Sun hymystä mä voimaannun

Hei elämä!

Ilpon tuoretta albumia analysoivan triogiani viimeinen osa on hieman viipynyt, jäänyt muiden kiireiden jalkoihin, mutta on se käsiteltävä, jotta pääsen blogin aihepiirissä eteenpäin. Enhän minä tähän väliin voi muita keikkoja raportoida! Ajallisesti on koukattava hetkeksi alkusyksyyn, jolloin Rakastatko vielä -kappaleen ensikuulemisesta herkistyneenä sain artistilta itseltään vienon varoituksen, ettei tulevan albumin loppuja kappaleita ole voitu työstää yhtä pitkään ja hartaasti kuin jo keikoilla kuultuja. Liiallisten odotusten hillitsemisyritys nauratti kun seuraava sinkku, edelleen päivittäin radiokanavillakin ihastuttava Savuna ilmaan, oli niitä ennenkuulemattomia, ja uudestaan, kun rakastuin syvimmin yhteen lopuista "täytebiiseistä". Laivaan on lastattu lumoaa edelleen niin vahvasti kuin heti levyn saatuani raportoin, ja alan olla valmis julistamaan sen kaikkien aikojen rakkaimmaksi kappaleeksi.

Ilmeisesti helmiä voi syntyä hetkessäkin - albumin nimiraita, Hei elämä!, kuulemma pikapikaa viimeisessä studiosessiossa. Sen kautta pääsen takaisin levynjulkaisuviikolle, enkä pelkästään hyvällä. Fanitushan on minulle tyypillisesti paitsi iloa myös huolta. Tunnistan jääneeni kunnolla koukkuun viimeistään silloin, kun alan murehtia artistin puolesta - uran jatkuvuudesta, keikkojen riittävyydestä ja artistin omasta jaksamisestakin. Ilpon ura on muuten valtavasti "plussan puolella", eli tuottanut paljon enemmän iloa kuin murhetta, mutta niinä päivinä huolipuoli pääsi keulimaan, osittain toki ihan oman navan ympärillä. Pelkäsin sairastumista ja lasten sairastumista, mikä vähän siinä sitten toteutuikin. Onneksi flunssaiselle teinille järjestyi hoito, eikä supertärkeä julkkarimatkani ollut vaarassa. Mutta vielä enemmän jännitin artistin puolesta, ettei hän vaan sairastuisi, eikä mitään sattuisi juuri kun valtavalla työllä tuotettu unelma oli toteutumassa. Mieleen hiipi ajatus siitä, miten helposti Hei elämä! voisi muuttua Hei-heiksi, kun väsyneet muusikot suhaavat aamuöitä talviliukkailla maanteillä. 

Tuota yhtä karua mielleyhtymää lukuunottamatta rakastin levyn nimeäkin siltä sekunnilta, kun se tietoon tuli. Miten täydellinen se onkaan minunlaiselle, jolle musiikki tuntuu välillä olevan koko elämä. "Voi elämääkin" viljelen, ja enimmäkseen hyvällä, vaikkapa niissä tilanteissa, kun huomaan "joutuneeni" keikkamatkalle, jota ensin tylsällä järjellä vastustin, mutta olen sitten kiitollinen, että tuli lähdettyä. Nyt sain elämääni ylistyksen elämälle, ja nimenomaan muusikon elämälle, kun olen erinäisten muusikoiden elämää vuosikaudet seuraillut (sanan toistelu tässä erittäin tarkoituksellista). Hei elämä! kuvailee sitä realistisella riemulla: leipä on pieninä palasina maailmalla, mutta tämä muusikko ei valita, vaan nauttii aina siitä mitä tekee - ja sen aistii. Ilolla laulavaa ja soittavaa on ilo kuunnellakin.
Ilpo Kaikkonen bändeineen (Pasi Jääskeläinen, Pekka Rajamäki, Esa Parikka) poistuu lavalta levyjulkkarikeikalla Möysässä 30.1.2016
Viimeinen vielä mainitsematon "täytebiisi", Mahdoton poika, kuuluu rempseän hauskojen laulujen sarjaan, muttei sekään pyyhällä ohi ilman syvempää sanomaa. "Voisko joku mulle kertoo kuinka tätä virtaa hallitaan?" on minulle levyn vahvimpia ja merkityksellisimpiä säkeitä. Miten moni "mahdoton poika" (ja miksei tyttökin) joutuu vaikeuksiin pahaa tarkoittamattaan? 

En tiedä minkä verran laulun pojassa on Ilpoa itseään. Ehkä hieman ylivaroivaisiin fanitusperiaatteisiini kuuluu, että artistin läheisiltä ei udella - ei edes muusikkoveljeltä toisen kuulumisia - mutta tästä saattaisin ehkä joskus keikoilla kohtaamaltani äiti-Kaikkoselta taipua kysäisemään. Voin jotenkin kuvitella Ilpon olleen vilkas vesseli - ehkä hän on jopa joskus "hymy suun pielessä lähtenyt omppuvarkaisiin", kuten yksi levyn riemastuttavimmista riveistä tarinoi. Mutta näin aikuisena hänestä huokuu - ainakin yleisön edessä - rauha. Ääni tuottaa harvoin kylmiä väreitä, mutta sitäkin enemmän hyvää oloa.

Jotenkin tämä pitäisi saada nippuun, ja ehkä se onnistuu parhaiten vertailemalla levyyn, joka minut tähän pisteeseen toi. Ilpon esikoinen, Vol1, lumosi vaivihkaa - en taatusti silloin syksyllä 2012 tajunnut, että tulisin kuuntelemaan sitä vielä kolme vuotta myöhemmin. Sen herkkää ja hauskaa sekoittava tekstimaailma valloitti, ja ehti tuoda iloa ja valoa kolmeen talveen - ja uutukainen valaisee tätä neljättä. "Laulussa on voimaa joka kantaa mua, läpi synkän talveen jälleen kevääseen", julistaa Hei elämä!, kuin kertoen minun tunteista sen kirjoittajan lauluja kohtaan. Jos minulla olisi ollut hitustakaan epäilystä siitä, tulisinko rakastamaan tätä toista levyä vielä enemmän kuin ensimmäistä, tuolla se viimeistään haihtuisi.

Kaikenkaikkiaan tässä uutukaisessa kuuluu nyt se aikuistuminen, mitä erään aiemman suursuosikin ainokaisen, minut tarinatekstejä rakastamaan opettaneen, levyn jälkeen jäin ikuisesti kaipaamaan. On vakavoiduttu, huumoria hukkaamatta, ja nuorukaisen juhlintaa ja kevyitä kesäihastuksia kuvailleet tarinat ovat vaihtuneet pysyvää parisuhdetta ja koko elämää käsitteleviin. Sinänsä tajusin tässä joku aika sitten senkin, että ne esikoislevyn Kleinbussit ja Mutapainit olivat muiden tekstejä, ja Ilpo itse kirjoitti jo silloin niitä syvällisempiä (Tänään en pelkää, Pohjoisen kutsu...). Nyt kaikki on omaa, herkimmästä hulvattomimpaan, ja olen peruuttamattomasti koukussa.

En minä nyt osaa tätä itse kuvailla, joten siteeraan taas tätä helmien helmeä (joka - ellen toisin ilmoita - soikoon soittimessani, jos joskus tulee tilanne, etten itse pysty musiikkiani valitsemaan):

"Laivaan on lastattu ikuinen rakkaus, laivaan on lastattu yksinäisyys
Laivaan on lastattu taivas ja maa, valoa päivän ja pimeä syys
Laivaan on lastattu elämää, kuolemaa ja syntymää"
Laivaan on lastattu (Ilpo Kaikkonen)

Kommentit