Mun ensimmäinen

Kummitusjuna

Hömppäblogisti tarttuu vaihteeksi haasteeseen: täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella olevaan musiikkiin. Sain eräältä tutulta muusikolta hänen harrasteprojektina tuottaman levyn, ja vienon toiveen, että arvioisin sen blogissani. Toki otin kunniatehtävän vastaan: levyn tekeminen, vaikka sitten kotikutoisen omakustanteen, herättää minussa suurta arvostusta. Ajoitus vaan oli onneton: levy tupsahti postilaatikkoon samana päivänä, kun kiinnostukseni muuhun musiikkiin haihtui Savuna ilmaan. Varoitin jo taiteilijaa, että analyysi onnistunee vasta laskeuduttuani yläilmoista, mutta totesin sitten, että leijuminenhan pahenee vaan, kun alan veivata toistosilmukassa yhden kappaleen sijaan "elämäni albumia". Eli paras sittenkin tarttua tähän heti.

Artisti paiskasi projektiin vielä ylimääräisen kierrepallon. Toive pitäytyä salanimissä huuhtaisi kaikki valmiit tausta-ajatukseni aiheesta viemäriin. Minun on edettävä siltä pohjalta, että mystinen Mr Arne Electric on tehnyt levyllisen musiikkia, jota kutsuisin ehkä electro danceksi - tekijän sanatarkka määritelmä oli "dance-huttu". Lauluvoimia tarjoavat Boas Örn, Jenny Virkkunen ja Bjarki Kaikumo, sekä Adam Herkman, toinen salanimi, jonka takana lymyävää ääntä olen kuunnellut viime aikoina muutenkin (och just här måste jag förklara, att jag inte skriver om Adam Herkman från Växsjö, som jag hittade på Facebook, utan ett finskt artistnamn). Olin ajatellut - yleisen ennakkoluuloisena vierasta musiikkia kohtaan - että tuttu tykätty laulaja auttaisi levyn "sisäänajossa", ja hämmennyin, kun solisteja ei oltu eritelty kappalelistauksessa. Tietysti Jennyn kaunis ääni erottuu, ja Herkmanin olen tunnistavinani jossain kohtaa, mutta muuten laulajien vuorottelu jää minulle hieman epämääräiseksi.



Levy ei ole digitaalisesti saatavilla, joten sain luvan laittaa yhden kappaleen kuunneltavaksi, tarinan pohjustukseksi. Vaikean valinnan ratkaisin lähtemällä alusta - ja helpoimmasta - liikkelle. Aloitusraitaa, Echoes In The Night, minunlainen iskelmä-ihminenkin kuuntelee kepeästi. Melodia on tarttuva, ja ylle linkitettyä videota askarrellessani huomasin pitäväni kappaleesta koko ajan enemmän. Kertosäkeen avainlause "am I real or am I just an echo in the night" viehättää filosofiallaan, mutta kun en - normaaliin kömpelökorvaiseen tyyliini - saa tarinasta täysin selvää, en uskalla kehua sitä sen enempää. Levyssä on nimittäin Ghostride-nimensä mukaisesti kummitusjunaa muistuttavia piirteitä: koskaan ei tiedä mikä mörkö seuraavan mutkan takana odottaa.

Toinen kappale, Spacehorse, on hypnoottinen instrumentaali, jonka voisin hyvin kuvitella säestämään jotain tietokonepeliä, vaikken itse pelaakaan. Silver spoon -kappaleen rytmikäs komppi on mainio, ja Jenny leikittelee komeasti erilaisilla laulusoundeilla. Dallas-sukupolven edustajalle hauskasti nimetty Ray Ewing on oikeastaan ensimmäinen kappale, jossa pelkoni liian erikoisesta musiikista käy toteen. Lauluosuudet kuulostavat gangsta rapilta, mitä en sentään ole oppinut sietämään, vaikka kotimainen rap-skene on ihanasti yllättänytkin.

Nimiraita, Ghostride, on mielenkiintoinen sekoitus monenlaista laulutyyliä heleästä örinään, ja kertosäe takertuu itse asiassa aika tehokkaasti korvamadoksi (seuraavan aamun täydennys: heräsin tämän örinäosiota hyräillen). Sävellykset ovatkin kautta linjan yllättävän vahvoja siihen nähden, että Mr Arne väittää niiden syntyneen päivässä.

Perheeni lukioikäiset eivät varsinaisesti innostuneet levystä - "äiti pakottaa meitä kuuntelemaan hirveää musiikkia" valitti sarkasmiin taipuvainen tytär pitkältä ulkomaanmatkalta soitelleelle isälleen. Pojan sain kuitenkin hetkeksi kiinnostumaan taivastelemalla, että lauletaanko yhdessä kappaleessa tosiaan ruumiiden grillaamisesta. My Own Poison hätkähdyttää siis "hieman" erikoisella tekstillään, josta en (onneksi?) kovin paljon kertosäkeen ulkopuolelta ymmärräkään.

Pahin "mörkö" on kappale Rainy Day, joka ensin lumoaa maagisella hempeydellä, ja läväyttää sitten kuulijan silmät lautasiksi. Oivallus laulun teemasta hiipi blondiin päähäni vasta noin kolmannella kuuntelulla, vaikka mukaan oli ujutettu oikein ohjekin: "think about it for a minute" lausahdetaan säkeistöjen välissä. Yhtäkkiä olin tyytyväinen, etten ihan ehtinyt kehua kappaletta levyn "kuunneltavimmaksi".

Kahden kieroutuneen kappaleen välissä Run Like The Wind on raikas suvantohetki. Mieleen tulee Nightwishin lempeämpi tuotanto, vaikkei kappale varmaan sitä oikeasti muistutakaan. Irlantilaiseen balladimaailmaan ajatuksia ohjaava sovitus hyödyntää ymmärtääkseni aitoa viulua, enkä ainakaan vielä ole astunut tekstissä miinaan. Lopetusraita These Boots Are Made For Licking kertoo jo nimellään siitä, ettei tässä missään pop-hattarassa leijailla. Huumoria on mukana - minulle ehkä turhan mustaa, mutta aina se täydellisen totisuuden voittaa.

Kaikenkaikkiaan levy on outo, muttei niin outo, kuin ennakkoon pelkäsin. Tutun muusikon tuotoksen totaalinen tyrmääminen, vaikka millaisella "minä nyt vaan pidän ihan erilaisesta" -pehmennyksellä, olisi ollut ikävää. Enhän minä tähän toki pahemmin koukutu, mutta tuskin tätä kotimaiseen iskelmään kallistuvalle täti-ihmiselle on kohdennettukaan. Minä sain hieman avartaa musiikkimaailmaani, ja toivottavasti otollisempaakin kuulijakuntaa löytyy - ensin siitä onnekkaasta joukosta, joka saa sadan kappaleen demopainoksesta omansa, ja ehkä joskus laajemmaltakin.

Kommentit

  1. en edes yritä/jaksa kuunnella lyriikkaa vaan pitää ihmisäänet instrumentteina muiden instrujen joukossa: Ihan ok/po.joukkoon sopiva dance-huttu. Kiva rytmi. En kuitenkaan lisäisi lempparimusiikin listaan mutta en yökkäilekään.

    VastaaPoista
  2. Sitähän se minullakin on paljon ollut erityisesti englanninkielisen kanssa, että laulua kuuntelee "äänenä"... kunnes huomaa lallattelevansa "barbequeuing bodies, with their burning faces" kuten tuossa yhdessä biisissä (linkatusta en ole havainnut mitään niin outoa - EHKÄ sitä uskaltaa lallatella??). Nämä viime vuosien suomi-suosikit on sitten eri juttu: TEKSTIT nostaa biisit tasolle, jota en tällaisesta ikinä kykenisi löytämään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti