Pohjoista voimaa, osa 2

Taisin viimeksi manata jotain kun kehuskelin, että keikkojen valinta on enimmäkseen tuskatonta. Poikkeusajan karsimista keikkaoptioista on tuntunut erityisen tympeältä joutua päättämään kumman jättäisi väliin. Läheisen saattohoito oli juurruttanut minut alkusyksyksi perhepiiriin ja pienet työmurheet olivat nuijineet siunaustilaisuuden haurastuttaman mieleni matalaksi. Olin keikkapiristyksen tarpeessa ja monitavoiteoptimoinnin etäisyysparametri vaikutti käänteisesti. Halusin ennemmin Lahteen kuin kotikaupungin pubiin, missä esiintyisi tuttu Suomi-pops, tops & flops. Ja vaikka Lahti oli juuri päätynyt otsikoihin koronaryppäistään, ahdas lähipubi pelotti enemmän kuin Lahden Gastropub Myllyn avara sisätilaterassi. Unohdin viimeksi mainita, että kävin jo siellä keikallakin, en vain moikkaamassa soittokamojaan pois kärräävää Ilpoa. Leevi and the Leavings -ralleja esittänyt Henkinen Kesoil viihdytti Ilpon Pikku Hanhi -showtimea odotellessani, ja minähän sitouduin kivoihin paikkoihin siinä missä muusikoihinkin. 

Trio Henkinen Kesoil
@ Gastropub Mylly Lahti 22.8.2020

Lahti on minulle vahvasti Ilpon kaupunki ja keikkapaikkakin oli siis löytynyt hänen ansiostaan. Tuntui oudolta suunnata sinne kuuntelemaan Eliasta - siis Hämäläistä, joka vei minua kuin litran mittaa vuoden 2010 X factor -voittonsa jälkeen. Hurahdus oli aikamoinen mutta massiivisia olivat myös myöhemmät pettymykset ja turhautumiset. Debyyttialbumille ei saatu jatkojulkaisua kymmenessä vuodessa ja keikkatilaisuudet kuihtuivat pubinnurkista olemattomiin. Välissä oli pidempiäkin taukoja eikä hurmos palautunut kun koin Eliaksen maaliskuun keikkaturneellani juuri ennen koronaa. Rakkauteni Lahteen ja keikkamatkailuun oli tarpeellinen lisämotivaattori, kun päädyin antamaan Eliakselle uuden tilaisuuden näinkin pian.

Toki nautin kuulemastani, mutta trubaduurisetti pelkillä lainabiiseillä ei lumonnut. Tunnelmaa kohotti toiseen settiin Lootansa viritellyt rumpali Jarkko Rantala, jonka jo tiesinkin soittavan Eliaksen nykyisessä bändissä. Olin törmännyt häneen aiemmin Pete Seppälän taustalla, sinivalkoiseen salmiakkiruutupukuun - ilman paitaa - sonnustautuneena, ja ajatus hänen yhteistyöstä vakavamman oloisen Eliaksen kanssa oli ristiriitaisuudessaan hykerryttävä. Iloa ja energiaa keikkaan saatiinkin Jarkon ja rytmisoittimen mukana, ja soittokaverin läsnäolo pakotti Eliaksen avoimempaan vuorovaikutukseen - yksin yleisön edessä hän tuntuu edelleen katoavan musiikkiinsa. 

Elias Hämäläinen & Jarkko Rantala @ Gastropub Mylly Lahti 25.9.2020

Eliaksen trubaduurihommat on siis aika lailla nähty, mutta bänditouhusta voisin vielä innostuakin. Jarkon ja monesta muusta yhteydestä tutun Tuomas "Gary" Keskisen some-seuranta lupailee, että bändi on saamassa ainakin vakuuttavia promokuvia. Musiikin julkaisusta en vielä tiedä, mutta alan vähitellen uskoa, että senkin aika vielä tulee. Keskisellä on näyttöjä aikamoisista projekteista, kuten maailman korkeimmasta keikasta, ja keskusteluhetki Lahdessa vakuutti minut Rantalan asenteesta. Muusikko, jolla on riittänyt töitä korona-ajankin, tekee väkisin jotain oikein. 

Toihan Elias elämääni paljon enemmän kuin itsensä, kun veli Markuksen bändin keikoilla on juostu ahkerammin pidempään. Tänä syksynä vasta kolmas yritys toden sanoi kun vietin yhden viikonlopun ennemmin Helsingistä kotiutuneiden lasteni kanssa kuin itse Helsingissä, ja seuraavan pikkuflunssaisena karanteenissa Kouvola-keikan sijaan. Toteutunut keikka (99) oli Viking Grace -risteilyllä, jolle lähtö mietitytti näinä aikoina melkoisesti. Ilman maissakäyntiä karanteenivelvoitetta ei tulisi, mutta matka Turkuun - yhteen koronakartan punaisimmista kolkista - huolestutti silti. Olisin mielelläni jäänyt nyt jo suhteessa turvallisempaan Lahteen kuuntelemaan Ilpoa. Jälkikäteen olen tavallaan kiitollinen, että elin vielä toivossa korvaavasta Ilpo-keikasta. Aikaisempi tieto seuraavan viikonlopun peruuntumisesta ja Ilpon kitaran hiljenemisestä joksikin aikaa olisi tehnyt lähtöpäätöksestäni vielä vaikeamman. Minulla oli kuitenkin BNC-risteilyä pakottavampi syy reissuuni - risteily vaan varmisti sen, että sain lähdön järkeiltyä itselleni. Neljän tunnin junamatkat suuntaansa olisivat ehkä olleet liikaa vain kolmen biisin takia, mutta juuri ne minun piti kokea.

Teinifanin albumista: Kepa Salmirinne
jakamassa nimikirjoituksia 
@ RäpyläRock Hamina 23.5.1987

Tässä on toisintoa parin vuoden takaa, kun kävin Finlandiatalon Luontokuvagaalassa kuulemassa Kepa Salmirinteen luontoteemaisen lauluesityksen. "Pohjoista voimaa" -kokonaisuuden jälkimmäiset kolme biisiä tarjoiltiin nyt vastaavassa tapahtumassa Turun Logomossa. Ei esitystä erityisemmin mainostettu - satuin kai vaan heittämään Zero Nine -solistin nimen Googlen hakukenttään sopivalla hetkellä. Koronaperuutusten keskellä en uskaltanut luottaa esiintymisen toteutumiseen vielä matkallakaan, mutta perillä helpotus oli välitön. Kun toikkaroin Logomon piha-alueen läpi sisäänkäyntiä etsien, viimeisen nurkan takana vastaan käveli itse Kepa viimeisellä tupakalla ennen soundcheck-vuoroaan. 

Kerrattakoon, että kyseessä on tyyppi, johon ihastuin vuonna 1986 niin intensiivisesti kuin 15-vuotias tyttö vaan voi. Vaaleanpunaiset sydämet lakkasivat leijailemasta hänen ympärillään jo vuosikymmeniä sitten, mutta musiikki soi sieluuni juurtuneena. Keikkoja en "silloin muinoin" käynyt kuin muutaman, ja koska nimikirjoituksen pyytämistä festariaidan läpi ei lasketa, tapasin Kepan ensimmäistä kertaa vasta syksyllä 2009. IX-albumin julkaisu toi bändin jopa parille Etelä-Suomen keikalle, ja Tampereen Klubilla Kepa istahti yllättäen viereeni ja tervehti - tunnisti kuulemma nettiaktiivisuuteni perusteella. Ei tämä keikkatarinoiden raapustelu siis turhaa ole ollut, jos sen ansiosta olen saanut tutustua elämäni pitkäaikaisimpaan idoliin. Nyt kun tässä on kohdattu "vähän väliä" - Kuusamossa 2014, Helsingissä 2018 ja Turussa nyt - tapaamisista on tullut hämmentävän luontevia. Teinityttö sisälläni äimistelee palvomani rock-tähden tarinointia juuri minulle, mutta aikuisena naisena höpöttelen kuusamolaiselle mökkiyrittäjälle kuin vanhalle tutulle. Tällä kertaa ihmettelimme erikoisia aikoja ja virittelimme kiltisti maskit kasvoillemme kun astuimme yhdessä Logomon ovesta sisään.

Kepa Salmirinne: Pohjoista voimaa @ Logomo Turku 17.10.2020 
(multivision kuvat: Jarmo Manninen)

Oli aikamoisen ainutkertaista kuulla Kepan omat uudehkot suomenkieliset biisit livenä, varsinkin kun ne eivät tietääkseni ole missään muuten kuultavissa - mikä sinänsä on aivan valtava sääli. Edelliset kolme olivat edes hetkisen julkisia. Näitä uudempia tuntuu tässä tilanteessa turhalta mainostaa, mutta sen verran sanon, että varsinkin viimeinen "Sano edes joskus ei" kuulostaa ihan Zero Ninelta - ja tekstissä on niin vahva luonnonsuojeluteema, että sen soisi soivan "kaikkialla".

Logomon show oli siis vain reilu kymmenminuuttinen luontokuvaesitysten lomassa. Kävi vielä niin, että saliteknikko unohti laittaa lavavalot päälle esitykseen, ja hukkasin hetken elämyksestä ison osan tuskailemalla sitä, etten saisi edes kuvia muistoksi. Pienet hämäräklipit Instagram-tarinoissani esittelevät sentään ääntä, joka edelleen vie minulta jalat alta. Olisi ollut ihana kokea esitys täydellisenä, mutta tavallaan oli vielä tärkeämpää jakaa hetki juuri sellaisena kun se oli. Sain kunnian olla se, jolle Kepa tuuletti turhautumistaan laulusta ilman taustamusiikin tukea - valojen lisäksi myös lavan monitoriäänet olivat pettäneet. Toisaalta sain myös silmät loistaen kuunnella menneiden vuosien studio- ja keikkamuistoja - ja varsinkin ajatuksia tulevasta.

Viime kesän piti tarjota Zero Nine -keikkoja vuosien tauon jälkeen, mutta koronan takia kaikki peruuntuivat. Turku-visiittini arvokkain matkamuisto oli vahvistunut luotto siihen, että ainakin solisti on voimissaan ja bändi suunnittelee soittoharjoituksia uusintayritystä varten. Koronapaskan on pakko väistyä, koska paljon pidempään paluuta ei ole varaa viivyttää - täyttäähän tämä bändin tietääkseni vetrein "nuorukainen" ensi kesänä 60. Omasta näkökulmasta Kepan ääni on se juttu ja soittajia voisi hätätapauksessa korvata - vaikkapa "tarinaan sopivasti" muusikoiden omilla soitto-oppilailla - mutta epäilen vahvasti, ettei bändi tuurauksiin taipuisi. Soittokunnon pettäminen yhdeltäkin kaataisi koko unelman.

Tulevasta ei tiedä, mutta vahvistuneen toivon lisäksi sain toisenkin "lahjan". Keikkahulluuttani on alusta asti varjostanut koulukiusatun itsetunto, ja sen myötä ujostelu ja varovaisuus. Olen välittänyt suosikkiartisteistani niin valtavasti, että on ollut pakko tunkea juttusille, mutta harvoin kepeän luontevasti. En ole halunnut häiritä ennen keikkaa enkä keikan jälkeenkään kuin hetkisen. En ole odottanut vastauksia satunnaisiin viesteihin - kuin itsesuojeluna en ole yleensä edes kysynyt mitään. Vasta suosikeista viimeisin eli Mika ja hänen keikoilta löytynyt rohkeampi seuralainen ovat hieman löysänneet tätä solmua sisimmässäni. Se, että elämänikäinen idolini selkeästi ilmaisi, että seurani oli toivottua - ainakin tilanteessa, missä hän muuten olisi istunut yksin autiossa aulassa - oli melkoinen pörhistys itsetunnolleni. Jatkoin reissureppuineni matkaa selkä suorempana ja askel kevyempänä.

Nelli Matula @ Viking Grace 17.10.2020

Kepa-kohtaamisen jälkeen oli tavallaan ihan sama mitä risteilyllä olisi vastassa. En nimittäin laivaan astuessanikaan ollut varma olisiko siellä "minun" keikkaa. Viking Line -sovelluksen risteilyohjelma ei tiennyt bändistä mitään, mutta syy siihen oli se, ettei se ulottunut riittävän pitkälle. Bändin soittovuoro oli vasta juuri ennen satamaan paluuta, mutta parinkymmenen tunnin odotus sujui yllättävän ratevasti. Nautin Nelli Matulan keikasta isolla lavalla ja Geir Rönningin yöllisestä pubisetistä BNC-kitaristi Juhanan kanssa. Löysin siis tutut muusikot yökerhosta Matula-keikan aikana, varmistuen siitä, etten ollut hukkaristeilyllä. Markus bändeineen oli matkassa, ja edelleen hyvävoimaisena viikon laivaelämän jälkeen.

Geir Rönning & Juhana Jansson @ Viking Grace 17.10.2020

Laivalla oli hiljaista. Korona tuntui kaukaiselta vaikka juuri sen pelko piti väkeä poissa. Isossa yökerhossa oli keikkojen aikana korkeintaan parikymmentä ihmistä, ja tanssilattialla nollasta kolmeen. Ainoa, joka uhmasi turvaväliä, oli suloinen pikkulapsi, joka kävi minua pari kertaa moikkaamassa. Bändin ei ehkä voinut olettaakaan esiintyvän valtaisalla tunteenpalolla, mutta iloisen ammattimainen meininki lavalla vallitsi. Markuksen ääni soi samettiraspina, johon rakastuin jo yhdeksän vuotta sitten kun hän vielä säesti veljensä taustalla. 

Brand New Classics (Juhana Jansson, Vili Itäpelto, Markus Hämäläinen,
Tuomas Laivaara, Antti Oksa) @ Viking Grace 18.10.2020

Suurempi hurmos on Markuksenkin ympäriltä haihtunut, mutta ihan ensimmäinen bravuuri Chicken Fried lämmittää sydäntä aina vaan. Ohjelmistosta löytyy useampikin ikisuosikki mutta toisaalta myös kappaleita, joiden toistaminen vuodesta toiseen kyllästyttää. Eihän kukaan käskenyt minun käydä sataa keikkaa, mutta kun ohjelmisto tuntuu välillä puuduttavan sen esittäjiäkin! Uutta on kaipailtu pitkään ja pontevasti, ja nyt sitä saatiin, mutta uuden basistin, Antti Oksan laulamana. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa tavalle, jolla Markus väisti uuden opettelun. Siinäkin on yksi supertalentti, joka jumittaa kehittymättä paikoillaan, mutten kai voi liikaa valittaa kun se paikka on edes silloin tällöin noin komealla lavalla. Ja mistä sitä tietää - ehkä hänkin vielä joskus yllättää, kuten veljestään voi kymmenen vuoden odottelun jälkeen jo varovaisesti uskoa. Turhautua minun ei enää tarvitse - uutta musiikkia riittää kuunneltavaksi muutenkin, ja vielä nykymakuuni sopivampana.