Hyvinkää Love

Kun katson kauempaa

Sain viikolla käteeni levyn, jota olen odottanut kohta kolme vuotta - tai oikeastaan ollut odottamatta. Kyse on Kristiina Wheeleristä, joka ujuttautui tärkeimpien artistieni joukkoon helmikuussa 2012 ilmestyneellä Sirpaleista koottu -albumillaan. Yli vuotta aiemmin radioaallot valloittanut Kiitos kun muistit kuuluu äärimmäisen harvoihin kappaleisiin, jotka ovat kolahtaneet kertakuulemalla, ilman ennakkokiinnostusta artistiin. Muistelen silloin naureskelleeni, että edellinen vastaava saattoi olla The Final Countdown vuonna 1986.

Olihan Kristiina tuttu Kuorosodasta, mutta esikoisalbumia en ollut kuunnellut. Hömppäfilosofisesti merkittävältä on viime vuosina tuntunut sekin, etten ole saanut Hitchin' to Helsingistä otetta artistiin "hurahtamisen" jälkeenkään. Ääni on ihana ja musiikki soljuu kauniina, mutta jos nyt pyydettäisi hyräilemään levyn kappaleita, niin ei irtoaisi yhtäkään. Liekö tyyli liian taiteellista, vai onko suomalainen pop-iskelmä saanut minusta niin hallitsevan otteen, etten enää kykene ihastumaan mihinkään englanninkieliseen?

Kristiina Wheeler @ Kamppi 5.3.2011
Kotimaiseen vaihtanut Kristiina osui pari kertaa reitilleni pitkän levyntekoprosessin aikana. Maaliskuussa 2011 taisin kuulla Ensimmäisen naisen ja Ihanaa lähes ensiesityksinä Kampissa - se oli se reissu, kun läksin mieheni seuraksi Helsinkiin käväistäkseni sieltä Tampereella kuuntelemassa Eliasta aurinkoisen pakkaspäivän ulkokeikalla. Jotain erityistä täytyi Kristiinan lauluissa olla, kun ne tekivät niin suuren vaikutuksen pahimman Elias-hurmoksen keskelläkin.

Syksyllä Kristiina kävi kotikaupungissani pubikeikalla, ja höpöttelemällä yleisön kanssa keikan jälkeen hän rikkoi "turvavälin", joka pitää vain lavalla nähdyt artistit minulle luonnostaan etäisempinä. Uutta intoa saanut levynodotus ei pettänyt, ja sekoitelma herkkää, hauskaa, jopa räävitöntä Wheeleriä oli viimeinen suurtapaus ennen saman syksyn Vol ykköstä.

Levynjulkaisun jälkeen kävin pari keikkaa, molemmat Kotkassa, entisillä kotikulmillani. Ensimmäisen kohdalla vaihtoehtona olisi ollut lähteä kotkalaisen ystäväni kanssa Helsinkiin kuuntelemaan Koopia, ja tunsin itseni hieman hölmöksi odotellessani yksin myöhäistä showtimea. Mutta yksi kunnon bändikeikka minun piti kokea, ja olin onnellinen, että koin. Syksyn pienimuotoisempi esiintyminen oli sekin arvokas, ehkä viimeisenä tilaisuutena kuulla rakkaan suomi-debyytin lauluja livenä. Viimeisin keikkakokemus yli kahden vuoden takaa rakastutti Tuhat kertaa -kappaleeseen, joka nyt siis vihdoin julkaistiin.

Levyn valmistumisesta uutisoitiin jo alkuvuonna 2013, mutta eipä sitä sitten kuulunut, ja päätin siis jämäkästi olla odottamatta. En uskaltanut heittäytyä jälleen kerran pettymään, enkä varsinkaan murehtimaan taas yhdestä kivikkoisesta muusikonurasta. Tapaanhan ottaa suosikkieni asioita sydämelleni vähän liikaakin, ja kovin turhaan, kun ei minun etähuolehtimisellani kuitenkaan ole mitään merkitystä.

Kuten sinkkujulkaisun kohdalla jo raportoin, vaivalla hillitty innostus ei niin itsestäänselvästi palaillutkaan, eikä levyn promootiosta ollut juuri apua. Olen totuttanut itseni suureen rummutukseen - vähintään vouhottavaan faniporukkaan, jos ei media ole täysillä mukana. Kun katson kauempaa -albumista ei valunut muuta tietoa kuin artistin oma some-ilmoitus, ja tunsin odottavani sitä kovin yksin.

Lopulta levy tuli kuunneltavaksi, ja sen haikeat teemat kietoutuvat tähänkin. "Rakastin kuin hullu, ajoin seinää päin"Olen saanut kaiken tuntuu kertovan juuri näistä blogin tarinoista - siitä miten olen toistuvasti "seonnut" johonkin artistinalkuun, ja sitten musertunut pettymyksestä, kun keikat ovat loppuneet, tai ura ei muuten vaan etene. Kristiinan kohdalla löin jarrut pohjaan ajoissa, eikä tässä nyt kai kannatakaan kiihdytellä. Keikkoja ei ole tiedossa, kun artisti synnyttää pian levyn jälkeen lapsen, ja uudet kappaleet ihasteltuani kysyin itseltäni, että tässäkö tämä nyt oli.

Korostan, että rakastan levyä, mutta onhan se erilainen kuin odotin. Wheeler-fanituksen alkusysäys oli herttaisen hassu rakkaustarina, ja uusi levy riipaisevan kaunis ja surumielinen, ilman huumorin hiventäkään. Välissä ehdin koukuttua hyvänmielenmusiikkiin - varsinkin tämä vuosi on ollut täynnä aurinkoista reggaeta ja "humppaa".

Kun katson kauempaa tarjoaa lumoavia kuvauksia tunneskaalan haikeasta päästä, mutta kieltämättä kaipaan iloa ja kepeyttä. Toivottavasti lauluntekijän elämä inspiroi vielä siihenkin, vaikka hassuihin huomioihin perheenäidin arjesta, mutta eipä niitä voi tässä kohtaa ruveta odottamaan. Ja mistä sitä tietää - olenko itse muutaman vuoden päästä siinä tilanteessa, että janoan musiikilta nimenomaan liikutusta?

Hyvää kannattaa siis odottaa, mutta sillä riskillä, että huomaa matkan varrella muuttuneensa, ja määritelleensä hyvän eri lailla. Tässä kohtaa voin todeta, että tämä on vain musiikkia - upeaa sellaista, muttei elämää suurempaa, eikä sen tarvitsekaan olla. Aina ei tarvitse höyrähtää kiertämään kymmeniä keikkoja, vaan voi katsoa kauempaa - tai ihan vaan kuunnella.

Kommentit