Rakastatko vielä

Seuraava erä varauksettoman puolueellista hehkutusta Ilpon uudesta levystä limittyköön seuraavaan keikkaraporttiin, kun kuultiin uutta materiaalia lähes kotikulmilla, Imatralla, vain pari viikkoa julkkareiden jälkeen. Joskus asiat ovat liian hyviä ollakseen totta, eli alunperin odottamaani bändikeikkaa ei sentään koettu, mutta pettymyksen hiventäkään ei ollut ilmassa - paluu duokeikkailuun tuntui hyvältä ja kotoisalta. Paikka ei ollut tupaten täynnä (naapuribaarin synttärit kuulemma verottivat), mutta yleisö joka oli, eli innolla mukana. Jopa tanssipareja pyörähteli jo ensimmäisen biisin aikana - humpan vetovoima on vastustamaton.

Fanitusvuodet ovat kouluttaneet minut kriittiseksi, ja nimenomaan sellaisesta kulmasta, että keikan tai suosikin itsensä ei tarvitsekaan olla täydellinen - "kaikki on aina ihanaa" -sanahelinä saa sarkasmiin taipuvaisella karvat pystyyn. Uudehkon Ravintolamaailma Huuman toiselta osastolta kantautunut musiikki häiritsi hieman sekä kuulijoita että muusikoita, eikä Ilpon ja Jussin yhteissoitto taida olla vielä ihan yhtä hiottua kuin Ilpon ja Pasin - joka kai esiintyi Auroran taustalla toisaalla samaan aikaan. Kun osasin taas pitkästä aikaa havaita pari riitasoinnun häivähdystä, saatoin olla varmempi siitä, että keikka muuten oli niin loistava kun koin sen olevan.

Jussi Parviainen & Ilpo Kaikkonen @ Huuma, Imatra 13.2.2016

Levyäkin olen kuunnellut suorastaan superkriittisenä. Niin tärkeä sen tekijästä on minulle tullut, että tuntuu tarpeelliselta karistella pelkoa, että rakastaisin hänen tuottamanaan mitä tahansa kuraa. Kovin vakuuttavaa listaa tämä vikaharavointini ei tosin ole tuottanut. Koko levyllä on yksi ainoa säe, joka minun korvaan kuulostaa väkisinriimitetyltä. Kaikkia muita tekstejä rakastan juuri sellaisina kuin ovat. Toisen jupinanaiheen paljastaminen on erityisen noloa. Ärsyynnyn, kun artistista uutisoidaan ulkonäkökeskeisesti (tukka katkesi hei jo kohta vuosi sitten!), ja sitten takerrun itse näin ulkomusiikilliseen yksityiskohtaan - mutta pidän levyn kantta turhan jäätävän komeana. Hymynväre, pieni pilke silmäkulmassa, olisi minusta paremmin linjassa sisällön kanssa.

Kolmas ja viimeinen kritiikki - joka lopullisesti paljastaa miten pienistä makuasioista nipotukseni revin - liittyy yhteen kolmesta kappaleesta, jotka sain elämääni kerralla, aurinkoisena elokuun terassi-iltana, Helsingin Taiteden yön vilinässä. Kerkesin syksyn keikoilla tottua ponteviin taustalauluosuuksiin, ja kaipailin trumpetilla korvattua Pasin ääntä kappaleessa Clint Eastwoodin poika. Nyt on jo myönnettävä, että levysovitus on varmaan mielenkiintoisempi näin, mutta ilahtunen jatkossakin, kun "palava sydän" ja "sieluni tulta" raikaavat keikoilla tuplana.

Kyseisen kappaleen ensikuuleminen räjäytti naurun, ja jätti kestohymyn. Miten hauska ralli onkaan, lattarirytmeineen ja suomalaisen miehen pidättyväistä rakastamista irvailevine teksteineen. Herttaisen ilmeinen kaksimielisyyskin jaksaa hymyilyttää samaan tyyliin kuin lempikomediasarjan huolella pedattu vitsi. Miten riemastuttavaa, että Ilpolla on pokkaa vetää tuollaista! Jatkokuuntelulla kappaleesta löytyy syvempiäkin sävyjä. "On juureni rautaa, ja varteni vahva" yhdistyy mielessäni kirjoittajan kivuliaaseen selkäsairauteen, kuin itseironisena uhmana: "ei myrsky saa mua taipumaan". Ja tätä laulua Ilpo itsekin siteeraa kertoessaan itsenäisen levyntekoprosessin raskaudesta: "Suuri kun on vastuu, niin suuri myös valta".

Seuraavan singlen, jo aiemmin kuvailemani Kryptoniitin, ensiesitys jäi ääripäiden varjoon, kun hauskimman kappaleen lisäksi kuultiin se herkin. Ei paha pysty sinuun koskemaan on levyn käsittämättömin helmi. Miten lapseton nuori mies voi kirjoittaa niin liikuttavan laulun vastasyntyneelle? "Sä oot nousu auringon, silloin kun tuhat päivää pelkkää yötä täällä ollut on". En tiedä onko laulun kohde oikeasti kohottanut vanhempansa kolmen vuoden surusta, mutta voin kuvitella millaisen määrän kyyneleitä laulu vuodattaisi sellaisissakin ristiäisissä, missä lapsi on saatu lahjana, ilman edeltävää murhetta tai menetystä. Jos kappaleesta ei tule kastejuhlien vakio-ohjelmistoa, maailmassa on virhe! Tai no, virhehän tavallaan on jo, ja se on se, ettei pikkuruisen levy-yhtiön tuotos kovin helposti kantaudu laajan yleisön korviin, mutta tämän on kantauduttava! Lähdenköhän itse kiertämään levyn kanssa seurakuntia ja vauvatilaisuuksia, jos ei muu auta?

Vielä yhden laulun liitän tähän tarinaan. Rakastatko vielä osui korviini ensimmäisen kerran syyskuisella trubaduurikeikalla Lahdessa, ja jälleen kerran minä - yleensä hyvin hitaasti lämpiävä - rakastuin kertakuuntelulla. Taas taivastelin, että miten tuo tyyppi voikaan kirjoittaa noin koskettavasti - sulattaa suojamuurit leikkisällä alkuosalla, ja sitten jysäyttää yksinkertaisen mutta pysäyttävän sanoman suoraan sydämeen. Levyversiolla olen ihastellut myös letkeää sovitusta, erityisesti häpeämättömän hyväntuulista "Sha-la-laata", joka soi taustalla, kun laulun tarina saa kouraisevan käänteensä.

Tähän tiivistyy myös monivuotinen sisäinen laulukielikamppailuni, eli se "ongelma", että olen jumiutunut ääniin ja tyyppeihin, jotka - oman sydämensä ohjaamana - kirjoittavat englanniksi. Puhuttuna se on minullekin varsin luonnollista, mutta jää laulettuna jotenkin ulkokohtaiseksi. "Will you still love me when I'm old", kysyy Koop järisyttävän kauniissa kappaleessaan, mutta sama kysymys muodossa "Mua rakastatko vielä kun oon ryppyinen ja harmaa" uppoaa syvemmälle, kirkkaan itsestäänselvästi, vaikka vaikeasti selitettävästi. On siinä tuo hieman hassutteleva ryppyisyyskin lisänä, mutta "wrinkled and gray" tasoittaisi tilannetta hyvin vähän. "Rakastan" on jo sanana niin paljon vahvempi.

Tämän laulun säestyksellä muistan ehkä päivittää omaakin suhdetta - kysyä, että rakastatko vielä, vaikka olen "hiukan pullea", ja suhaan keikoilla innolla, jota ei todellakaan pystynyt 20 vuotta sitten ennakoimaan. Kaikilla meillä on "vain yksi elämä aikaa rakastaa", ja korkeintaan saman verran harrastuksille, jotka tuottavat niin paljon iloa kuin musiikki minulle.