne komeaa "kansallisromanttista retrorokkia" kuten bändi itse kuvailee, mutten tiedä olisiko korvani tarttunut niihin suoraan, ilman suopeaa ennakkoasennetta, ikään kuin valmista tahtoa pitää niistä.

Bändin solisti kuuluu sarjaan "vanhat kisa-artistit", jotka jo lähtökohtaisesti kiinnostavat tällaista laulukisaharrastelijaa. Vaikken muista Kimmo Härmästä Voice of Finlandissa suuremmin innostuneeni, ilahduin siitä, että hän yrittää ja saa aikaiseksi - julkaisee omaa materiaalia, ja vieläpä toimivaa! Kimmo sattui vielä keväällä esiintymään Ilpon omalla live-klubilla, ja keikkahoukutus viritteli mieltäni vastaanottavaiseksi. Jälkiviisaana olisi kannattanut kokea molemmat, vaikka silloin päätin säästää matkakiintiöni klubisarjan seuraavan vieraan, Auroran iltaan.

Seuraava suositukseni on vähemmän sattumanvarainen, mutta sitäkin tukevammin assosiaatiopohjainen. Fanituskuvionihan ovat noudattaneet toistuvasti kaavaa, että ensin on kisa-artisti, ja sitten siitä ympäriltä löytyy vaikka mitä hienoa, kuten "taustabändiä", jonka keikoilla käyn vielä vuosia sen jälkeen kun tähtisolistin ura on hiipunut satunnaiseksi lauleluksi. Kun bändin muusikolta, tutulta hyvältä tyypiltä, tupsahtaa omaa musiikkia, siihen tykästyy huomattavasti helpommin kuin täysin vieraaseen.

Kylkiäisbilebändi ykkösen riveistä on saatu mainio suomirock-albumi ja jatkoa lupaileva sinkku, ja kakkosen piiristä kokeellista jazzia. Sen täytyy tosin myöntää jääneen vähemmälle kuuntelulle, vaikka EP:n ylpeänä suoraan suloiselta kosketinvelholta ostinkin. Nyt tämän toisen rakkaan bilebändin, Brand New Classicsin, rumpali yllätti vuorostaan omalla materiaalilla. Olin ensin heittämässä sitä sinne jazz-sarjaan - turhan vaikeaksi tällaiselle suomirock- ja iskelmäjuntille. Mutta sitten löysin Whoopin EP-levyltä yhden sopivan kappaleen - Everybody Wants Something More on ilmiselvä kasari-balladi, ja tokihan minä sellaisen otin haltuun.

Pari muuta biisiä jäivät vielä "hm..." -osastolle, kunnes tapasin BNC-keikalla itse rumpalin, joka vahvisti laulavansa levyllä - en ollut ollut siitä varma, kun ääni kuulosti suorastaan liian hyvältä, vielä komeammalta kuin se, jota on satunnaisesti kuultu bilebändikeikoilla. En tiedä olinko pelännyt tykästyväni vahingossa väärään, vai vaikuttiko se, että sain onnitella oikeaa solistia henkilökohtaisesti, mutta heti seuraavalla kuuntelulla pari muutakin kappaletta alkoivat avautua. "Kylläpä tuo Tuomaksen itse hehkuttama Uuh onkin aika hauska", ja sitä rataa. Härmän suomirock on sentään aika minuntyylistä, mutta tähän en taatusti olisi radion kautta tarttunut - tuskin on soinutkaan. Silti soittelen tyytyväisenä, kun taas hopeatarjottimella eteen kannettiin.

Hömppäsyvällisenä loppukaneettina totean, että musiikkihan on vähän kuin avioliitto. Ei vihittäessä sanota "rakastan" vaan "tahdon", ja jos on tavallaan päättänyt pitää artistista, musiikkikin uppoaa sydämeen, joskus hieman makustellen ja sulatellen, ja joskus välittömän itsestäänselvästi (en nyt muista muuta tuoretta esimerkkiä kuin Ilpon vielä julkaisemattoman uutuuden - Muistan sen lauantain taisi ensikuulemalla yllättää ja vasta toisella ihastuttaa). Joka tapauksessa saan enemmän kun tykkään sekä tyypistä että musiikista, joten olen kohtuullisen varma, etten ikinä tule hurahtamaan yhtä totaalisesti pelkkään "radioartistiin" tai edes "lava-artistiin", kuin näihin, joita uskaltaa moikata lavan ulkopuolellakin. 

Kommentit