Vuosikatsaus

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarkoitus oli kirjoittaa vuosikatsaus vuodenvaihteessa, mutta ehtiihän tässä vielä hyvin ennen seuraavaa. Pääasiassa muistuttelen tässä itselleni mitä viime vuonna tuli elämästä opittua.

Yleisesti ottaen vuosi 2008 oli hyvä. Edellisvuoden - tai oikeastaan koko tähänastisen elämäni - kovin koettelemus, pojan outo huimaussairaus, kummitteli vielä alkuvuodesta, mutta loppuvuodesta palailimme hitaasti lähtötilanteeseen: meillä on unelmaisen terveet lapset - ja ihanatkin vielä! Ja nimenomaan meillä. Parisuhde on ehkä parempi kuin koskaan muutaman mökötysalttiimman vuoden jälkeen. Pari yllättävää ja järkyttävää eroa on muistutellut siitä, että avioliittoa kannattaa hoitaa ja arvostaa. On myös ollut vapauttavaa vihdoin tajuta, että voi olla arkisen onnellinen, vaikkei kumpikaan osaa viettää uskomattoman romanttista laatuaikaa. Voidaan nauraa yhdessä sille, että kahdenkeskisellä illallisella pöperön on paras tulla pöytään kohtuuajassa, ettei keskustelunaiheet lopu kesken - jopa ne pinnalliset, syvällisistä (mistä?) puhumattakaan.

Minunlaisen murehtijamestarin oloa helpottaa sekin, että mies on antanut minulle vapauden mennä - harrastaa ja reissata. Ei hän toki ennenkään ole kieltänyt, muttei ehkä riittävästi kannustanutkaan, jolloin omassa pikku päässäni olen tuntenut syyllisyyttä menoistani. Nykyään hän muistuttelee, että mitäs jumppaa sulla tänään olis, ja lähinnä nauraa kun ilmoitan taas lähteväni jollekin pikku keikkamatkalle. Pitää olla miehellä itseluottamusta kun pokkana päästää nuorekkaan hottis-vaimonsa (joopa joo...) maailmalle idolikomistusten perässä.

Itsekin ymmärrän nyt paremmin sen, että mentävä on - sinne maailmalle siis. Puolitoista vuotta keikkamatkailua sen yhden ex-idolin (suurelle yleisölle ex, minulle idoli) perässä on vähitellen opettanut, että parempi on vain lähteä eikä murehtia lähtemistä-vaiko-eikö-lähtemistä montaa viikkoa. Lopputulos on sama vähemmällä stressillä. Vielä viime keväänä oli keikkoja, joille en todellakaan ollut alunperin lähdössä, mutta jälkikäteen en voinut käsittää, että olin edes harkinnut skippaamista. Kannattiko lähteä keikkaristeilylle ääni totaalisen kadoksissa, suoraan flunssassa taistellun juhlaputken perään? Todellakin!

Nyt kun lähtemistä on Peten kanssa treenattu, Koopin keikoille matkustaminen on paljon helpompaa. Viikko sitten sain tiedon, että olen voittanut lipun Idoleita ja tähtiä-kiertueen avajaiskonserttiin Helsingissä nyt perjantaina. Itseänikin huvitti miten muodollinen lähtöharkintani oli. Kokonaisen iltapäivän heittelin kaverille "JOS lähden..." viestejä, vaikka syvällä sisimmässäni olin tehnyt lähtöpäätöksen noin sekunnissa. Arvontavoittolippua odottelen edelleen, mutta jos se ei huomiseen mennessä ole postilaatikossa, joudun kai ostamaan lipun tai jotain. Kun keikkamatkaharkintajuna kerran lähtee päässä liikkeelle, ei sitä jarruta enää mikään. Paitsi ehkä jalan katkeaminen juuri ennen lähtöpäivää, mutta siksi käytänkin mummonastoja kävellessäni märällä peilijäällä töihin ja takaisin (yksi opittu asia lisää - eikä tarvinnut edes katkoa luita ensin).

Päänsisäisen prosessin lisäksi lähtemistä on helpottanut se, ettei se ole enää rahasta kiinni. Tai no, tarkemmin ajatellen sekin on päänsisäisen prosessin tulosta. Onhan tässä työssäkäyviä palkansaajia oltu jo monta vuotta - köyhemmät hoitovapaavuodetkin on kaukana takana. Siihen kun lisää äidinmaidossa saadun muovipussisäästämisen ("ei ne suuret tulot vaan ne pienet menot"), säästöjä kertyy sen verran, ettei yksi junamatka plus hotelliyö oikeasti tunnu missään. Nyt ei enää pahemmin rassaa päätäkään tuhlaaminen moiseen hömpötykseen. Mainosta siteeraten: "because I'm worth it!".

Toinen mihin olen oppinut syytämään rahojani ilman tuskailua on liikunta. Aiemmin olin vakaasti sitä mieltä, että liikuntaklubijäsenyys on saatanasta, mutta viime syksynä myin sieluni CMS Clubille enkä ole katunut. Piheydestähän sekin kumpusi - laskin, että kaksi jumppaa viikossa maksaa enemmän kuin kuukausimaksun verran. Nyt raaskin käydä muissakin kuin niissä kahdessa lempijumpassa, kun tuhlaan tylsälläkin tunnilla vain aikaani, en rahojani ... vaikka toisaalta kai tunnin elämästä pitäisi olla arvokkaampi kuin tunnin jumppamaksu.

Ja siitä pääsin vielä yhteen viime vuoden tärkeimmistä oivalluksista. Ymmärsin vihdoin sen, että oma aika, ja tietysti myös aika perheen kanssa, on aidosti tärkeämpää kuin raha, kunhan rahaa on sen verran, että pärjää - ja superpihi pärjää kevyesti. Pitkät hoitovapaat raaskin pitää ja osittaisella hoitovapaalla osasin olla - ei siinä kai mitään erikoista ollut. Mutta siitä, että raaskin jättäytyä lyhyemmälle työajalle vielä hoitovapaan jälkeenkin, olen vähän ylpeä. Laiskuuttahan se oikeasti on, mutta onneksi sitä ei tarvitse tunnustaa. Nykyään on ties mitä filosofioita, millä lorvailunsa voi perustella. Downshifting on kuulemma virallinen termi tälle, että tehdään vähemmän töitä ja pärjäillään pienemmällä palkalla. Enpäs olekaan laiskuuttani perustellut aatteella sitten vauvavuosien perhepetifilosofian. Ajatella, että vasta toisella kierroksella tajusin olla ylpeä siitä, etten jaksanut hyppiä öisin ylös imettämään vaan nukuin suloisen laiskasti vauva kainalossa!