- Hae linkki
- X
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Teinitäti-roadtrippiä suunniteltiin koko syksy, mutta pysyn mummoteemassa, koska Facebook-nootit ei importoi otsikkoääkkösiä. Kaksi kolmekymmentä-ja-risat äiti-ihmistä kävi seikkailemassa suuressa maailmassa, eli Helsingin jäähallissa jo pari viikkoa sitten. Onhan se viimeinenkin Idols-finaali raportoitava, vaikka vähän myöhässä. Joulukin ehti olla välissä, mutta mitäpä sitä tavallisesta kotiperhejoulusta bloggailisi, kun joulustressikin tuli vain siitä, etten tehnyt joulun eteen juuri mitään.
Mutta siitä finaalista siis. Yksi melkein-teini oli kulissina, kun uskalsin sittenkin ottaa 11-vuotiaan tyttäreni mukaan, ja hyvä niin. Ei hän talloutunut fanimuuriin, vaan nautti reissusta yhtä antaumuksella kuin äiti ja äidin kaveri. Kaveria pitää kehua sankarillisesta asenteesta - siitä, että lähti roadtripille ja osasi nauttiakin siitä, vaikka hänen ykkössuosikkinsa oli yllättäen karsiutunut kalkkiviivoilla. Minä olin tietysti täysin täpinöissäni, Koop-kyltti rinnassa kannustamassa (vrt. Suomi-lippu jääkiekon MM-finaalissa).
Ihan tunareita ensikertalaisia emme olleet isossa jäähallikonsertissa. Älysimme luikerrella taaemmalle kenttäsisäänkäynnille kun massat jäivät tulpaksi etummaisen luo. Sieltä ravasimme reippaasti kohti hallin etuosaa, ja löysimme itsemme yllättäen noin metrin päästä lavan turvakaidetta, parin kolmen teinitytön paksuisen ihmismuurin takaa. Olin varautunut henkisesti siihen, että saisimme seurata minikokoisia idoleita, mutta olimmekin niin lähellä, että uudehkon (tunnustan - varta vasten hankitun) kamerani 10x-zoomi ulottui kevyesti Koopin komeisiin kasvoihin (pidin taas - kuten sadat muutkin - korviani kiinni sen hetken, kun yleisöä ohjeistettiin kuvauskiellosta). Ei hassumpi asema heittäytyä finaalin tunnelmiin!
Sitten itse showhun. Anna aloitti, Koop ja kitara jatkoivat. Have you ever seen the rain - taattua Kooppia, uudistettua museokamaa ilman hiukkastakaan pölyä. Tuomarien reippaat mainstream-valinnat pistivät vipinää sekä finalisteihin että yleisöön, jonka jälkeen taas tunnelmoitiin Fields of Goldia ja Old mania. Voittobiisi-Insomniaa ensin kevyempänä akustisena ja sitten rock-versiona, jonka yleisön enemmistö selvästi ilmaisi tahtovansa radiosoittoon kisan jälkeen. Ihan alkuun olimme hämmentyneitä, kun Anna-kiljunta vaikutti kovemmalta, mutta se johtui kai vain paikallisesta Anna-fanikeskittymästä. Tai sitten me Koop-mummot lämmettiin aavistuksen hitaammin. Se on myönnettävä, että finaalin kynnyksellä karsiutunut Pete taisi saada hetkellisesti kovimmat kiljahdukset, erityisesti kun ilmestyi yllättäen juontajien The Gay-hupailubändin vierailevaksi solistiksi.
Tauolla oli ryysistä, epämääräistä haahuilua, ja erittäin nopea nimmarijono, missä kaveri pääsi sanomaan Petelle (Parkkonen) "moi". Tuloslähetystä odotellessa minä yritin huudella Petelle (Seppälä) "moi", mutta rahvaan kentältä taisi olla enemmän kuin huutoetäisyys Idols-tähtien VIP-aitioon. Tai sitten Idols-kolmos-Pete-senior oli turtunut siihen, että koko ilta oli huudettu Idols-kolmos-Pete-junioria siinä vieressä. No, täytynee olla tyytyväinen kun saa moikkausyhteyden yhteen suursuosikkiin illassa (kyllä, "hyvin meni"-peukalomerkin sain taas vaihdettua! Ihquu suorastaan ;)
Jotenkin se väliaika hurahti suuremmin jännittämättä, ja meinasi unohtua koko äänestäminenkin. Sitten täristiin hetki, kunnes päästiin hihkumaan oikealle voittajalle. Olinkohan ollut turhan varma voitosta, kun tunnemyrsky ei ollut ihan yhtä valtaisa kuin edellisviikolla oopperassa? Voitonriemua riitti kuitenkin puitavaksi koko kolmen tunnin kotimatkalle. Edelleen päässä pyörii iloinen hämmennys siitä, että "meidän" (jonkun epämääräisen valiojoukon) altavastaajasuosikki onkin yhtäkkiä koko kansan Koop. Seitsemäänkymmeneen prosenttiin tarvittiin mummoäänestäjä poikineen - tai ehkä erityisesti tyttärineen.
En oikeastaan enää muista mistä intoilin ennen idoleja. Imetystukivouhotus on ainut mikä tulee mieleen, mutta siitä on jo jokunen vuosi vierähtänyt. Onnellisen innoissani odottelen tulevan vuoden keikkamatkoja. Koopin keikoille lähdetään ilman muuta - hyvää tätiseuraa on jo sovittuna - ja Peten keikoille toki myös. Parhaassa tapauksessa sen seniorinkin!
Mutta siitä finaalista siis. Yksi melkein-teini oli kulissina, kun uskalsin sittenkin ottaa 11-vuotiaan tyttäreni mukaan, ja hyvä niin. Ei hän talloutunut fanimuuriin, vaan nautti reissusta yhtä antaumuksella kuin äiti ja äidin kaveri. Kaveria pitää kehua sankarillisesta asenteesta - siitä, että lähti roadtripille ja osasi nauttiakin siitä, vaikka hänen ykkössuosikkinsa oli yllättäen karsiutunut kalkkiviivoilla. Minä olin tietysti täysin täpinöissäni, Koop-kyltti rinnassa kannustamassa (vrt. Suomi-lippu jääkiekon MM-finaalissa).
Ihan tunareita ensikertalaisia emme olleet isossa jäähallikonsertissa. Älysimme luikerrella taaemmalle kenttäsisäänkäynnille kun massat jäivät tulpaksi etummaisen luo. Sieltä ravasimme reippaasti kohti hallin etuosaa, ja löysimme itsemme yllättäen noin metrin päästä lavan turvakaidetta, parin kolmen teinitytön paksuisen ihmismuurin takaa. Olin varautunut henkisesti siihen, että saisimme seurata minikokoisia idoleita, mutta olimmekin niin lähellä, että uudehkon (tunnustan - varta vasten hankitun) kamerani 10x-zoomi ulottui kevyesti Koopin komeisiin kasvoihin (pidin taas - kuten sadat muutkin - korviani kiinni sen hetken, kun yleisöä ohjeistettiin kuvauskiellosta). Ei hassumpi asema heittäytyä finaalin tunnelmiin!
Sitten itse showhun. Anna aloitti, Koop ja kitara jatkoivat. Have you ever seen the rain - taattua Kooppia, uudistettua museokamaa ilman hiukkastakaan pölyä. Tuomarien reippaat mainstream-valinnat pistivät vipinää sekä finalisteihin että yleisöön, jonka jälkeen taas tunnelmoitiin Fields of Goldia ja Old mania. Voittobiisi-Insomniaa ensin kevyempänä akustisena ja sitten rock-versiona, jonka yleisön enemmistö selvästi ilmaisi tahtovansa radiosoittoon kisan jälkeen. Ihan alkuun olimme hämmentyneitä, kun Anna-kiljunta vaikutti kovemmalta, mutta se johtui kai vain paikallisesta Anna-fanikeskittymästä. Tai sitten me Koop-mummot lämmettiin aavistuksen hitaammin. Se on myönnettävä, että finaalin kynnyksellä karsiutunut Pete taisi saada hetkellisesti kovimmat kiljahdukset, erityisesti kun ilmestyi yllättäen juontajien The Gay-hupailubändin vierailevaksi solistiksi.
Tauolla oli ryysistä, epämääräistä haahuilua, ja erittäin nopea nimmarijono, missä kaveri pääsi sanomaan Petelle (Parkkonen) "moi". Tuloslähetystä odotellessa minä yritin huudella Petelle (Seppälä) "moi", mutta rahvaan kentältä taisi olla enemmän kuin huutoetäisyys Idols-tähtien VIP-aitioon. Tai sitten Idols-kolmos-Pete-senior oli turtunut siihen, että koko ilta oli huudettu Idols-kolmos-Pete-junioria siinä vieressä. No, täytynee olla tyytyväinen kun saa moikkausyhteyden yhteen suursuosikkiin illassa (kyllä, "hyvin meni"-peukalomerkin sain taas vaihdettua! Ihquu suorastaan ;)
Jotenkin se väliaika hurahti suuremmin jännittämättä, ja meinasi unohtua koko äänestäminenkin. Sitten täristiin hetki, kunnes päästiin hihkumaan oikealle voittajalle. Olinkohan ollut turhan varma voitosta, kun tunnemyrsky ei ollut ihan yhtä valtaisa kuin edellisviikolla oopperassa? Voitonriemua riitti kuitenkin puitavaksi koko kolmen tunnin kotimatkalle. Edelleen päässä pyörii iloinen hämmennys siitä, että "meidän" (jonkun epämääräisen valiojoukon) altavastaajasuosikki onkin yhtäkkiä koko kansan Koop. Seitsemäänkymmeneen prosenttiin tarvittiin mummoäänestäjä poikineen - tai ehkä erityisesti tyttärineen.
En oikeastaan enää muista mistä intoilin ennen idoleja. Imetystukivouhotus on ainut mikä tulee mieleen, mutta siitä on jo jokunen vuosi vierähtänyt. Onnellisen innoissani odottelen tulevan vuoden keikkamatkoja. Koopin keikoille lähdetään ilman muuta - hyvää tätiseuraa on jo sovittuna - ja Peten keikoille toki myös. Parhaassa tapauksessa sen seniorinkin!
Kommentit
Lähetä kommentti