Erilainen vuosikatsaus eli kärttyaamun vuodatus

Blogi on päässyt vähän unohtumaan, mikä ei liene kamala vahinko. Vuosikatsauskin jäi tekemättä, mutta edellinen pätee pitkälti edelleen. Lähtemisestä - keikkamatkoille siis - on tullut rutiinia, mutta toisaalta olen oppinut olemaan välillä lähtemättäkin. Ihan aina ei tarvitse, vaikka "kaikki muut" lähtee. Yleensä joudun tai joutuisin kuitenkin ottamaan vauhtia kauempaa kuin useimmat, lähempänä kulttuurin keskiötä asuvat "kanssamatkustajat". Ja silloin kun olen päättänyt, etten lähde, kotona oleminen on yllättävänkin helppoa. Fanituksen ensihuumakin on hieman hälvennyt. Huikeita hetkellisiä elämyksiä se tarjoaa, mutta perusarjessa sen piristysvaikutus on pienentynyt. "Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa"-mainoslauseen totuudenmukaisuutta olen alkanut epäillä. Lähtöjen säätäminen on loppujen lopuksi aika stressaavaa, ja ilo irtoaa vasta liikkeelle lähtiessä - mutta silloin sentään aika takuuvarmasti. Ei kai sitä muuten olisi mitään järkeä lähteäkään.

Lyhennetty työaikani on edelleen voimassa, mutta sen perustelu "downshifting"-periaatteella on entistä kauempaa haettua. Laiskuus se on mikä jyllää, ja se, ettei vajaankaan viikkotyöajan lisäksi tunnu ehtivän riittävästi muuta elämää. En ymmärrä miten täyspäiväiset selviävät, ylitöitä puurtavista ja pitkiä työmatkoja suhaavista puhumattakaan. Ajankäytössäni olisi toki paljonkin korjaamista - ei tarvitsisi istuskella seurailemassa Facebookia, missä ei mitään edes tapahdu, ja TV-tuntejakin voisi viikosta karsia aika monta. Mutta kun nyt vaan tunnen tarvitsevani väljyyttä arjen aikatauluihin. Ahdistun, jos huomaan kaikkien arki-iltojen ohjelmoituneen niin, ettei jää sohva-aikaa. En tiedä miten jaksaisin, jos en voisi välillä pitää asiointi- ja shoppailuvapaita, tai pieniä latauslomia. Kuten ilmeisesti tulen tänään puolivahingossa pitäneeksi - sen siitä saa kun rupeaa unettoman alkuyön ja pitkään nukutun aamun jälkeen blogissa vuodattamaan.

Jumppailemassakin pitäisi ehtiä käydä, ja yleensä ehdinkin, noin 3-4 kertaa viikossa siinä missä pari kertaa oli ennen hyvä. Nytkin huomaan ärtyväni, kun on flunssan takia pakko pitää taukoa. Välillä mietinkin onko jumppailun henkinen kokonaisvaikutus plussan vai miinuksen puolella - fyysinen vaikutus on onneksi sentään vahva plussa. Olen turhankin tarkka jumpista ja ohjaajista - en ole tottunut hyvään vaan erinomaiseen. Pääni hajoaa rytmitajuttoman ohjaajan zumbassa, tai mikrofoniin huutavien ohjaajien bodypump-tunneilla. Vauhdikkaasti touhottava bodybalance-ohjaajakin on siinä ja siinä - tunnin kun pitäisi olla rauhallinen ja rauhoittava. Joudun parhaani mukaan luovimaan jumppalukujärjestyksessä, valitsemaan niitä erinomaisia (hätätapauksessa hyvätkin kelpaa) ja välttelemään muita. Vaikeaksi luovimisen tekee mm. erinomaisen ohjaajan epäsäännöllisen säännöllinen huutava tuuraaja. Joka hiton kerta jännään, että kumpi sieltä ilmestyy, mutten ole vielä kehdannut kertaakaan kääntyä ovelta pois. Ja toki olen jo ennen tuntia murehtinut, että kehtaisinko soittaa ja kysyä kumpi on vuorossa. Miksi sekin on muka niin vaikeaa?

Toinen kestostressin aihe on, että ykköslempijumppani tuntuu aina olevan mahdollisimman epäsopivaan aikaan. Aerobicin tämänhetkinen lauantaiaamuaika sammuttaa vähäisetkin ennakkohehkutukset keikkamatkoista, kun perjantai-illan myöhäiskeikka tietää lähes aina lempijumpan missaamista. Keikalla on toki kivaa, kun sinne asti pääsee, mutta ennakkoon keskityn murehtimaan uhraukselta tuntuvaa vaihtokauppaa: tunti livemusiikin riemua tunnista liikuntaendorfiineja. Ja pohdin viimeiseen asti vaihtoehtoja millä saisin sittenkin molemmat (ajelu yöllä kotiin? Kukonlauluherätys hotellissa ja ajelu aamulla kotiin?). Tähän kun lisää vielä sen, että kaikki "kakkoslempijumppani" (bailatino, ainoan riittävän rauhallisen ohjaajan balance, ykköslempijumpan helpompi versio, kuntonyrkkeily) ovat päällekkäin ja limittäin, yhtenä samana iltana, jolloin en muista syistä pääse välttämättä yhtään mihinkään, niin ... No, on se kiva, että huvit ja harrastukset aiheuttavat niin paljon stressiä, ettei meinaa muistaa työstä kypsyä välillä ollenkaan.

Edit muutama tunti myöhemmin: as usual, aihe jäi pyörimään päähän, ja uuden blogimerkinnän sijaan tiivistän tähän: elämä olisi siis paljon helpompaa, jos en tekisi siitä niin vaikeaa. Esimerkiksi lempijumpan missaaminen, jopa useana lauantaina peräkkäin, ei itsessään ole maailmanloppu, mutta missaamisen murehtiminen viikkotolkulla ennakkoon on. Samoin lyhennetty työaika olisi vielä ihanampi etu, jos en tuntisi jatkuvaa huonoa omatuntoa sen noudattamisesta. Kuten juuri tällaisista "rokulipäivistä", joita minun pitäisikin pitää säännöllisesti, jotta ylityötuntien määrä ei räjähtäisi käsiin. Perusonnellisen elämäni ongelmista arviolta 95 prosenttia on oman pääni sisällä - turhaa murhetta, säätöä, pohtimista ja itseni syyllistämistä (ei nyt edes mennä äitisyyllisyyskategoriaan, josta voisin ammentaa vaikka mitä). Saisiko sen pään jotenkin vaihdettua toimivampaan - sellaiseen joka osaisi elää hetkessä, tai ainakin olla hetkittäin hiljaa?