Vapaaehtoinen pakko

Tulipa koettua mestarinäytös käänteisestä "älkää nyt vaan hitossa ostako" -markkinoinnista. Myytävänä oli vapaaehtoinen lisäkielen opiskelu kolmasluokkalaisille. Tai no, neljäsluokkalaisille, mutta kolmasluokkalaiselle se olisi nyt pitänyt "ostaa". Myönnän, että menin kielivalintainfoon valmiiksi turhautuneena. Ajattelin, että lopputulos on kuitenkin sama kuin esikoisen kohdalla: lapselle laitetaan arpa vetämään vapaaehtoisen saksankielen ryhmään, jota koululle ei kuitenkaan perusteta vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Ehkä lopputulos vielä onkin sama, mutta rupesi pelottamaan, että mitä jos arpa voittaisikin.

Vapaaehtoisen lisäkielen pelisäännöt kun ovat sellaiset, että toivat väkisin mieleen kuuluisat kalapuikot ja poliisit. Kun kielen on kerran valinnut, niin sitten sitä hitto vie luetaan, oli tilanne mikä hyvänsä, yläkoulun loppuun asti. Kiva tehdä viiden vuoden mittainen päätös yhdeksänvuotiaan varmasti erittäin kypsän ja harkitun mielipiteen mukaan. Nimenomaan sitä siellä korostettiin - vanhemmat päättää, mutta lapsella pitää olla oma motivaatio, "palava into" kielen opiskeluun. Meidän poika osasi yllättävän kypsästi ja oivaltavasti perustella oman motivaationsa: hän ei halua tulla yksin kotiin jos kaverit jää kielitunnille. Ei taida ihan täyttää palavan innon tunnusmerkkejä?

No, pari viikkotuntia sinne tänne - ei kai se saksan opiskelu valinnan jälkeen olisi sen pahempi pakko kuin minkään muunkaan aineen. Eli jos sen valinnan perusajatus "lapsi valitsee kielen omassa koulussaan" (ei siis ilmottaudu vapaaehtoiseksi reissaamaan toiseen kouluun kielitunneille, saati vaihtamaan koulua) toteutuisi, niin kielen voisi ottaakin. Mutta kun vapaaehtoinen kieli todellakin muuttuu pakolliseksi, ilman mitään ehtoja tai muttia, sillä hetkellä, kun valintarasti on kaavakkeeseen merkitty. Kerran tehty valinta jyrää kaikki myöhemmät valinnat. Jos kieltä ei lähimmässä yläkoulussa tarjota, lapsi reissaa kielen perässä muualle. Jos joku yläkoulu tarjoaa kiinnostavaa lisäpainotusta, vaikka ylimääräisiä matemaattisten aineiden tunteja, sinne voivat hakeutua muut, paitsi ne, jotka ovat erehtyneet valitsemaan kielen, jota ei kyseisessä koulussa opeteta.

Kun herne alkoi juuttua aika syvälle nenääni jo parin tarkennuskysymyksen jälkeen, en enää viitsinyt vararehtoria ja opettajia kiusata, mutta aika monta kysymystä jäi pyörimään päähän. Mitä jos perhe muuttaa korpeen, vaikka käsivarsi-Lappiin, ja lähin A2-kieliryhmä on satojen kilometrien päässä? Jätetäänkö lapsi loppuperuskoulun ajaksi sinne yksikseen? Vai onko jossain tarjolla pakollisen vapaaehtoiskieliryhmänsä hukanneiden lapsukaisten oma sisäoppilaitos? Tietenkään kieltä ei saa yläkoulun puolella vaihtaa, vaikka muut kahdeksasluokkalaiset saavat vapaasti valita uuden kielen. Ranskaan muuttoa suunnittelevan perheen teini senkun tahkoaisi sitä lapsena valittua venäjää - vaikka luokkakavereille juuri sopivasti perustetaan alkeisranskan ryhmä.

No, edelleen tämä murehdinta on täysin teoreettista. Noin 30 lapsen porukasta ei varmasti tule ryhmän vaatimaa 16 ilmoittautunutta - ei ainakaan samaan kieleen, kun vaihtoehtoja on kolme. Mihinkään "valitaan nyt yksi yhteinen kieli" -sumplintaan me vanhemmat emme tietenkään ryhtyneet. Olisihan se kamalaa jos ryhmäpaine ohjaisi jonkun pikkupalleroisen "palavan innon" ihan väärän kielen opiskeluun...